Aiheesta on keskusteltu ennemminkin. - Lyhyesti: Onnellisesti parisuhteessa jo 4.5 vuoden ajan mutta kun on mennyt suhteeseen heti 18 vuotta täytettyään niin tuntuu että jotain jää kokematta/näkemättä ja myöskin suhteesta puuttuu kipinää vaikka ihan vakaan hyvin meneekin.
Pelottaa tämä rutiini mikä alkaa näkyä.. Ihastus -> rakastuminen -> oma koti -> lapset ym. kaava.
Haluaisin olla vapaa, kokea kaiken mitä nuorena pitää kokea ja tehdä mitä haluan mutta EI OLE Syytä irrottautua suhteesta kun naisessakaan ei ole vikaa. Ja toisaalta olen hyvin onnellinenkin, mutta sitten taas tulee ahdistus mieleen että ei tämä voi olla elämäni kokonaisuudessaan loppuun asti...
Haluaisin kuulla kertomuksia miten on teille käynyt näillä fiiliksillä jos olette eronnut? Onko se vapaus ollut sitten sitä autuasta mistä on aina suhteessa haaveillut?
Kiitos paljon asiallisille vastauksille
Pelottaa tämä rutiini mikä alkaa näkyä.. Ihastus -> rakastuminen -> oma koti -> lapset ym. kaava.
Haluaisin olla vapaa, kokea kaiken mitä nuorena pitää kokea ja tehdä mitä haluan mutta EI OLE Syytä irrottautua suhteesta kun naisessakaan ei ole vikaa. Ja toisaalta olen hyvin onnellinenkin, mutta sitten taas tulee ahdistus mieleen että ei tämä voi olla elämäni kokonaisuudessaan loppuun asti...
Haluaisin kuulla kertomuksia miten on teille käynyt näillä fiiliksillä jos olette eronnut? Onko se vapaus ollut sitten sitä autuasta mistä on aina suhteessa haaveillut?
Kiitos paljon asiallisille vastauksille
Vastaukset 15
Vanhimmat
Lasta ei siis ole, mutta tulevaisuus näyttää liiankin selkeältä..
Löysin unelmieni kumppanin 14-vuotiaana. Joo, outoa, mutta se siitä. En ole koskaan tuntenut tarvetta tähän outoon vapauteen, josta kaikki puhuvat. Mitä se on? En keksi mitään, mitä voisin villeimmissäkään unelmissani aidosti haluta, ja mitä en voisi toteuttaa parisuhteeni vuoksi. En mitään. Mitä sinä haluat? Ja miten parisuhteesi estää sen?
Selvitä itsellesi konkreettisesti (!) mitä oikein kaipaat. Mieti sitten, saatko sitä eroamalla. Ja vielä lopuksi, onko se sen arvoista. Sinua ahdistaa se, että tässä olisi loppu elämäsi; tämä nainen, koti, lapset jne. Etkö halua niitä? Mitä haluat? Etkö tiedä? Selvitä se itsellesi, hyvä mies!
Sinusta tuntuu, että jotain (?) jäi kokematta / näkemättä. Tämäkin on aika halju peruste erota. Olisiko se jotain, mikä on vain unohtunut toteuttaa, jonka kuitenkin voisit toteuttaa parisuhteessa eläessä? Vai onko se jotain, mikä edellyttää sinkkuuden? Mitä niin hienoa toivot kokevasi sinkkuna, että olet valmis vaihtamaan onnellisen parisuhteen siihen kokemukseen?
En voi vastata viimeiseen kysymykseesi, koska en ole eronnut. Mutta toivoisin sinun miettivän tarkkaan, mistä olet luopumassa, ennen kuin heität sen romukoppaan. Ehkäpä kohdallasi ratkaisu on ero, mutta mieti silti. Ei olisi ensimmäinen kerta kun ihminen kokee outoa sisäistä tyhjyyttä selittämättömästä syystä, olettaa sen johtuvan ulkoisista seikoista, ja heittää menemään viimeisetkin merkitykselliset asiat elämästään.
Hienosti vastattu! En itse viitsi näpytellä enää pitkää vastausta, koska tässä on aika tyhjentävästi omatkin ajatukseni :)
Ja taustoista sen verran, että 10 vuotta sitten aloimme poikaystäväni kanssa seurustelemaan, eikä sitä ennen ole muita kumppaneita ollut. Mitään mielenkiintoa ei kuitenkaan ole vieläkään muita katsella. Miksi olisi, kun yhdessä on hyvä olla?
henkilökohtaisesti voi ymmärtää ihmisiä jotka ovat sen saman ja ainoan kanssa koko elämänsä. Tunnen muutamia jotka ovat menneet yhteen 14-16 vuotiaina ja kaikkien, valitettavasti, kohtalona on ollut se että jossain vaiheessa ovat kumppaniaan pettänyt. Ymmärrän sen täysin. Mutta yllätys yllätys jokainen heistä on palannut yhteen! Eli ilmeisesti se ruoho siellä aidan takana ei sittenkään ole ollut niin vihreää.
Kun ajattelen itseäni etten olisi saanut kokea kaikkea mitä olen nuoruudessani kokenut, niin kyllä harmittaisi...
Turha jäädä jummaamaan jos mieli tekee muuaalle, elät vain kerran!
takaa? Mitä pitäisi kokea? Jos tarkoitat yhden illan suhteita ja eri naisia kannattaa ilman muuta lähteä suhteesta ja kokeilla näitä juttuja. Ne eivät vain omasta mielestäni ole oikein mitään antavia jos vertaa hyvään vakituiseen suhteeseen. Itse olen ollut pitkään vaimoni kanssa. Ei parisuhde estä kokemasta asioita, voi matkustaa, hullutella tehdä oikeastaan mitä vaan pettämistä lukuunottamatta, yhdessä tai erikseen. Mikä sinua estää lähtemästä esim: patikkaretkelle Peruun jos niin haluat?
Kokea ja elää voi täysiä rakas rinnalla. En oikein ymmärrä miksi lähteä hyvästä suhteesta vain siksi että saa kokeilla muita ja lopuksi todeta omat vaikeutensa niissäkin suhteissa.
Mutta kuten yllä todettua mieti MITÄ HALUAT, MITÄ TARKOITAT,SILLÄ ETTÄ JOTAIN JÄÄ KOKEMATTA, SELVITÄ ITSELLESI MIKÄ ON SELLAISTA MITÄ ET MUKA VOI KOKEA OLLESSASI SUHTEESSA
sitä mitä sinkkuelämästä kirjoitellaan. Ei baarielämä, irtoseksi, jatkuva deittailu, toisten tunteilla pelaajat, oman markkina-arvon miettiminen ja pohdinnat siitä löytääkö ikinä ketään täysipäistä kun kaikki fiksut ihmiset tuntuvat olevan varattuja ole mikään onnen huipentuma. Minä ainakin toivon että olisin joutunut elämään sinkkuelämää huomattavasti lyhyemmän ajan. Sitä se kyllä opetti, että oppi tietämään mitä elämässään haluaa ja mitä ei.
Irtiottoja elämässä voi tehdä muutenkin kuin ihmissuhteita katkaisemalla. Vaihda työ- tai opiskelupaikkaa, osta moottoripyörä, mieti mitä olet aina halunnut harrastaa/tehdä ja ala toteuttaa itseäsi.
18-vuotiaina mentiin mekin kimppaan. About 3,5-4 vuoden yhdessä olon jälkeen tuli tuo sama tunne...tässäkö tää. Ei ollut kumppanissa mitään vikaa, mut jotenkin sitä vaan oli niin tyhmä et alko etäännyttää itseään siitä...
4,5 vuoden suhteen jälkeen tuli ero kun kumpikin halusi katsella muualle. Kyllä on ihan perseestä suoraan sanottuna ollut sen jälkeen molemmilla (tiedän koska ollaan vielä väleissä, erosta 2 vuotta). Kaikenlaisia ihastuksia ollut molemmilla, säätöjä ja sählinkiä mutta ei sitä vaan saa päälle sitä ihanaa tuttua turvallista rakastamisen tunnetta samalla lailla kun siinä ensirakkaussuhteessa.
En olis eronnut, jos olisin tiennyt ettei tää tän kummempaa. Eikä voida kyllä exän kanssa yhteenkään palata, sen verta ollaan toisistamme vieraannuttu.
Älä eroa, jos eukossa ei mitn vikaa. ei ole sen arvoista.
Olen sitä mieltä ettei kannata turhan nuorena vielä vakiintua koska jokaisen kuuluu elää myös sellainen nuoruuden huuma rilluteluineen.
Ainoan poikkeuksen tekee sopivan kumppanin löytyminen varhaisessa vaiheessa mutta sellaisen kanssa eläminen antaa elämälle paljon eikä sitä muuta kaipaakkaan.
Voisitte kokeilla hieman oman ajan lisäämistä ilman että seurusteluanne tarvitsisi katkaista.
Koska totuus asiaan on ettei se ruoho ole sen vihreämpää siellä aidan toisella puolellakaan.
Ihminen kaipailee aina sitä mitä ei ole,nyt pelkäät elämäsi menevän hukkaan ja kadottavasi joitain elämän kokemuksia,mutta kunhan saat vapauden ja elät sitä elämää kuukauden huomaat kaipaavasi parisuhteen etuja.
Mikäli rakastat ´tyttöäsi teet virheen jättäessäsi hänet,mutta mikäli rakkautesi ei ole aitoa teet virheen jatkaessasi hänen kanssaan.
Kuplat kun puhkeaa kumminkin ajan kuluessa.
Aloin 17-vuotiaana suhteeseen, johon jumituin. Kaikki oli ihan ok, ja kun en tiennyt muusta, niin olin siinä vaan sitten. Monesti koin ahdistuvani, mutta en edes osannut ajatella eroa. Vähän väliä ihastuin toisiin, mutta olin kiinni tutussa ja turvallisessa. Suhde oli ihan ok, itse asiassa tylsä ja tasapaksu ja asioita ei käsitelty, lakaistiin maton alle. Kaikki näytti hyvältä. Mentiin kihloihin, hankittiin yhteinen koti, ja sitten seuraavaksi olisi ollut naimisiin ja lapset. Mutta sitten tökkäs. Tuli toooosi iso ahdistus, josta kerroin kumppanille, kerroin mietinnöistäni, mutta toki puhuin niistä myös ulkopuolisten omien ystävieni kanssa. Puhuttiin vuoden aikana asiasta useamminkin, ja sitten lopulta erottiin. Erottiin kun olin 26-vuotias.
Halusin olla vapaa, halusin kokea muutakin. Rehellisesti sanottuna halusin olla muidenkin kanssa, kokeilla erilaisia suhteita, lyhytaikaisiakin. Elää, olla ja mennä. (kumppanissa ei ollut mitään vikaa)
Vapautta ei kestänyt kauan, kun kahlitsin itseni heti toiseen. Tämä toinen oli ollut jo mielessäni eroajatusteni aikana. Eli loppujen lopuksi eron haluaminen ei johtunut pelkästään vapauden kaipuustani vaan ihastumisesta toiseen ja halusta olla toisen kanssa. (ehkä tuo toiseen ihmiseen ihastuminen oikein kunnolla olikin pelastukseni)
Vapauden haluni ja kaipuuni, olla sinkku edes kerran elämässä -haaveet olivat täyttä totta... mutta jotenkin menin taas suhdekoukkuun ja aloin suhteeseen, jota en välttämättä itse halunnut niin paljon kuin se toinen osapuoli. EN ainakaan ottanut kaikkea ihan niin vakavasti kuin hän. Mutta alettiin suhteeseen.
Nyt olen taas tässä tilanteessa; on muutettu yhteen, jne... Tämä on toinen suhteeni. Ihastuksia on ollut lukuisia, mutta elämässäni taidan olla jumittaja tyyppiä, joka jumittuu vaan olemaan joidenkin ihmisten kanssa pelon vuoksi... ja koska kuuluu olla jonkun kanssa. En ehkä ole uskaltanut olla yksin.
Nyt olen samassa tukalassa tilanteessa, jossa kaipailen sinkkuuteen ja yksin olemiseen, vapaasti olemiseen. Tiedän jo nyt sen, että vapaus tulee sisältä eikä siitä, että onko jonkun kanssa vai ei. MInulla on taipumusta omistautua liikaa suhteelle ja unohtaa omat tarpeet kokonaan; tukehtuu sitä vähemmästäkin, jos ei anna itselle tilaa. Toisaalta taas onhan se ihan eri elää itsekseen, ja luulen, että itse olen sen itselleni velkaa.
Itse en tiedä miten toimia. En halua ainakaan tässä suhteessa edetä tämän enempää. Haluan pohtia asioita, edetä hitaasti ja miettiä mitä oikeasti haluan. Tiedän, että kenties haluan joskus elämässäni lapsia, mutta koen, että ei tässä suhteessa eikä nyt. Vielä on vapauden kaipuu.
Luulen, että ihmissuhteissa tullaan tiettyyn pisteeseen, jossa saa valita, että jatkaako toisen kanssa vai ei. Jumiutumisen uskon johtuvan siitä, että oikeasti kasvetaan erilleen ja ajatusmaailmat huitelee erillään.
Ihmiset muuttuvat koko ajan, eikä mun mielestä kannata väkisin olla yhdessä. Ja jos on kaipuu johonkin omaan aikaan ja vapauteen, niin ei sitä kannata jättää kuuntelematta.
Itseäni ottaa päähän, että oli tilaisuus, mutta jätin kuuntelematta sisimpäni ääntä ja ryntäsin oitis toiseen suhteeseen miettimättä sen enempää, että haluanko sitä edes.
Ei siinä kumppanissa tarvitse olla mitään vikaa. Ei minunkaan exässä ja tässä nykyisessä ole mitään vikaa: mutta minulla oli tarve erota ja päästä irti. Myös nyt tuntuu ilma loppuvan. Eikös se ole aika rakentava tapa miettiä mahdollista eroa, että tekee sen itsensä vuoksi, eikä siksi, että toisessa on jotain?
Muistan miettineeni, että mitäs jos se nykyinen onkin mulle se oikea ja sen oikeampaa ei löydy ja menen eroamaan siitä. Nyt on saanut nauraa noille ajatuksilleen. Ehkä se juuri sillä hetkellä jonka kanssa on, niin on se oikea ihminen, ja jos se päättyy, tulee joku toinen yhtä oikea, jonka kanssa voi oppia sitten muita asioita. Elämähän on kasvua ja toiset ihmiset mahdollistavat meille sen.
Minusta pohdintasi kuulostaa luonnolliselta ja hyvältä. Itse mokasin omalla kohdallani vapauteni takertumalla heti uuteen suhteeseen. EN osannut olla itsekseen, aika hälyttävä merkki sekin! Sen vähän mitä kerkesin kuitenkin yksin olla ja asua, niin onhan se erilaista. Voi hetken mielijohteesta tehdä mitä huvittaa, jäädä vaan jonnekin kaverille tai jonnekin yöksi, jne... onhan se yksinkertaisempaa, helpompaa ja vapaampaa. Ja itse nautin suunnattomasti siitä kun sai tulla tyhjään kotiinsa ja levittäytyä leveälle sängylle yksikseen. Olihan se mukavaa. Ja sitä kaipaan!!!!
Kiitos todella paljon viisaista sanoistasi - sain niistä todella tarvitsemaani tietoa irti. Ja huomasin myös että luin kuin omaa tarinaani, haluan olla toisen kanssa ja kokea muitakin suhteita kun en muista mitään tiedä ja pelkään juurikin sitä että nyk. on se oikea eikä muita tulisi.
En todellakaan tiedä siitä millaista on olla sinkku, asua yksin. Voin kuvitella sen tuntuvan aluksi oudolle mutta ei varmasti yhtään huonolle juuri luettelemiesi asioiden perusteella..
Minulla on juuri näitä samoja mietteitä ollut jo pidemmän aikaa.. Olen ollut avomieheni kanssa yhdessä 5,5 vuotta ja kihloihinkin on ehditty. Tämä on ensimmäinen vakava suhteeni ja ensirakkauteni. Ikää 23. Minä en tuntemuksistani puhunut ja kaikki kärjistyi muutaman kuukausi sitten siihen että tapasin toisen miehen. Kerroin tästä miehelleni ja tällä hetkellä nyt vielä yritetään yhdessä. Ja kun todella haluaisin olla hänen kanssaan, mutta myös kokea muuta. Sinkkuuden, yksin asumisen... Kun ei ole kokemusta. Tiedät mitä tarkoitan. Minä alunperin ajattelin että meillä tauko tekisi hyvää ja näin tulisi mahdollisuus laittaa omat tunteet järjestykseen. Mutta mikäli nyt eroamme niin paluuta tähän ei enää ole, tämä johtuen pettämisestäni. Ja tiedän siinä tehneeni suurimman virheen mitä parisuhteessa voi tehdä, en kaipaa enää moralisointia.
Mutta se mitä olen huomannut niin kukaan ei voi sinulle niin kuin ei minullekaan antaa oikeaa vastausta siihen mitä pitäisi tehdä. Jokaisen täytyy punnita omia tunteitaan ja tehdä päätös siltä pohjalta. Se mikä on oikea ratkaisu toiselle voi toiselle olla väärä. Ajattele asiaa vain omalta kannaltasi.
"En kaipaa moralisoitia". Luuletko etta taalla, julkisella palstalla, saa vain ja ainoastaan valintojasi tukevia kommentteja. Ja ennen kaikkea silloin kun olet todellakin tehnyt vaarin. Huh. Olet oksettava pettaja. Et todellakaan tieda mita pettaminen voi tarkoittaa ennen kuin sinua itseasi petetaan. Toivottavasti saat kokea sen elamassasi! Toivottavasti rakastamasi mies pettaa sinua.
Sun kirjoitus oli kuin minun puolisoni näppäimistöltä. Onko sinun osalta rakkaus loppunut, se kai tärkein kysymys. Minä olen se osapuoli joka jätettiin, mutta ymärrän puolisoni ratkaisun lähteä etsimään sitä vapautta ja nautintoja joita on vailla. Lähteminen on vaikeaa, niinkuin ero aina. Jos haluat erota tee se ennenkuin alat pettää, siten voit jättää oven raolleen. Ota asia rohkeasti puheeksi, kerro että haluat enemmän vapautta, kokea menetettyä nuoruutta, yksinolo on aikuisena erilaista kuin nuorena, ei niinkään hohdokasta. Mutta jos tällaisia asioita mietit puhu niistä naisellesi varovasti, voitte ehkä päästä sopimukseen. Minä olen antanut exäni mennä, ei se ilman tuskaa sujunut, mutta olemme hyvissä väleissä. Ja jos kumpikaan ei löydä uutta on paluukin mahdollinen. Kokematon elämä voi jäädä jäytämään mieltäsi, jos et tee asialle jotain.
Todellakin tervetuloa joukkoon... eli tässä luvassa nk. vertaistukea :)
Minulle kävi samoin kuin sinulle, joskin olen naispuolinen tietenkin.. Eli aloitimme suhteen ex-kihlattuni kanssa 18v., elimme onnellisina 4 vuotta, jonka jälkeen alkoi pohdiskelu yhteisen elämän mielekkyydestä. Näin kävi siis minun osaltani, toinen olisi vielä halunnut jatkaa. Turvallista ja vakaata elämä kyllä oli, mutta kun se ei riitä... Minulle ainakaan, tuntui kuin olisi huijannut itseään. Lisäksi yhteisiä asioita tai mielenkiinnon kohteita ei tuntunut olevan, ja jäljellä oli enää rutiinit rakkaudesta. Myös muut miehet alkoivat kiinnostaa, joka alkoi olla piinallista, minä kun en ole pettäjätyyppiä.. Niinpä parin kuukauden pohdiskelun ja omantunnon painiskelun jälkeen kerroin suhteen olevan lopussa. Toinen hajosi aika tyystin, josta tunnen vieläkin aikamoista syyllisyyttä, olisin ehkä voinut toimia hieman hennommin häntä kohtaan..
Eron jälkeen seurasi sinkkuelämä, iloinen ja suruineen. En silti kadu eroa, se oli välttämätön, muuten en varmasti olisi se mikä nyt olen: itsevarmempi, hyvin koulutettu, hyväpalkkaisessa työssä uraputkessa ja vastuuntuntoisempi nainen. Uskon, että ero oli välttämätön myös aikuistumiseni kannalta: tarvitsin sinkkuutta elääkseni itsekseni ja tutustuakseni itseeni paremmin.
Kahden vuoden sinkkuuden jälkeen rakastuin jälleen ja olemme nyt olleet yhdessä kolme vuotta, ja asuneet vuoden saman katon alla. Itselläni tämä on (jälleen) päätöksen paikka: mitä haluan? Mahdollisesti tulee ero, mutta tällä kertaa luulen että yhteisymmärryksessä ja ystävyydessä. Olen huomannut, että en ole vielä kypsä asumaan yhdessä toisen kanssa, vaan tarvitsen tilaa itselleni persoonana ja haluan vielä kulkea menojani ilman tiukkoja siteitä. Perheenkin perustaminen tuntuu vielä todella utopistiselta ajatukselta, omalle aikuistumiselle ja oman käsityksen muodostamiselle itsestä kun tarvitsisi aikaa vieläkin.. Peikkoina ajatuksissa ovat kuitenkin yksinäisyys (tosin ystäviä riittää, oikeita onneksi..) ja elämän "remontoiminen" uudelleen pelottavat: mitä jos epäonnistun?
Mutta: sinä olet vielä nuori, ja minun neuvoni on, tee niin kuin sisimmässä tunnet, älä muiden mieliksi. Muutoin voi herätä 20 vuoden kuluttua siihen, että elämä on kulunut riidellessä ja "väärän" ihmisen kanssa.. (kuten eräs piruparka oli tälläkin palstallla huomannut.. huh..)
tv. neiti 27v