Hei!
Meillä kastetaan lapset aina kirkkoon, koska miehen mielestä se on käytännöllisempää (ja varmaankin myös totuttu tapakysymys).
Itse en ole kirkon jäsen, mutta kun tuli ensimmäisen lapsen kohdalla babyblues-alkakulossa alistuttua lapsen kastamiseen, niin sen jälkeen olen suostunut kasteeseen kaikkien lasten kohdalla heidän välisen tasa-arvoisuuden vuoksi (ja etteivät koe ainakaan tässä asiassa saaneensa erilaista kohtelua vanhemmilta).
Minua vain risoo helvetisti joka kerta kun vauva syntyy ja ristiäiset lähestyvät. Mies ei tunnu käsittävän että kuinka paljon tämä loukkaa minua ja minun arvomaailmaani. No, ehkäpä toinen vaihtoehto olisi loukannut taas häntä.
Nämä elämänkatsomusasiat ovat tosi kinkkisiä parisuhteessa, kun lapsia syntyy. Miehelle sopii kuitenkin näillä näkymin, että lapset erotetaan kirkosta kouluun mennessä. Minä puolestaan pohdin, miksi heidät sitten ylipäätänsäkään liitetään sinne. Koen että heidät on jotenkin saastutettu. Elämäni ahdistavimpia päiviä nimittäin nämä kyseiset karkelot.
Osaako kukaan sanoa tähän asiaan jotain järkevää? Helpottaisi edes tämä ahdistus vähäsen. Veetuttaa vain kun ei voi omien lastensa kohdalla toimia pelkästään omien arvojensa pohjalta. Parisuhde on välillä ihan sanonko mistä!
Meillä kastetaan lapset aina kirkkoon, koska miehen mielestä se on käytännöllisempää (ja varmaankin myös totuttu tapakysymys).
Itse en ole kirkon jäsen, mutta kun tuli ensimmäisen lapsen kohdalla babyblues-alkakulossa alistuttua lapsen kastamiseen, niin sen jälkeen olen suostunut kasteeseen kaikkien lasten kohdalla heidän välisen tasa-arvoisuuden vuoksi (ja etteivät koe ainakaan tässä asiassa saaneensa erilaista kohtelua vanhemmilta).
Minua vain risoo helvetisti joka kerta kun vauva syntyy ja ristiäiset lähestyvät. Mies ei tunnu käsittävän että kuinka paljon tämä loukkaa minua ja minun arvomaailmaani. No, ehkäpä toinen vaihtoehto olisi loukannut taas häntä.
Nämä elämänkatsomusasiat ovat tosi kinkkisiä parisuhteessa, kun lapsia syntyy. Miehelle sopii kuitenkin näillä näkymin, että lapset erotetaan kirkosta kouluun mennessä. Minä puolestaan pohdin, miksi heidät sitten ylipäätänsäkään liitetään sinne. Koen että heidät on jotenkin saastutettu. Elämäni ahdistavimpia päiviä nimittäin nämä kyseiset karkelot.
Osaako kukaan sanoa tähän asiaan jotain järkevää? Helpottaisi edes tämä ahdistus vähäsen. Veetuttaa vain kun ei voi omien lastensa kohdalla toimia pelkästään omien arvojensa pohjalta. Parisuhde on välillä ihan sanonko mistä!
Vastaukset 15
Vanhimmat
se kastamine ainakin käytännöllisempää,seurakunnan kerhot aukeaa ja sukulaiset ei kettuile.
Meillä on kanssa molemmat kastettu ja ite kävin rippikoulunkin vasta ennen naimisiin menoa.
Itelläni ei ongelmia ei se tarkoita,että uskoisin silti mihinkään vaikka kirkkoon kuulunkin.
täällä maalla luterilaisten kerhojen ovet on kyllä auki vaikka ei kirkkoon kuulukkaan. Että ei sen takia kannata suotta lastaan kastaa, tarkemmin ajatellen ei minkään takia kannata lastaan kastaa, sillä kun ei ole mitään merkitystä.
Eikö olisi helpompaa ajatella näitä seremonioita vain yksinkertaisesti kulttuuriimme kuuluvina vanhoina tapoina, joiden ei välttämättä tarvitse sisältää mitään uskovaisuutta? Kukin ottakoon sen, miten haluaa.
Itse en ole millään lailla uskovainen, ainakaan perinteisessä mielessä, mutta vietän muunmuassa joulua uhraamatta ajatustakaan sille, miksi sitä vietetään. Alunperin sekin oli jokin pakanallinen juhla. Liikutun aina, kun kuulen lasten laulavan suvivirttä tai kun kuulen Maammelaulun lätkämatsin päätteeksi. Osallistun mielelläni ystävän häihin. En hämmästele, kun joku haluaa tervehtiä kättä puristamalla. vaikka sekin tapa, jos sitä alkaa miettimään, on tosi hassu. Alkujaan se oli tapa tarkistaa, ettei toisella ole asetta kädessä. Kaikki nuo ovat vuosituhansien saatossa muotoutuneita perinteitä, eikä niitten alkuperää tai järjellisyyttä ikinä mieti sen kummemmin.
Oikeastaan pidän uskovaisuutta ja ei-uskovaisuutta
samanarvoisina asioina. Ovat vain saman kolikon kaksi puolta, joihin kumpaankin sisältyy uskonnollista kiihkoilua.
Olen kanssasi varsin samaa mieltä, tosin kyllä vanhojakin tapoja voi ja pitää muuttaa, jos ne alkavat tuntumaan erityisen kummallisilta. :) Mutta pääosin perinteet ovat musta tosi hyvä juttu, ne luovat jollain tavalla jatkuvuutta...
että lopetat sen poikimisen.
Onko miehesi uskovainen? Vaatiiko hän että lapset kastetaan juuri uskonnollisista syistä?
En todellakaan ole uskovainen kuten ei miehenikään ja kumpikin inhoamme kuunnella virren veisuuta joka vääjäämättä ristiäisissä tapahtuu. Silti lapsemme kastetaan kirkkoon kuuluvaksi. Jos hänen toiveensa on siitä myöhemmin erota, hän saa niin tehdä emmekä aseta sitä kyseenalaiseksi. Itse kuulun kirkkoon, tosin aikanaan mietin siitä eroamista. Kuulun siihen nykyään ehkä siksi että sukulaisilla ei olisi valittamista... ehkä lapsemmekin kastetaan osittain juuri siitä syystä sen lisäksi että niin on tapana tehdä :) Suvussani on valitettavan uskovaista porukkaa ja vaikka välimatkaa heihin onkin useampi sataa kilometria niin ei sitä kommentointia silti jaksaisi kuunnella. Vaikka se oma asiani onkin. Olisiko mahdollista että miehesi toive kastaa lapset johtuisi samasta syystä?
Vietämme myös joulua, eikä se minulle ole mikään jeesuksen syntymän juhla.
"Mies ei tunnu käsittävän että kuinka paljon tämä loukkaa minua ja minun arvomaailmaani."
Ehkä otat asian liian vakavasti? Paitsi tietenkin siinä tapauksessa että asialla hyökätään sinua vastaan tarkoituksellisesti. Siksi kysynkin ne kysymykset, jotka näet vastauksessani ensimmäisenä.
"Nämä elämänkatsomusasiat ovat tosi kinkkisiä parisuhteessa."
Olisivat minustakin jos eläisin parisuhteessa uskovaisen kanssa. Siksi olenkin aina välttänyt asettamasta itseäni siihen asemaan.
Sanoisin että jos miehesi ei tuputa näitä asioita sinulle niin ottaisin koko kaste- asian vain perinteenä enkä uskonnollisena seikkana. Muussa tapauksessa keskustelisin asiasta ja yrittäisin saada miehen edes ymmärtämään kantani ellei sopuratkaisua muuten löytyisi. Jos mikään ei auta niin kyseessä on ongelma johon kaivataan ulkopuolisen apua. Toivottavasti tästä oli sinulle apua.
Minä ymmärrän ap kirjoittajaa, vaikka itselläni ei tuota ongelmaa ole ollut.
Minulle elämänkatsomus ei ole mikään kärpänen, vaan se pohja, jolle omaa käsitystäni elämästä, ihmisistä ja maailmasta rakennan.
Minulle on hyvin tärkeää, että lasteni moraalisfilosofinen kasvatus ei jää eriasteisten satujen varaan alkaen elämän syntymisestä maapallolle siihen, miten Jeesus käveli veden päällä.
Haluan nimenomaan, että heille annetaan mahdollisuus itse päättää asioista - kun ensin ovat saaneet riittävästi tietoa erilaisista uskonnoista ja maailmankatsomuksista, mukaan lukien ateismi.
Lapseni saavat osallistua protestanttisen kulttuurimme riitteihin ja juhliin, mm. joulukirkkoon. Haluan, että he näkevät, mihin yli 90% kansastamme uskoo. Mutta seurakunnan tunnustukselliseen uskonnon opetukseen en halua heidän osallistuvan.
Luulen, että kokisin hyvin ahdistavana osallistua tapauskovaisuuden pönkittämiseen kastattamalla lapseni evankelisluterilaisen kirkon jäseniksi vain siksi, että niin on tapana ja etteivät muut ihmettele.
Juuri mikään tässä elämässä ei ole niin henkilökohtaista kuin elämänkatsomus. Olen pahoillani tilanteestasi, ap.
Kiitos lohdutuksen sanoista ja ymmärryksestä. Tilannehan ei olisi ongelma jos vain itse saisin päättää asiasta tai olisin saanut päättää asiasta, mutta kirkon jäsen kun ei voi olla puolinaisesti, eli jonkinnäköinen kompromissi on mahdoton.
Minun oikeudenkäsitystäni ja elämänkatsomustani vastaan vaan sotii se että liitämme lapset kirkon jäseniksi (uskovainen käly saa älyttömiä kicksejä), mutta emme kuitenkaan anna edes kristillistä kasvatusta (ei käytetä srk:n palveluita).
Tilanne raastaa näkökannaltani parisuhdettamme, mies ei käsitäkkään missä määrin ja en kykene antamaan anteeksi. Olen vaan jo niin loukkaantunut että en enää edes jäkätä, olen vain surullinen ja pettynyt.
Tässä kysymyksessä ehkä heijastuu myöskin parisuhteemme pääongelma, olen joutunut vähän niin kuin pakosta antamaan kaikessa periksi. Asumme anoppilan seinän takana, vaikka minusta olisi kiva että eläisimme omaa elämää. Talous vaan ei anna myöten ja ehkä nämä kaikki jutut ovat miehen mielestä ok, niin hän ei koe niin polttavaa tarvetta muuttaa asioita ja yksin en jaksa olla parisuhteemme primus motor.
koska lapsi seuraa uskonnon suhteen automaattisesti äitiään, jos ei toisin sovita. Menit kuitenkin tekemään miehesi kanssa tuollaisen sopimuksen. Saman perheen lapset pitää kuitenkin kaikki panna samaan uskontoon, joten enää et voi perua asiaa.
Anna miehesi hoitaa ristiäisjärjestelyt. Lapsi voidaan kastaa kirkolla jumalanpalveluksen jälkeen, eikä sinun tarvitse mennä edes mukaan sinne. Sitten he (miehesi ja lapsen kummit ja appivanhempasi) voivat tuoda vauvan kotiin ja mennä vaikka jonnekin ravintolaan syömään. Näin sinun ei tarvitse stressata ristiäisistä eikä itse osallistua niihin.
kenekään mennä kirkkoon. meillä tulee pappi kotiin ja laulamme Ihme ja kumma laulun virren sijaan. kaikki tyytyväisiä. itse en siis kuulu kirkkoon
Etkö koe sitä arvomaailmaasi loukkaavana, jos omat lapsesi kastetaan kirkkoon vasten tahtoasi, kun et itsekään kuulu ko. järjestöön?
Voikohan tuota laulua noin yleisesti käyttää virren sijasta vai riippuuko papin kannasta? Mukavat sanat.
Ehkä itse kiteytit parhaiten suhteenne todellisen ongelman, kirjoittaessasi että olet antanut vähän kaikessa periksi.
Masennus hiipii herkästi silloin, kun on luopunut liian paljosta itselle tärkeästä. Kadottaa minuutensa ja sen myötä elämänvoimansa.
Ymmärrän sinua hyvin, luulen että minäkin olisin saattanut tilanteessasi toimia samalla lailla. Etukäteen on vaikeaa tietää, kuinka isoista asioista tulee luopuneeksi antaessaan "pienissä asioissa" periksi.
Tulihan se tässäkin ketjussa jo jonkun kynästä, että mitä sitä noin pienistä asioista ongelmaa ottamaan.
Joskus mietin, miksi ihmiset Suomessa lammasmaisesti liittävät lapsensakin sellaisen instituution jäseniksi, jonka oppeihin eivät kuulemma usko ja jonka jäsenyydestä pitää maksaa joka kuukausi.
Naisena minua loukkaa se, että 20 vuotta naispappeuden hyväksymisen jälkeen tuo instituutio edelleen antaa joidenkin sovinististen jäsentensä olla tekemättä työtä naispappien kanssa. Mikä tahansa yritys tai julkinen instanssi saisi moisesta roimat sakot.
Ehkä ihmiset eivät tule ajatelleeksi, että kirkon asema Suomessa on täysin riippuvainen niistä sadoista tuhansista tapauskovista, jotka sen toimintaa joka kuukausi rahoittavat?
Mutta ei kai ihmiset tällaisia ajattele, on helpompaa vain olla ajattelematta ja tehdä niin kuin muutkin. Erilailla toimiminen leimataan Suomessa helposti häiriköinniksi.
"Minulle elämänkatsomus ei ole mikään kärpänen, vaan se pohja, jolle omaa käsitystäni elämästä, ihmisistä ja maailmasta rakennan."
Sanoinko mitään elämänkatsomuksesta ja että se olisi se kärpänen josta ap teki härkäsen? En todellakaan.
Eiköhän jokaisella ole se oma elämänkatsomuksensa. Se mikä merkitys siinä on uskonnolla... noh. Joillekin uskonto vain on todella merkityksetön asia. Kuten kirkkoon kuuluminenkin.
Niin kuin sanottu. Joulu ei ihmisille välttämättä merkitse jeesuksen syntymän juhlaa, häillä ei ole mitään tekemistä jumalan kanssa jne. Näin vain on.
Jos ap:n mielestä se, että hänen lapsensa kastetaan kirkkoon kuuluvaksi loukkaa hänen elämänkatsomustaan masennukseen asti, tulisi hänen kai tehdä asialle jotain? Sitä ei todellakaan auta se, että sanoo "täytyy nyt kastaa se toinenkin lapsi kirkkoon kun ensimmäinenkin, tasapuolisuuden vuoksi". Eikö tässä vaiheessa olisi hyvä sanoa että "nyt riittää", katkaista oravanpyörä ja erottaa se ensimmäinenkin lapsi kirkosta niin elämä normalisoituu? Varsinkin jos asialla ei ole miehelle merkitystä.
Sinä ymmärrät ap:ta, minä ymmärrän ap:n miestä joka taas ei ymmärrä miksi asialla on niin suuri merkitys.
varsinkin perheessä, jossa puolisoilla on eri vakaumus.
Meillä poika on väestörekisterissä, kuten minäkin. Sovin jo ennen "alulle panoa" mieheni kanssa, että kasteta ei. Pidimme kuitenkin kodin siunauksen itseni ja sukulaisten takia. Olen uskovainen, vaikken kuulukaan kirkkoon.
Eihän teidän tarvitse pitää ristiäisiä. Käytte kirkossa kastamassa ettekä juhli sen kummosemmin.
Onhan noita vaihtoehtoja.