Kerroin juuri anopille odottavani lasta. Hänellä on jo 4 lastenlasta entuudestaan eli ei mikään uusi juttu hänelle. Meillä on mielestäni hyvät välit.
Kommenttinsa yllätti minut täysin: Jaaha, no, ihan kiva. Mutta muista, että voi se mennä keskenkin, älä innostu liikaa. Onkohan tuolla matonpesupaikalla paljon pesijöitä? Mulla on pari mattoa mukana ja ajattelin mennä pesemään ne nyt, on hyvä ilma kuivattaa niitä.
Naiviudessani olin kenties odottanut hieman toisenlaista kommenttia ja reagoimista. varsinkin kun hän on tietoinen, että vauvaa olemme toivoneet jo monta vuotta. Iskikö salama kirkkaalta taivaalta tajuntaansa vai eikö todellakaan välitä tuopn taivaallista. Vai pelkääkö joutuvansa vanhoilla päivillään lapsenvahdiski - turha pelko, en ole hänen varaan laskemassa mitään.
Kommenttinsa yllätti minut täysin: Jaaha, no, ihan kiva. Mutta muista, että voi se mennä keskenkin, älä innostu liikaa. Onkohan tuolla matonpesupaikalla paljon pesijöitä? Mulla on pari mattoa mukana ja ajattelin mennä pesemään ne nyt, on hyvä ilma kuivattaa niitä.
Naiviudessani olin kenties odottanut hieman toisenlaista kommenttia ja reagoimista. varsinkin kun hän on tietoinen, että vauvaa olemme toivoneet jo monta vuotta. Iskikö salama kirkkaalta taivaalta tajuntaansa vai eikö todellakaan välitä tuopn taivaallista. Vai pelkääkö joutuvansa vanhoilla päivillään lapsenvahdiski - turha pelko, en ole hänen varaan laskemassa mitään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Meillä oli ihan sama juttu. Anopin ensimmäinen lapsenlapsi ja missään vaiheessa ei osoittanut pienintäkään kiinnostusta raskauteen eikä edes vaavin syntymän jälkeen. Edes ristiäislahjaa tai korttia ei tullut - tilaisuudessa kyllä olivat.
Raskausaikana esittelin ultraäänikuvia ja joskus yritin jotain kehaista meidän suunnitelmista oman perheen suhteen, mutta aina anopilla oli jotain mielenkiintoisempaa omassa elämässään.
No, minä lopetin kuvien ja vauvaa koskevien viestien lähettelyn ja ajattelin, että olkoon. Ei ole anoppi kysellyt ja kerran, kun kirjoitin kirjeen, johon liitin muutaman kuvan, tuli takaisin tekstiviesti, että hän tietää kaiken tarvittavan meidän tyttärestämme poikansa/mieheni kertomana ja se riittää.
Älä murehdi asiasta. TEille on syntymässä ihana lapsi ja voipi olla parempikin, että anoppi ei siihen asiaan nokkaansa tunge. Tiedän, että tuntuu aluksi pahalta, mutta pärjäätte kyllä ilman anopinkin kiinnostusta.
Lapsen syntymä on teille iso juttu, mutta ei välttämättä muille ihmisille (mukaanlukien siis jopa anoppi).
Minun äitini ei erityisemmin pidä lapsista. Hän on omansa jo kasvattanut, nyt on muiden intressien aika. Minä olen tottunut äitiini, mutta veljen vaimo on vähän kummeksunut, kun isoäiti ei esim. halua hoitaa lapsenlapsiaan.
Älä välitä, samoin kävi meillä.
Ekasta ei kerrottu, soitettiin vasta synnytyksen jälkeen. Tästä on kuultu jälkikäteen, kuulemma loukkasi kovasti kun ei tiedotettu ennakkoon.
Toisella kertaa tiedotettiin raskauden puolivälissä, ei ole tullut onnitteluja tänäkään päivänä. Olisin odottanut kun anoppi aikanaan lapsenlapsia vonkaamalla vonkasi ja syytti hidastelusta työn ja opintojen takia.
Meillä on käynyt aina niin, että kertoessani jotain perheellemme isoa asiaa (esim. lapsen sairaus) anoppi on alkanut puhua jostakin muusta. Jos soitan, hän vaikenee toisessa päässä, valittaa sitten kuitenkin kun en pidä häneen yhteyttä (?). Siitäkin valitusta kun kuulemma salailen.
Ei ole hyvä mitenkään päin. Ei ole selvinnut, mitä ja miten pitäisi viestiä, että olisi tyytyväinen. Mutta en anna häiritä. Kerron sitä vastoin kuulumisia sitäkin enemmän omalle äidille. Puoliso hoitaa yksin kommunikoinnin äitinsä suhteen, tosin takkuaa sekin. Minä luovutin, ei ole minun päänsärkyni.
Mutta nauttikaa vauvan odotuksesta. Ei pidä antaa sivullisten pahoittaa mieltä.
Olen nyt itse vanhan isoäidin iässä.
Kun esikoistani odotettiin, kerroin asiasta tietysti hyvin innoissani äidilleni, joka vaikeni tyystin.
Koko raskauden aikana hän ei sanallakaan puuttunut asiaan.
Kun tyttäreni aikanaan odotti esikoistaan, hän ihmetteli, miksei isoäiti edes onnittele, ei ole edes tietävinään.
Tulin siihen tulokseen, että hän oli kasvanut siinä ajassa, jossa raskaus oli hävettävä ja peiteltävä asia. Luin myöhemmin erään hänen kirjeensä 30-luvulta, jossa hän mainitsee, että ei voi nykyisessä tilassaan tietenkään mennä hoitamaan pyydettyä asiaa, vaan on odotettava, kunnes vauva on tullut. (ei siis syntynyt!)
Soveliaisuus-säännöt ovat 1900-luvulla muuttuneet aivan erilaisiksi vuosikymmenien saatossa, niin että vanhoilla ja vanhanaikaisen kasvatuksen saaneilla on ollut nieleskelemistä nykypäivän avoimuuden edessä.
Vaikea tietysti sanoa, vieläkö noin vanhakantainen ajatusmaailma olisi näillä mummuilla ja anopeilla, joista nyt on puhe, sillä uskoisin, että minä olen sitä vanhinta isoäiti-ikää, eikä minua ole ollenkaan kainostuttanut onnitella tyttäriä ja miniöitä raskauden johdosta.
Oma äitini oli syntynyt v. 1900, joten itse asiassa hänen vanhempansa olivat viktoriaanista aikakautta, jolloin naisen nilkankin vilahtaminen oli sopimatonta, saati sitten "siunatun tilan" näkyminen.
En todellakaan ajatellut asiaa näin. Voihan toki olla, että anoppi juuri tuosta syystä jätti reagoimatta sen kummemmin. Tosiaan, eri sukupolvilla on eri tyylit. Kiitos tästä näkökulmasta, yritän ymmärtää tulevaa mummia paremmin.
Olen 67-vuotias isoäiti. Vahvistan parin edellisen isoäidin kokemukset - näin se meni. Kun ilmoitin raskaudestani, äitini sanoi, että muistapa sitten, ettei raskaus ole sairaus. Anoppi sanoi, että hyvä saada lapset nuorina. Olimme mieheni kanssa molemmat 21-vuotiaita opiskelijoita.
Molemmat olivat virkanaisia ja siis kodin ulkopuolella töissä. Kuten olin minäkin koko naimisissaoloaikani.
Odotusajan opiskelin. Kun poika oli syntynyt, molemmat tuoreet mummut toivat pinon tekemiään vaatteita.
Ei kuulunut tapoihin sen kummemmin eritellä tunteita. Toista lasta odottaessani ilmoitin asiallisesti mummuloihin ja työpaikalla tulevasta vauvasta. Asia oli ookoo, ei kummempia kommentteja. Ajan tavan mukaan kukaan ei kertaakaan esim. työpaikalla tai muuallakaan kysellyt mitään. Raskaus ei ole sairaus vaan luonnollinen seuraus siitä, että nainen on naimisissa.
Näin siis 60-luvulla. Eihän meillä muutenkaan ollut edes äitiyslomia. Mutta hyviä lapsia meille tuli. Nyt jokaisella on omia lapsia, joita äsken eläkkeelle jäätyäni hoitelen mielelläni. Mutta ei meillä ole tapana tyttären tai miniöiden kanssa kummempia tunteenpurkauksia osoitella. Ollaan kaikki tällaisia jähmeitä hämäläisiä.
Meilläkin ollaan hämäläisiä,mutta ollaan kyllä tulevista vauvoista innoissamme.Tyttäreni kun sanoi,että saa toisen vauvan(aika pienellä ikäerolla) sanoin"Jaaha,ei se minua haittaa."Mikä kommentti!Tarkoitin sillä tietenkin sitä,että en ole kauhuissani,vaikka toinen tulee niin pian ensimmäisen jälkeen.Lapseni sanoi jollekin kaverilleenkin,miten hänen "viilipytty"äitinsä oli kommentoinut.Naureskelimme tälle kommentille kyllä yhdessä.Minun oma äitinikin (isomummo) osaa kyllä suhtautua lasten saamiseen luontevasti,tyytyväisenä,mutta tyynesti.Omat vanhempani ovat suhtautuneet kivasti,anoppi ei ollut kovin kiinnostunut,ei tullut kovin pian edes katsomaan,kun lapsemme olivat syntyneet.En olisi osannut kuvitella tilannetta,että omat vanhempani eivät olisi rynnänneet katsomaan lapsiamme heti syntymän jälkeen.Se on osoittanut mielestäni mukavaa kiinnostusta uutta tulokasta kohtaan.Mummoja on monenlaisia.
Asuimme 4 perheen rivitalossa. Yhden talon rouva katosi näköpiiristä eräänä syksynä, eikä kukaan nähnyt häntä kuukausiin.
Sitten hän ilmaantui hymyilevänä ja onnellisena vauvan kanssa kevättalvella.
Äitini sanoi, että naapuripariskunta oli talvella iltapimeällä käynyt kävelylenkillä talon takana sijaitsevalla metsätiellä.
Muuten, lapsen hoitokin oli siinä perheessä outoa, koska äiti ei käynyt neuvolassa eikä katsonut tarvitsevansa mitään apua tai ohjetta.
Lapsi oli sisällä päiväkausia. Vaunuja vaalittiin niin, että ne kannettiin rapakoiden yli etteivät pyörät likaantuisi. Mutta yleensä perhettä ei näkynyt aikoihin.
Kun terveyssisar sitten suurin piirtein väkisin työntyi ovesta, oli hän kovin synkeänä.
Lapsella todettiin riisitauti, siis 60-luvulla!
Äiti kyllä sitten uskoi, ja lapsi oli jo aamulla ulkona nukkumassa, kun menimme kouluun. Kyllä hänestä ihan ihminen tuli, iloinen ja vilkas, mutta en tiedä sen enempää perheestä, kun he sitten muuttivat.
Palaan vielä tähän reagointiasiaan.
Ei se, että ihminen ei kiljahtele riemusta tai riehaannu suuntaan tai toiseen, kerro paljonkaan hänen tunteistaan. Enemmän viileältä näyttävä (nykymielessä) käytös osoittaa opittua ns. keskiluokkaista käyttäytymistä.
Minut on yli puoli vuosisataa sitten kasvatettu olemaan tyyni ja hötkyilemätön, "hyväkäytöksinen", joka ei aiheuta toiselle hankaluuksia. Samalla on opetettu oman itsen tärkeys.
Ja työnikin on edellyttänyt rauhallista mutta reipasta toimeen tarttumista.
Olemme paitsi geeniemme ja ikäkautemme luomuksia myös kasvatuksemme tuloksia.
Kaikista lapsistamme kasvoi samanlaisia ulkoisesti viileän rauhallisia aikuisia.
Hyvinhän tällä laadulla on näyttänyt tuleen toimeen itsensä ja maailman kanssa. Esim. kukaan lapsistamme ei ole eronnut. Ja rauhallisia näyttää kasvavan seuraavastakin polvesta.
Mun anoppini ei ole tässä eika edellisessä raskaudessa kommentoinut tilaani mitenkään, eikä ole myöskään kysynyt kuinka voin. Ei kertaakaan.
Ekassa raskaudessa olin loukkaantunut, mutta se on ilm. vaan hänen tyylinsä. Musta meillä on ihan hyvät välit, näemme noin 3-5 krt vuodessa ja soittelemme ehkä kerran vuodessa.
Mulla ei ole pahaa sanottavaa anopistani kuitenkaan.