Vanhempien ero

6-kymppinen isäni jätti äidin toisen naisen takia yli kolmenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Miten siitä selviää, kun vanha isä paljastuu petturiksi ja kunniattomaksi tussunmetsästäjäksi? Miten minä voin pysyä ulkona tästä ja toivottaa isälle ”onnea ja menestystä” uuden kullan kanssa kun äidin terveys romahtaa, lapsuudenkodista taistellaan ja ennen niin läheistä isää ei enää näy eikä kuulu mailla halmeilla? Arvostukseni ja rakkauteni isääni kohtaan on kuollut, joten kyllä se vanhempien ero kuuluu aikuisille lapsillekin.

Mielestäni avioeron pitäisi olla kielletty 25-30 vuoden jälkeen, jos suhde on ollut tasa-arvoinen ja terve. Siinä on jo todistettu että kaikista vaikeuksista selvitään yhdessä ja jotain pysyviä tunteita on kumppania kohtaan - sen täytyy olla rakkautta! Mitä arvoa on hetkellisellä uusrakkaudenhuumalla tällaiseen rakkauteen verrattuna? Ei se ehkä tunnu yhtä mukavalta haarojen välissä, mutta kyllä korvien välissä pitäisi tuntua paremmalta, kun voi olla ylpeä siitä, ettei ole koskaan ”kaveria” jättänyt.

Mutta nykyään jokaisella on oikeus tavoitella maksimaalista nautintoa ja ”onnea”. Itse en vain voi hyväksyä tällaista. Toivon kaikkea pahaa isän uudelle naiselle, toivon että äitini selviää tästä ja löytää uuden paremman miehen. Loppujen lopuksi saattaa olla niin, että vain minä menetän tässä erossa jotakin korvaamatonta.
786354
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 78

Vanhimmat

Voihan olla,että äitisi haluaa olla yksin ?

Äänestä
  • Ei halua, rakastaa edelleen isää. :(

    Äänestä

sille isälles, joka oli todellisuudessa se joka jätti?
Mä toivon hänelle ainakin onnellista loppuelämää, sillä häneltä on saattanut puuttua jotain minkä hän nyt on löytänyt.
Nyt vaan hyvänä lapsosena tsemppaat äitiäsi, ilon kautta hänkin saa hyvän loppuelämän.
Sinulle ei kuulu tuomita vanhempiasi, eikä muitakaan vanhoja pareja ikuiseen vankilaan jos se jommasta kummasta siltä tuntuu.

Äänestä
  • on myös väkivaltaa pitkissä liitoissa ja ero voi olla lopulta helpotu,useimmin naiselle.

    Äänestä

  • Toivon että isäni putoaa kovaa ja korkealta. Isältäni ei puuttunut muuta kuin nuorempi ja kauniimpi rakastajatar. Minun on kyllä vaikea olla tuomitsematta avioeroa tällaisin perustein. Tsemppaan kyllä äitiäni.

    Äänestä

  • Aloittaja kirjoitti:

    Toivon että isäni putoaa kovaa ja korkealta. Isältäni ei puuttunut muuta kuin nuorempi ja kauniimpi rakastajatar. Minun on kyllä vaikea olla tuomitsematta avioeroa tällaisin perustein. Tsemppaan kyllä äitiäni.

    tsempata minua ennemmin ku pettäjävaimoani? toki ex nyt pystyy "manipuloimaan" asiat mieleisekseen kun sai lapset asumaan luonaan ja lapset niiin pieniä ettei asiaa kuitenkaan ois tajunnu. ehkä joskus saavat tietää totuuden vaikka uskovatko he enää siihen? onhan näitä.

    Äänestä

eroja on erilaisia jne, mutta olen itse sitä mioeltä että ikään katsomatta jos ssuhteessa ei ole hyvä olla nii ei siinä tarvitse pakosti olla mut erasia onkin miten asita hoitaa.. ei ainakaan pettämällä, kyllä se jotennkin muuten pitää hoitaa.. toki vaikeeta se on mut pettämällä se on niin väärin kun olla ja voi.

Äänestä

saada paremman miehen joka on tehnyt jollekin muulle saman tempun-))

Äänestä

että isäsi on ollut onnellinen liitossa? Ehkä ei ole ollut ja sai vihdoinkin lähdettyä ulos liitosta.

Äänestä

jos ja kun hänet löytää joku mies joka eroaa suhteesta jossa ei ole onnellinen ?
Kaikkea pahaa vai?

Äänestä
  • Pettäjäukon lasten ja exän asia on vihata äitiäni, jos hän keksii vampata ukkomiehen. Vannoo kyllä ettei ikinä halua samaa kohtaloa toiselle naiselle ja kyllä jätetyksi tuleminen opettaa empatiaa.

    Äänestä

sanoit ihan oikein, että nykyään jokaisella on oikeus tavoitella onnea. Näin on.
Ymmärrän tuskasi, mutta olisiko sinusta oikein että sinua vaadittaisiin elämään eri tavalla kuin sinusta oikein tuntuisi (kuin sinusta hyvältä tuntuisi), jotta toisella olisi hyvä olla? Eikö ole aika itsekäs vaatimus toiselle?

Jokainen vastaa omasta elämästään. Myös äitisi. Ei ole isäsi tehtävä pitää hänet onnellisena. Se on aikamoinen tehtävä. Jokaisen tulee itse kantaa vastuunsa omista tunteistaan ja teoistaan, ei toisten.
Näinhän emme ole tottuneet ajattelemaan, vaan marttyyrius ja epäitsekkyys (jotka pohjimmiltaan ovat mitä suurinta itsekkyyttä! Teen itseni onnelliseksi olemalla marttyyri ja tekemällä toisia onnelliseksi oman onneni kustannuksella, vaikka saankin siitä mitä suurinta mielihyvää) ovat olleet kunnianasioita ja hyveitä.

Voisin suositella sinulle Anthony de Mello:n teosta Havahtuminen. Se todella herättää ajattelemaan.

Äänestä
  • Periaatteessa näin voi olla, mutta jonain päivänä uhrautuvaisuus ja perheen ikuinen instituutio nousevat taas arvoonsa. Jonakin päivänä vanhoja ukkoja potkitaan haarainväliin, eikä taputeta olkapäälle, kun he vaihtavat vanhan vaimonsa nuorempaan ja perustavat uuden perheen. Sitten olen taas onnellinen.

    Tietenkin olen itsekäs: halusin lapsilleni perinteisen mummon ja vaarin punaisessa mökissä, itselleni lapsuudenkodin ja vanhempieni tuen ja turvan. En osannut kuvitella, että elämän perusta lähtisi hajoamaan tuolta suunnalta. Se tuo pelkoa ja epäilystä myös omaan liittooni; mitä tahansa saattaa sattua, miehelläni on oikeus valita nuorempi ja haluttavampi nainen ja etsiä parempia onnen hetkiä hänen kanssaan! Parisuhteemme voi olla yhtä suurta harhaa kuin vanhempieni "onnellinen" liitto oli. Mikään ei kestä ikuisesti. Huokaus...

    Luen kirjan jos vain saan sen käsiini.

    Äänestä

  • rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. jesuiitta de mello on tämän unohtanut ja jospa kaikki eläisivät pelkällä itsekkyydellä niin voi voi... veljeä ei jätetä kuului -65 vuotta sitten ja näinpä voimme tännekin vapaasti kirjoitella.

    Äänestä

  • Aloittaja kirjoitti:

    Periaatteessa näin voi olla, mutta jonain päivänä uhrautuvaisuus ja perheen ikuinen instituutio nousevat taas arvoonsa. Jonakin päivänä vanhoja ukkoja potkitaan haarainväliin, eikä taputeta olkapäälle, kun he vaihtavat vanhan vaimonsa nuorempaan ja perustavat uuden perheen. Sitten olen taas onnellinen.

    Tietenkin olen itsekäs: halusin lapsilleni perinteisen mummon ja vaarin punaisessa mökissä, itselleni lapsuudenkodin ja vanhempieni tuen ja turvan. En osannut kuvitella, että elämän perusta lähtisi hajoamaan tuolta suunnalta. Se tuo pelkoa ja epäilystä myös omaan liittooni; mitä tahansa saattaa sattua, miehelläni on oikeus valita nuorempi ja haluttavampi nainen ja etsiä parempia onnen hetkiä hänen kanssaan! Parisuhteemme voi olla yhtä suurta harhaa kuin vanhempieni "onnellinen" liitto oli. Mikään ei kestä ikuisesti. Huokaus...

    Luen kirjan jos vain saan sen käsiini.

    Isäsi on muutakin kuin vain sinun isäsi: hän on mies ja ihminen. Ihan niin kuin sinäkin. Vai voitko rehellisesti sanoa, että olet pelkästään äiti etkä mitään muuta ja aiot olla tätä lopun elämääsi? Isälläsi on yksi ainokainen elämä, niin kuin sinulla, miehelläsi ja äidilläsi. He eivät elä ensisijaisesti sinua varten. Onko tullut mieleesi, että ehkä isäsi on jo uhrautunut omasta mielestään tarpeeksi ja vain odottanut sopivaa hetkeä (esim. kun lapset ovat riittävän vanhoja) voidakseen ajatella itseään? Kysehän on siitä että voi olla itselleen uskollinen, ei yhtään vähemmästä.

    Äänestä

  • Tytärtytär kirjoitti:

    En ole uskovainen enkä kovin ikäloppu, mutta minun (vanhoillisessa?) arvomaailmassani perheen ja suvun jäsenet ovat edelleen toisiaan varten; naimisiin mennään tositarkoituksella ja isovanhemmilla on myös vastuuta sukupolvista, jotka jälkeensä jättävät. Omat isovanhempani kestivät yhdessä loppuun saakka ja se on ollut heidän jälkeläisilleen suuri siunaus. Jos vanhukset menettivätkin elämänsä aikana muutaman panokaverin ja romanttisen kokemuksen sitoutumalla toisiinsa, lapsiinsa, lasten lapsiinsa ja lastenlastenlapsiinsa eliniäkseen, ei se minusta iso menetys ole. Samaa mieltä oli isänikin, kunnes antoi hormoneilleen periksi ja häipyi.

    Jos siis nykykäsityksen mukaan jokaisella on oikeus olla ensisijaisesti vain ”mies, nainen tai ihminen”, alan hyvissä ajoin valmistautua jätetyksi tulemiseen, koska en voi ikuisesti kilpailla nuorempien naisten kanssa. (Mieheni nauraa, mutta pelon siemen on jo kylvetty.)

    Äänestä

  • dady kirjoitti:

    rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. jesuiitta de mello on tämän unohtanut ja jospa kaikki eläisivät pelkällä itsekkyydellä niin voi voi... veljeä ei jätetä kuului -65 vuotta sitten ja näinpä voimme tännekin vapaasti kirjoitella.

    Niin...itseään rakastamaton ei aidosti kykene rakastamaan toisiakaan. Itsensä hylkäävä pelkää toistenkin hylkäävän, ja rakkaus saa mitä erikoisempia piirteitä.

    Itsensä rakastaminen on eri asia kuin itsekkyys. Itsekkyys nousee pelosta, että en saa tarpeeksi (rakkautta). Ihminen, joka ei itseään rakasta ja kunnioita, joka on itsensä hylännyt, etsii hyväksyntää aina ulkopuoleltaan, joku uhrautuen, joku selkeästi itsekkäästi. Tässä on vain pieni ero, ei kaikkien havaitsemakaan. Itsekäs ihminen, on hän sitten uhrautuva tai selkeästi omaa etuaan ajava on tarpeen tullen kiero ja manipuloiva.

    Aidosti itsestään välittävä ihminen voi rakastaa toisiakin ja antaa heidän olla juuri omia itsejään ja tehdä omat ratkaisunsa. Hän ei ole riippuvainen toisista eikä yritä manipuloida, hän antaa koska hänellä on varaa siihen, hänellä on mistä antaa, hän ei anna saadakseen.

    Äänestä

  • Aloittaja kirjoitti:

    En ole uskovainen enkä kovin ikäloppu, mutta minun (vanhoillisessa?) arvomaailmassani perheen ja suvun jäsenet ovat edelleen toisiaan varten; naimisiin mennään tositarkoituksella ja isovanhemmilla on myös vastuuta sukupolvista, jotka jälkeensä jättävät. Omat isovanhempani kestivät yhdessä loppuun saakka ja se on ollut heidän jälkeläisilleen suuri siunaus. Jos vanhukset menettivätkin elämänsä aikana muutaman panokaverin ja romanttisen kokemuksen sitoutumalla toisiinsa, lapsiinsa, lasten lapsiinsa ja lastenlastenlapsiinsa eliniäkseen, ei se minusta iso menetys ole. Samaa mieltä oli isänikin, kunnes antoi hormoneilleen periksi ja häipyi.

    Jos siis nykykäsityksen mukaan jokaisella on oikeus olla ensisijaisesti vain ”mies, nainen tai ihminen”, alan hyvissä ajoin valmistautua jätetyksi tulemiseen, koska en voi ikuisesti kilpailla nuorempien naisten kanssa. (Mieheni nauraa, mutta pelon siemen on jo kylvetty.)

    ja tulokset todella näkyy....kaikki "kestävä" hajoaa.

    Äänestä

eikä se luojan kiitos ja onneksi lopukaan keski-iässä, vaikka nuorena siltä näyttää.

Olet ilmiselvästi vihainen, pettynyt ja järkyttynyt - ja kaiketi tyttö/nainen. Tunteitaan ei voi kieltää, ei sivuuttaa eikä alittaa eikä ylittää, ne vaan pitää elää läpi. Kirjoituksellasi ja hätähuudollasi jo osoitat että sinulla on siihen kykyä, sinä selviät tästä! Tunteisiinsa on kaikilla oikeus, niin sinulla, äidilläsi, - kuin myös isälläsi.

"Kunniaton tussunmetsästäjä" kuulostaa niin fanaattiselta ja dramaattiselta, että toivottavasti sait paljon kiukkua purettua noihin sanoihin!!!

Kerron kaksi tarinaa, avuksi sinulle. Ne eivät ole sinun tarinoitasi, mutta ehkä antavat sellaista perspektiiviä, jota nuoremmalla ei voi vielä omassa repussaan olla; elämä on siinä järjestyksessä kuin se tulee. Toivottavasti ja yleensä.

Olin kaksikymmentäyksi vuotta naimisissa ja kaksikymmentäviisi vuotta suhteessa saman miehen kanssa. Meillä on kaksi lasta. Mieheni sairastui psyykkiseen vaikeaan sairauteen, minä uuvuin ja lähes alkoholisoiduin (tissuttelin, mistä huolimatta hoidin siis työn ja lapset). Parisuhteemme joutui monenlaisiin vaikeuksiin joista lapsemme eivät tienneet, onneksi. Riitelyä he tietysti joskus kuulivat. Vaikka he eivät ehkä todella ymmärtäneet alkavaa alkoholismiani (viinipullojahan on kaikissa huusholleissa) eivätkä miehen vakavaa psyykkista sairautta (yhtäkkisiä matkoja ja investointeja ja ulosottoviraston yhteydenottoja voi tapahtua missä tahansa talouksissa) he varmasti jollain tavoin ymmärsivät että asiat eivät ole hyvin. Mieheni jäi kiinni sivusuhteesta. Olin vihainen, halusin eron, mieskin halusi. Niin erosimme, ja se oli parasta kaikille. Nuorempi lapsemme sopeutui eroon nopeasti (11 v. eron tapahtuessa) mutta vanhempi (15 v eron tapahtuessa) ei meinannut sopeutua mihinkään. Hän oli vihainen meille molemmille, vihainen ja pettynyt elämään niin rehellisesti ja todesti kuin viidentoista vanha ikinä vaan voi, ja että minä ymmärsin. Onneksi olen aika fiksu (vaikka itse sanonkin) ja eksänikin on (vaikka onkin aika kipeä) fiksu, niin yhdessä olemme yrittäneet tämän vanhimman kanssa sitä erosurua surra. Ja nuoremmankin kanssa, kyllä. Mieheni (siis se ex) jatkoi suhdettaan eron jälkeen (tätä viimeistä, joka ei kylläkään ollut ensimmäinen). En voi itse sietää tätä naista silmissäni, enkä arvosta exäänikään. Molemmat ovat suoraan sanottuna eläneet siivelläni vuoden, olleet epärehellisiä joka suuntaan, ja minun on vaikeaa päästä niistä loukkaantumisen ja tunkeutumisen kohteeksi joutumisen tunteista yli. Olen silti koko ajan sanonut lapsilleni, että heidän on lupa pitää isän uudesta, vaikka minä en pidä. Ja että oikeasti toivon sitä. Kun oikeasti toivon. Miksi toivoisin lapsilleni mitään ikävää tai huonoa. Isänsä eläköön elämäänsä miten taitaa, minä omaani.

Tapasin nykyisen avomieheni kun virallinen eroni oli juuri tullut voimaan. Avomieheni ero oli vireillä: erilleen muutto ja ositus olivat tapahtuneet, toinen vaihe oli vielä parin kuukauden päässä. Nykyiseni on isääsi vähän nuorempi, 55-vuotias. Avioliittoa heilläkin oli takana jo kolmekymmentä vuotta.

Nykyiseni (jos vaikka sanon häntä Iisakiksi) oli päättänyt erostaan eli jättänyt vaimonsa ennen tuloani kuvioihin. Hän ei ollut jättänyt vaimoaan toisen naisen takia (kuten minun exäni) vaan yksin ja itse. siitä syystä että liitto oli siinä jamassa että hänellä oli valittavanaan itsemurha tai ikuinen alkoholismi. Liitto oli ollut seksitön jo lähes kolmekymmentä vuotta (ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen) ja täynnä henkistä väkivaltaa ja mollaamista (naisen taholta) jo vuosia. Liitossa ei voinut elää eikä olla. Eikä Iisakista vielä tuntunut siltä että kuolema raapii ovea. Hän halusi elää, olla lapsiaan ja lastenlapsiaan varten, tehdä vielä asioita ja kokea kokemuksia. Sitäpaitsi hän ei halunnut laittaa vaimoaan - jota hän suuresti arvostaa - ikuiseen pannaan ja onnettomuuteen. Hänestä tuntui, että avioliitto oli vahingoksi kummallekin. Olla yhdessä vain jotta lapsilla on koti ja lapsenlapsilla yhteiset mumma ja ukki ei tuntunut riittävältä syyltä uhrata kahden vasta keski-ikäisen ihmisen terveys ja elämä. Iisakki ymmärsi, että hän ei ole eikä ole koskaan ollut eroottisesti sopiva vaimolleen, ja kaikesta päivittäisestä vittuilusta hän ynnäsi että ei ole ollut sopiva muutenkaan (huom. itse ajattelen että vaimon vittuilu johtui turhautumisesta ja väsymyksestä huonoon parisuhteeseen). Hän erosi, tapasimme ja rakastuimme. Tiesin kun "alettiin oleen" että tämä nyt tulee monille liian pian. Ehkä se mitä itse olin jo joutunut sietämään (mieheni uusi suhde jo ennen että tiesin itse erostamme!!!) sai minut jollain lailla vaativaksi, tyylii pitäähän muidenkin ihmisten ymmärtää kun minäkin ymmärsin JOPA TÄTÄ ja minun lapsenikin ymmärsivät...

Nyt on niin, että mieheni tytär ymmärtää asioita, mutta mieheni poika ei. Varsinkaan ja etenkään ilmeisesti mieheni miniä ei. Mistä kaikesta tämä johtuu, voi selittyä monenlaisilla tekijöillä, joita en nyt tässä käy selittelemään.

Ehkä isäsi ei ole niinkään kuusikymppinen tussunmetsästäjä, kuin avioliitossaan (johon toiveitaan on alunperin kuitenkin asettanut) pettynyt, elävä ihminen, joka tahtoo hyvää itselleen ja toisille.

Ehkä äitisi ei olekaan ihan niin uhri, vaan myös avioliitossaan pettynyt, keskellä omaa kriisiään elävä, kuitenkin voimakas ja voimavaroainen ihminen, joka kriisin kautta kykenee löytämään uusia teitä olla oma itsensä - enemmän kuin ennen.

Ehkä tämä kriisi kuitenkin auttaa sinua. Elämä ei ole itsestään selvää koskaan, voi tulla mullistuksia ja mitä vain. Toivon että ero ei vie täysin uskoasi parisuhteeseen: vaikka olen eronnut, uskon, että parisuhde on kallis ja arvokas asia, jota on syytä hoitaa ja vaalia. Jos vanhempiesi (tässä kohtaa isäsi) ratkaisu ja malli vanhempiesi (toivottavasti sekä isäsi että äitisi) esimerkki siitä miten muutoksista selvitään, antaa sinulle voimaa selvitä omistasi, kaikki on hyvin - lopulta.

Pitkä juttu tuli, toivottavasti jaksoit lukea. Tsemppiä!!!

Äänestä
  • Kiitos tästä vastauksesta, ehkä olen liian katkera itsekkäistä syistä, en halua suoda isälleni onnea omani ja äitini kustannuksella. Ehkä olen liian suojelevainen äitini suhteen – ainoa lapsi kun olen - ja näen hänet tässä viattomana uhrina. Pelkään äitini ajautuvan huonoihin suhteisiin epämääräisten äijien kanssa, tai jäävän yksin loppuelämäkseen; on vaikea uskoa lähemmäs 6-kymppisen naisen uuden onnen mahdollisuuteen, kun saman ikäiset miehet metsästävät isäni tavoin nuorempia naisia.

    Isästäni todellakin tuli ”tussunmetsästäjä”; hän ennätti kellistää monta suomi24 chattikaveria "työmatkoillaan" ennen kuin viimeisin valloitus painosti avioeroon! Ei pitäisi ”senioreille” opettaa tietokoneen ja internetin käyttöä.

    Noh, päivä kerrallaan mennään.

    Äänestä

  • Aloittaja kirjoitti:

    Kiitos tästä vastauksesta, ehkä olen liian katkera itsekkäistä syistä, en halua suoda isälleni onnea omani ja äitini kustannuksella. Ehkä olen liian suojelevainen äitini suhteen – ainoa lapsi kun olen - ja näen hänet tässä viattomana uhrina. Pelkään äitini ajautuvan huonoihin suhteisiin epämääräisten äijien kanssa, tai jäävän yksin loppuelämäkseen; on vaikea uskoa lähemmäs 6-kymppisen naisen uuden onnen mahdollisuuteen, kun saman ikäiset miehet metsästävät isäni tavoin nuorempia naisia.

    Et kai sinä omassa murheessasi vain tuijota oman navan nöyhtää.Jos hetken mietit syitä ja seurauksia:
    Ei kai ollut kovin riemuisaa jakaa huusholli kissankuselta ja kaljalta haisevan herrasmiehen kanssa.
    Miltä luulet tuntuneen kun henkilö näykki, sätti, panetteli, häpäisi, solvasi, nauroi ja pilkkasi.
    Ilmapiiri oli kaunainen,
    repimässä silmälaseja ihmisten neniltä, pitämässä omahyväistä monologia ja leikkimässä machoa.
    saamassa "raivohärkä"-kohtauksia, lyömässä ja hakkaamassa humalassa, uhkailemassa ja uhomassa.

    Neurologian ongelmat alkavat varhain ja salakavalasti, alzheimer taudista voit lukaista netistä,
    varsinkin kappale lewin-taudista, usein ne ovat jopa periytyviä, joten tutki sukuasi taaksepäin.
    Osaan tautiin kuuluu runsas seksuaalisuus, se voi korostua jokapäiväiseksi toiminnoksi,
    itsensä paljasteluksi, tai jatkuvaan riisumisen tarpeeseen. Pitkälle mennessä tauti hävittää kaikki
    tunne-elämän muodot, tekee ihmisestä tuntemattoman itselle ja muille. Raha-asioita he itsepäisesti
    hoitavat päin mäntyä. Aivojen valkoinen osa pitää heidät outoina yhteiskunnan jäseninä.
    Tämä tauti on suurin uhka vanhenevalle väestölle,ei niinkään sydän- ja verisuonitaudit.
    Lisäksi muut dementian muodot, joita on lukuisia erilaisia.
    Toivoisin että kaikki 50 vuotta täyttäneet tekisivät hoitotestamentin,
    jolloin tiedettäisiin kuinka potilasta hoidellaan kun hän ei voi suoriutua itsensä kanssa.
    Hoitotestamentti on henkilön tahdonilmaus omasta hoidostaan, jos hän vakavan sairauden, onnettomuuden
    tai vanhuuden heikkouden vuoksi menettää oikeustoimikelpoisuutensa.
    Sinunkin tulisi ajoissa seurata kuinka isäsi pystyy pitämään itsestään huolta, ja myös äitisi,
    ja mikäli ei pysty sitä tekemään niin toimitat hänet hoitolaitokseen, missä ammattihoitajat
    tietävät mitä tehdä.
    Tulevaisuus näyttää karmealta, kun joka neljäs tulee olemaan vanhus, eikä heillä kaikilla ole auttajaa
    lähellään, eikä laitospaikkaa. sillä onhan selvää ettei yksityiset hoitokodit riitä kaikille
    tarvitsijoille,eikä kuntien vanhustalot ole kuin muutamille harvoille. Teidän aikanaan vanhukset
    ovat avohoidossa kotonaan tai kaduilla, elleivät lapset ehdi pitää heitä silmällä, käydä
    viemässä ruoka- ja vaatehuoltoa, he kuivettuvat ja ovat irrallaan yhteiskunnan normeista
    ja säännöistä kuin villihevoset.
    Ole iloinen jos sinulla on isä ja äiti vielä, ja heissä vielä virtaa jonkinlainen sähköinen toiminta.
    Tietenkään ei ole mukavaa kun aika rapistuttaa heidät, vaikka ehkä haluaisit heidän pysyvän
    aina samanlaisina, sehän ei ole mahdollista, joten ala vain jo ajatella kuinka tulet
    huolehtimaan heistä ajan myötä. Nouse ja vaadi kunnollisia hoitopaikkoja, sillä sivistynyt valtio
    huolehtii vanhoista, sairaista ja vammaisista todella hyvin, eikä jätä heitä heitteille ja rakenna
    moottoriteitä ja massiivisia urheilu- ja palloiluhalleja. Teillä nuorilla on tekemistä uuden paremman
    yhteiskunnan pystyttämisessä.
    Toivottavasti sinulla on uusia pikku ihmistaimia kasvamassa, että he sitten aikanaan
    huolehtivat sinusta. Elämä on laiffii, ja illuusiot pettävät.

    Äänestä

  • Aloittaja kirjoitti:

    Kiitos tästä vastauksesta, ehkä olen liian katkera itsekkäistä syistä, en halua suoda isälleni onnea omani ja äitini kustannuksella. Ehkä olen liian suojelevainen äitini suhteen – ainoa lapsi kun olen - ja näen hänet tässä viattomana uhrina. Pelkään äitini ajautuvan huonoihin suhteisiin epämääräisten äijien kanssa, tai jäävän yksin loppuelämäkseen; on vaikea uskoa lähemmäs 6-kymppisen naisen uuden onnen mahdollisuuteen, kun saman ikäiset miehet metsästävät isäni tavoin nuorempia naisia.

    Isästäni todellakin tuli ”tussunmetsästäjä”; hän ennätti kellistää monta suomi24 chattikaveria "työmatkoillaan" ennen kuin viimeisin valloitus painosti avioeroon! Ei pitäisi ”senioreille” opettaa tietokoneen ja internetin käyttöä.

    Noh, päivä kerrallaan mennään.

    Nuorena työskentelin viitisen vuotta vanhusperheissä. Näin onnellisia ja mukavia pariskuntia, mutta myös sellaisia, jotka olivat sosiaalisesti vain naimisissa vuodesta toiseen, kun eivät voineet erotakaan, vaikka olisi todella pitänyt. Vanha jumiutunut avioliitto on kauhea terveysriski, pitkäaikainen puoliso kun osaa nälviä ja satuttaa pahemmin kuin mikään muu. Monesti teki mieleni sanoa että herran tähden erotkaa mieluummin kuin elätte noin... Sitten molemmat juoksevat lääkärissä ja syövät lääkkeitä. Ajattelin myös jo silloin (vaikka omaan liittooni vielä uskoinkin) että tuohon kierteeseen en halua, kummastakin tulee paha ja pahempi.

    Tuolla ylempänä toteat, tosin vähän hymyillen, että pitääkö ruveta pelkäämään että oma siippa katselee nuorempia vielä tulevaisuudessa. Pelkääminen ei kannata koskaan, minkään suhteen, mutta onhan se hyvä perusta elämälle, että loppujen lopuksi tietää itse olevansa vastuussa omasta onnellisuudestaan joka hetki... toisesta sitä voimaa ei voi imeä. Mikään ei ole itsestäänselvää, siipan voi vierestä sipaista kuolema, sairaus, alkoholismi tai toinen nainen. Parisuhde on ihana asia, mutta ei se saa kaikki kaikessa olla. Elämää pitää oppia elämään ja arvostamaan myös ihan omien silmiensä kautta eikä vain läheisriippuvaisena toisessa roikkuen.

    Mutta ainahan ne erot ovat kauheita. Minun oli ainakin, vaikka helpottikin elämää sitten loppujen lopuksi aika lailla. En ehtinyt kauaa sinkkuilla, mutta sinänsä siinä yksin-asumisajassa oli kyllä paljon mukavia puolia. Uutta suhdetta en todella mitenkään etsinyt, se nyt vaan tulla töytäisi tielle. Itse siinä vaiheessa lähinnä ajattelin, että en ole rakastumiskykyinen, minun pitää kasata oma pääni, helliä itseäni ja nauttia elämästä. Eniten pelkäsin katkeroitumista, koska se on sellainen mielen syöpä että siitä on tosi vaikea päästä yli.

    Toivottavasti äitisi löytää onnea, rauhaa ja tasapainoa ajan kanssa. Tapahtunut ero on ilmeisesti pakosta hyväksyttävä tosiasia, ja mitä nopeammin sen kykenee hyväksymään ja tehokkaammin suremaan pois, sitä nopeammin saa oman päänsä kuntoon, ja sitten ehkä löytää jotain uutta mukavaa elämäänsä, uuden harrastuksen, uusia ystäviä tai vaikkapa uuden miehen! Kannusta äitiäsi pikkuhiljaa uusiin ihaniin asioihin, nythän hän voi kaikella miehen paapomiseen hukatulla energialla paapoa sen sijaan itseään. Ja sinä itse, älä sinäkään katkeroidu, äläkä elä pelossa, mutta pidä mielessä että päivästä päivään otetaan elämä vastaan sellaisena kuin se on - kuten itse sanoit, päivä kerrallaan mennään.

    P.s. toivottavasti lapsesi saavat säilyttää yhteyden molempiin vanhempiisi, kaikesta huolimatta.

    Äänestä

  • Aloittaja kirjoitti:

    Kiitos tästä vastauksesta, ehkä olen liian katkera itsekkäistä syistä, en halua suoda isälleni onnea omani ja äitini kustannuksella. Ehkä olen liian suojelevainen äitini suhteen – ainoa lapsi kun olen - ja näen hänet tässä viattomana uhrina. Pelkään äitini ajautuvan huonoihin suhteisiin epämääräisten äijien kanssa, tai jäävän yksin loppuelämäkseen; on vaikea uskoa lähemmäs 6-kymppisen naisen uuden onnen mahdollisuuteen, kun saman ikäiset miehet metsästävät isäni tavoin nuorempia naisia.

    Isästäni todellakin tuli ”tussunmetsästäjä”; hän ennätti kellistää monta suomi24 chattikaveria "työmatkoillaan" ennen kuin viimeisin valloitus painosti avioeroon! Ei pitäisi ”senioreille” opettaa tietokoneen ja internetin käyttöä.

    Noh, päivä kerrallaan mennään.

    Kuusikymppinen mies on täysin viriili haluineen ja kykyineen, onko tullut mieleen että hänellä ei äitisi kanssa ehkä käynyt sen puoleen yksiin.
    Sen ikäinen mies kaipaa edelleenkin naista vierelleen, ehkä pelkkä kaveriliitto ei riittänyt. Avaa silmäsi, he ovat mies ja nainen eivätkä vain sinun vanhempiasi.

    Äänestä

Luin aloituksesi ja ajattelin ensin, että oma aikuinen tyttäreni on tuon kirjoittanut, niin samankaltainen draama meidän perheessämmekin käytiin. Mieheni, joka lähentelee jo kuuttakymppiä rakastui silmittömästi nuorempaan naiseen, suhde kariutui, tuli toinen nainen. Kun hän jäi kiinni salasuhteistaan, hän läksi ovet paukkuen. Puoli vuotta on mennyt ja elämä on ollut helvettiä. Olemme yrittäneet, pettyneet, yrittäneet, ja lopputulos oli avioeron allekirjoittaminen.
Nyt kolmenkymmenen vuoden avioliitto on avioeron harkintavaiheessa. Mieheni, joka on jo varhaiseläkkeellä juoksee pitkin teitä, laihduttaa, kuntoilee, pukeutuu kuin "teinit", elää uutta nuoruutta. Itse olen viisikymppinen ja tunnen itseni satavuotiaaksi, käyn vuorotöissä, hoidan isoa taloutta ja yritän auttaa nuoriamme oman elämän alkuun. Varsinkin vanhin tyttäremme on todella pettynyt isäänsä ja tsemppaa minua. Silti muistelen lämmöllä hyvän aviomiehen ja isän kanssa elettyä pitkää liittoa, vaikka välillä tärisen tuskasta ja pettymyksestä. En minäkään haluaisi kenenkään naisen joutuvan kärsimään tätä avioliitosta erotetuksi tulemisen helvettiä. Toivotan sinulle jaksamista.

Äänestä
  • Mutta siitä on jo joitain vuosia.

    Erotuskassa on tyypillistä että lapsensa lojaliteetin haluaisi itselleen. Kun lapset ovat pieniä, saa apua neuvoloista ja perheneuvoloista, kaikki lehdetkin ovat täynnä viisaita ohjeita siitä miten aikuisen pitää kestää tuskansa itse ja lapsella pitää olla oikeus molempiin vanhempiin (vaikka se exä olisi omasta mielestä kuinka paskapää).

    Ajattelen, että tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös aikuisia lapsia. Heilläkin pitää olla oikeus rakastaa molempia vanhempiaan. Liiankin paljon olen tuttavapiirissäni nähnyt ja kuullut sitä miten minun ikäiseni äidit valjastavat aikuiset tyttärensä tai poikansa vihaamaan isäänsä "koska se oli niin kusipää että jätti perheensä ja pilasi elämäni". Minusta tuo on viisaasta äidinrakkaudesta kaukana, se on suoraan sanoen oman lapsen hyväksikäyttöä. Varmasti jokainen tietää itse että liitossa on ollut asioita joista lapsille ei olla puhuttu eikä tarvitse puhua nytkään. Olisiko liikaa vaadittu, että kaataa katkeruutensa ja paskansa vaikkapa ystäviensä tai terapeuttinsa niskaan eikä lastensa. Myös aikuiselle lapselle voi todeta, että näin kävi, mutta olen edelleen äitisi ja isäsi on isäsi.

    On kohtuutonta käyttää lastaan kukkakeppinään.

    Äänestä

  • minäkin olen jätetty kirjoitti:

    Mutta siitä on jo joitain vuosia.

    Olen itse yrittänyt ihan toisinpäin, elikkä kannustaa jo aikuistuvia lapsia hyväksymään tilanteen ja ennenkaikkea katselemaan asioita laajemmastikin. Olen sanonut varsinkin vanhimmalle tyttärelle, että toivoisin, että hän antaisi anteeksi isälleen, mutta hän sanoo, että hän on aikuinen ja itse tietää tunteensa, että hänellä on oikeus tuntea vihaa ja pettymystä.
    Kuten sanoin, mieheni on aina ollut hyvä isä ja aviopuoliso, mutta viimeiset kuusi kuukautta on ollut helvettiä, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
    Myös miehelle voi tulla "viimeinen hormoonikuohahdus", tuossa kuudenkympin korvilla.
    Toivoisin että jaksaisit, tekstistäsi kuultaa todella katkeruus.

    Äänestä

  • En ollenkaan kirjoitti:

    Kuten sanoin, erostani on joitakin vuosia, ja ajattelen että vaikka se silloin oli kamalaa, se oli meille kaikille eduksi lopulta. Enkä todella ole siitä asiasta enää katkera.

    Jos nyt jotain tekstistäni kuultaa niin kiukku kummityttöni puolesta, jonka äiti on juuri tällaisessa elämänvaiheessa nyt - ja armotta patsastelee marttyyriydessään ja yleispyhyydessään. On ollut todella kurjaa läheltä seurata nuoren naisen ristiriitaisia tunteita ja hirveää huolta äidistä joka käyttäytyy kerta kaikkiaan niin epäaikuismaisesti kuin voi.

    Oma ensimmäinen tekstisi toi tämän kuvion vahvasti mieleeni. Hyvä jos se ei sinun kohdallasi ole totta.

    Minunkaan kohdallani ei ole niin. Seitsemässä vuodessa asiat saavat uusia mittasuhteita, ja tietysti oma uusi suhde on myös elämää ilostuttava ja sulostuttava asia, keski-iässäkin.

    Äänestä

  • jaksan kyllä hyvin kirjoitti:

    vastauksesi ap:lle, nuorelle naiselle joka elää keskellä vanhempiensa eroa; ei siinä tuollainen lämpimästi kannustava isääkin ymmärtämään kehoittava sävy kyllä mitenkään paistanut? Minusta siinä jos missä paistoi katkeruus ja kauna, ja ap:lle sen suuntainen neuvo että puskii, äitihän se tässä nimenomaan tsemppiä eniten tarvitsee.

    Mikäköhän sitten on? Ehkäpä nyt vain toivotan sinulle jaksamista. Kyllä tuo vaihe raskas on, muistan sen. Puurot ja vellit pitäisi silti yrittää pitää erikseen.

    Äänestä

  • minäkin olen jätetty kirjoitti:

    Mutta siitä on jo joitain vuosia.

    Erotuskassa on tyypillistä että lapsensa lojaliteetin haluaisi itselleen. Kun lapset ovat pieniä, saa apua neuvoloista ja perheneuvoloista, kaikki lehdetkin ovat täynnä viisaita ohjeita siitä miten aikuisen pitää kestää tuskansa itse ja lapsella pitää olla oikeus molempiin vanhempiin (vaikka se exä olisi omasta mielestä kuinka paskapää).

    Ajattelen, että tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös aikuisia lapsia. Heilläkin pitää olla oikeus rakastaa molempia vanhempiaan. Liiankin paljon olen tuttavapiirissäni nähnyt ja kuullut sitä miten minun ikäiseni äidit valjastavat aikuiset tyttärensä tai poikansa vihaamaan isäänsä "koska se oli niin kusipää että jätti perheensä ja pilasi elämäni". Minusta tuo on viisaasta äidinrakkaudesta kaukana, se on suoraan sanoen oman lapsen hyväksikäyttöä. Varmasti jokainen tietää itse että liitossa on ollut asioita joista lapsille ei olla puhuttu eikä tarvitse puhua nytkään. Olisiko liikaa vaadittu, että kaataa katkeruutensa ja paskansa vaikkapa ystäviensä tai terapeuttinsa niskaan eikä lastensa. Myös aikuiselle lapselle voi todeta, että näin kävi, mutta olen edelleen äitisi ja isäsi on isäsi.

    On kohtuutonta käyttää lastaan kukkakeppinään.

    Sinä kirjoitit asiaa. Tämän olen yrittänyt aina muistaa kun oman vihani ja katkeruuteni kanssa elän. Vaikka mies löysi toisen naisen ja jätti minut, niin ei hän lapsiaan jätä. Meillä pienet lapset ja yritän tehdä kaikkeni että lapset saisi rakastaa ihan vilpittömästi myös isää. Se onnistuu kyllä, mutta vaatii minulta tosi paljon. Oma itsetunto on nollilla kun pitkän avioliiton jälkeen tulee petetyksi ja jätetyksi. Mutta täältä noustaan kyllä, sen olen päättänyt.

    Lapset viettää aikaa isän kanssa tosi paljon. Tosin isä ei halua mitään säännöllisiä tapaamisia eikä esim. ota kaikkia lapsia luokseen kerralla. Mutta pääasia että lapset tapaa häntä. Yritän järjestää omat vapaahetkeni ulkopuolisen lapsenvahdin avulla.

    Äänestä

  • jaksan kyllä hyvin kirjoitti:

    vastauksesi ap:lle, nuorelle naiselle joka elää keskellä vanhempiensa eroa; ei siinä tuollainen lämpimästi kannustava isääkin ymmärtämään kehoittava sävy kyllä mitenkään paistanut? Minusta siinä jos missä paistoi katkeruus ja kauna, ja ap:lle sen suuntainen neuvo että puskii, äitihän se tässä nimenomaan tsemppiä eniten tarvitsee.

    Mikäköhän sitten on? Ehkäpä nyt vain toivotan sinulle jaksamista. Kyllä tuo vaihe raskas on, muistan sen. Puurot ja vellit pitäisi silti yrittää pitää erikseen.

    Minä rimpuilen vielä erohelvetissä tuoreeltaan. Myönnän, että olen ahdistunut, mustasukkainen, huolestunut ja kiroilen mieheni petturuutta. En pysty hillitsemään itseäni joka hetki. En edes halua. Mutta isänä mieheni on ollut ihan hyvä isä ja en käännä lapsia häntä vastaan. Nuorilla aikuisilla on tunteensa. Varsinkin kun omat poika- ja tyttöystävät on löydetty.

    Äänestä

  • avioliitosta erotettu kirjoitti:

    Nyt jos koskaan on aika satsata itseesi. Lapset selviytyvät hyvin jos sinä selviydyt, joten nyt on tärkeintä että ryhdyt rakastamaan tarmokkaasti itseäsi, annat itsellesi ihania asioita, hellit ja hoidat ja etsit kaikkea mikä voi tuottaa iloa.

    Romahduksia tulee. Itkupäiviä ja kiukkukohtauksia, mutta se ei ole lasten asia. Ja jonain päivänä tulee se päivä kun ymmärrät että että et todella halua exää takaisin, vaikka se tuotaisiin kultatarjottimella.

    Usko pois, siitä voi selvitä. Anna itsesi olla vihainen ja tuskainen ja surullinen, mutta varo katkeruutta. Katkeruus sairastuttaa ihmisen. Olet velkaa itsellesi sen että selviät voittajana.

    Vaikea uskoa, että tästä ikinä enää selviää, mutta sen tietää, että yksin ei ole tässä tilanteessa. Mietin, että alkup. kirjoittaja mainitsi tussunmetsästämisestä, että nämä 50-65 vuotiaat ukkomiehet voisivat rekisteröidä viralliseksi kerhokseen "tussunmetsästäjien kerhon". En onneksi ole katkeroitunut, olen luonteeltani eläväinen. Ja toki tässä auttaa sekin, että olen jo löytänyt lohduttajan. Tosin otan huomioon ystävien varoituksen, että tämä mies ei ansaitse laastarisuhteen kohtaloa.

    ja rumat sanat helpottavat hetken mutta pitkän päälle vain saastuttavat omaa mieltä ja pienentävät sydäntä sekä vielä ruokkivat sitä kaikkein pahinta mielen syöpää, katkeruutta. Et ansaitse pikkusieluisuuteen vajoamista, pystyt parempaan.

    Me naiset pystymme kyllä :-)

    Äänestä

Kun meidän isä lähti, uusi nainen erotti hänet lapsistaan, hän painosti, uhkaili ja ruikutti kunnes isän oli valittava hänet. Palstalaisen mielipiteistä saa käsityksen, että tämä on oikea käytäntö: aikuisilla lapsilla ei saa olla tunteita vanhempiaan kohtaan. Tuskin ovat itse tätä kokeneet, ovat itse perheenrikkojia! Ei ole helppoa menettää vanhempaansa elävänä eikä kuolleena.

Äänestä
  • Nykyisin kukaan ei saisi arvostella kenenkään tekemisiä ja toisten teot on otettava hymyillen vastaan. Aikuisia ihmisiä näytää myös riivaavan joku rakastumisen tunteen henkiin herättäminen. Ei ole mitään pahaa siinä, että ihminen haluaa olla vielä kuusikymmentävuotiaanakin rakastunut. Tuollaisten ihmisten ei vain koskaan pitäisi hankkia lapsia.

    Katkeruudella ei varmaan kukaan pitkän päälle mitään voita. Mielestäni kuitenkin negatiivisetkin tunteet on läpikäytävä. Jos alkuperäinen kirjoittaja nyt vihaa isäänsä, ei sitä pitäisi vain lakaista maton alle. Rakastuminen on tunne, mutta on myös muita ihan yhtä oikeutettuja ja oikeita tunteita. Viha, katkeruus, rakkaus vanhempia kohtaan, rakkaus lapsia kohtaan ovat myös tunteita. Rakastunut ja rakastumisen tunnetta haluava eivät ole ainoita hyväksyttyjä tunnetiloja.

    Itsekin tunnen yhden isän, joka erosi parikymmentä vuotta sitten ja lapset olivat silloin pieniä. Kyseinen isä ei pidä lapsiinsa yhteyttä tänä päivänä kuin uudelta vaimoltaan salaa, koska uusi vaimo vihaa entisen avioliiton lapsia yli kaiken. Tiedän tämän, koska olen tuon uuden vaimon tuttava. Tiedän miehen myös katuvan elämänsä päätöksiä, jotka tehdessä tuntuivat niin oikeilta. Kuten kaikki tietävät, rakastumisen tunne tuppaa menemään ohi ja uusikin suhde arkipäiväistyy. Arkipäiväistyminen on nopeaa, jos uuteen suhteeseen syntyy lapsia, mutta tätä riskiä tuskin on kuusikymppisillä.

    Äänestä

  • on merkitystä kirjoitti:

    Nykyisin kukaan ei saisi arvostella kenenkään tekemisiä ja toisten teot on otettava hymyillen vastaan. Aikuisia ihmisiä näytää myös riivaavan joku rakastumisen tunteen henkiin herättäminen. Ei ole mitään pahaa siinä, että ihminen haluaa olla vielä kuusikymmentävuotiaanakin rakastunut. Tuollaisten ihmisten ei vain koskaan pitäisi hankkia lapsia.

    Katkeruudella ei varmaan kukaan pitkän päälle mitään voita. Mielestäni kuitenkin negatiivisetkin tunteet on läpikäytävä. Jos alkuperäinen kirjoittaja nyt vihaa isäänsä, ei sitä pitäisi vain lakaista maton alle. Rakastuminen on tunne, mutta on myös muita ihan yhtä oikeutettuja ja oikeita tunteita. Viha, katkeruus, rakkaus vanhempia kohtaan, rakkaus lapsia kohtaan ovat myös tunteita. Rakastunut ja rakastumisen tunnetta haluava eivät ole ainoita hyväksyttyjä tunnetiloja.

    Itsekin tunnen yhden isän, joka erosi parikymmentä vuotta sitten ja lapset olivat silloin pieniä. Kyseinen isä ei pidä lapsiinsa yhteyttä tänä päivänä kuin uudelta vaimoltaan salaa, koska uusi vaimo vihaa entisen avioliiton lapsia yli kaiken. Tiedän tämän, koska olen tuon uuden vaimon tuttava. Tiedän miehen myös katuvan elämänsä päätöksiä, jotka tehdessä tuntuivat niin oikeilta. Kuten kaikki tietävät, rakastumisen tunne tuppaa menemään ohi ja uusikin suhde arkipäiväistyy. Arkipäiväistyminen on nopeaa, jos uuteen suhteeseen syntyy lapsia, mutta tätä riskiä tuskin on kuusikymppisillä.

    Olen samaa mieltä siitä, että nykypäivänä koetaan rakkaudeksi jotakin tunnetta, jota ehkä ennen ei edes mielletty rakkaudeksi. Rakastaa voi lapsiaan, vanhempiaan, toista ihmistä.

    Minä en enää 50 v. iässä pystynyt enkä halunnut kilpailla nuorempien naisten kanssa siitä kuka eniten rakastaa miestäni. Kehuskeli kuinka oli löytänyt hyvän panon (miehellä silloin ikää 52 v). Siinä unohtui yhdessä eletty 30 v matka ja samalla nyt jo aikuiset lapset. Yrittää nyt olla lapsilleen kaveri. Elää uuden naisystävänsä ja tämän ala-asteikäisen pojan kanssa. Mitä onkaan tuo miehen rakkaus entistä perhettä kohtaan. Onko rakkautta loukata toisten tunteita vain oman egon pönkittämiseksi. Väitänkin että ap:lla on oikeus tunteisiinsa eikä niitä pidä vähätellä. Tyttäreni olisi voinut kirjoittaa vielä rankempaa tekstiä.

    Enkä oikein ymmärrä sitäkään miksi minun lasteni äitinä pitäisi vähätellä sitä mielipahaa, minkä "isä" sanoillaan ja ennenkaikkea toiminnallaan on aiheuttanut. Meidän elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Suoraselkäisen miehen malli vaan on meiltä kateissa.

    Nyt joku kuitenkin ajattelee, että miksi hankin lapset tuollaisen miehen kanssa. Sitäpä minäkin olen ihmetellyt. Toisaalta ei sitä silloin päälle kaksikymppisenä ajatellut mitä viisikymppinen jo tietää. Sitä kun aivotoiminta laskeutuu kiveksiin ei toisten tunteilla ole paskankaan merkitystä.

    Äänestä

Entä jos tussua ei "enää" tarvikkaan metsästää, kun sillä ei enää kiristetä, kuten tahanasti.
Isääsi ei ole huomioitu (mikä sinustakin näkyy) hän päätti elää vielä kerran ! Hyväksy isäsi, hänellä on kyllä riittävät syyt.

Äänestä
  • Olet varmasti melkoinen huoripukki tai horo kun heti oletat tietäväsi mikä tämänkin eron syy on. Autat varmaan itse puutteessa olevia vapaaehtoisesti. Todella jaloa.

    Teistä vanhuksista saa sellaisen käsityksen, että seksuaaliongelmat rulaa.

    Äänestä

  • Säälittävää kirjoitti:

    Olet varmasti melkoinen huoripukki tai horo kun heti oletat tietäväsi mikä tämänkin eron syy on. Autat varmaan itse puutteessa olevia vapaaehtoisesti. Todella jaloa.

    Teistä vanhuksista saa sellaisen käsityksen, että seksuaaliongelmat rulaa.

    Valitettavasti seksi on usein todellinen syy avioeroihin. Jos suhteessa seksi pelaa niin silloin pelaa muutkin osa-alueet (siis yleensä, ei aina). Kun vaan tietäisimmekin miten olennainen osa parisuhdetta seksi on, niin ongelmatkin vähenisivät ja siten erot. Niin paljon on sellaisia liittoja, missä seksin saralla avoimuus puuttuu... Seksin puute ja oman seksuaalisuuden toteuttamisen puute lienevät suurimpia syitä eroihin.

    Äänestä

  • puute.. kirjoitti:

    Minä olin se halukkaampi osapuoli seksiin, silti mieheni metsästi nuoremman tussun. Mutta ei tuokaan tuntunut sitten pidemmän päälle niin hauskaa olevan. Nyt kun eksmies huomasi että "vanha akka" onkin löytänyt uuden kumppanin, olisi hinku jo takaisin.

    Äänestä

  • Säälittävää kirjoitti:

    Olet varmasti melkoinen huoripukki tai horo kun heti oletat tietäväsi mikä tämänkin eron syy on. Autat varmaan itse puutteessa olevia vapaaehtoisesti. Todella jaloa.

    Teistä vanhuksista saa sellaisen käsityksen, että seksuaaliongelmat rulaa.

    .............heheehheeee

    Äänestä

  • puute.. kirjoitti:

    Valitettavasti seksi on usein todellinen syy avioeroihin. Jos suhteessa seksi pelaa niin silloin pelaa muutkin osa-alueet (siis yleensä, ei aina). Kun vaan tietäisimmekin miten olennainen osa parisuhdetta seksi on, niin ongelmatkin vähenisivät ja siten erot. Niin paljon on sellaisia liittoja, missä seksin saralla avoimuus puuttuu... Seksin puute ja oman seksuaalisuuden toteuttamisen puute lienevät suurimpia syitä eroihin.

    Minunkin mieheni sanoo, että seksin puute ajoi hänet toisen naisen luokse. Totta, sen myönnän mutta siihen, että seksiä ei saanut oli monia muita syitä. Minusta tuntui, että kelpaan miehelle vain sängyssä eikä minua muuten juuri huomata. Tein yksin kaikki kotityöt, hoidin lapset joista yksi vaikeasti vammainen yms. Mies keskittyi täysin omaan työhönsä ja harrastuksiinsa. Hänelle olin "ilmaa" joka huomattiin vain silloin kun teki seksiä mieli. Eipä se enää pitemmän päälle innostanut ja nyt ollaan sitten tässä. Petettynä, jätettynä, yh-äitinä. Mutta tästä selvitään ja uskon, että minua ja lapsia odottaa hyvä tulevaisuus. Ehkä se uusi rakkauskin, vaikka siihen en enää tässä iässä (lähemmäs 50 vuotiaana) enää edes usko.

    Äänestä

  • .... kirjoitti:

    keskustelu. Tämä seksi-kuvio on tosiaan usein mukana eroissa. Itselläni vanhassa liitossa oli haluttomuutta, joka johtui samantapaisista asioista mitä tuossa kuvailet: yksinäisestä vastuunkantamisesta parisuhteessa jossa mies halusi kyllä panna mutta ei sitten oikein ollut toimelias millään muulla alalla. Parisuhde oli tottakai huono: en pihtailllut, mutta minua ei huvittanut sen miehen kanssa seksi, ei enää muutamaan vuoteen. Nyt ymmärrän että arvostus ja sen sellainen oli sydämestäni kuollut jo aiemmin, jäljellä oli kyllä toveruus ja lojaliteetti, halusin uskoa että asiamme tulisivat kuntoon vielä. Mieheni petti minua nuoremman kanssa, olin vihainen ja petetty, erosimme, toivuin.

    Nykyinen mieheni on myös eronnut liitostaan seksin puutteen takia. (Minä en ole ollut se toinen nainen). En tiedä onko heillä ollut samanlainen kuvio, mutta jos on ollut niin mies on kyllä ottanut opikseen. Tässä parisuhteessa mies tekee kotitöitä jopa ENEMMÄN kuin minä, mikä on minulle aika järkyttävä kokemus, ja sitäpaitsi eroottisesti erittäin kiihottava. Siisti keittiö kotiin tullessani on paras esileikki...

    Äänestä

  • mielenkiintoinen kirjoitti:

    juuri sillä voi kiristää, ja vaatimukset lisääntyy kunnes...

    Äänestä

  • erotiikkaan, mutta: kirjoitti:

    juuri sillä voi kiristää, ja vaatimukset lisääntyy kunnes...

    Todella ei ole kysymys mistään kiristämisestä. Nainen vaan on sellainen olento, että jos se on kuolemanväsynyt niin sitä ei seksitä. Jos ei arvosta kumppaniaan niin ei se kumppani ole sitten kovin haluttavakaan.

    En ikinä kiristänyt seksillä eksääni enkä edes kauheasti patistanut häntä kotitöihin, luotin siihen että aikuinen ihminen muka jossain vaiheessa itse ymmärtää että koti ei hoitamatta hoidu. Siinä tein varmaan väärin. Olin todella kuolemanväsynyt ja opin pitämään miestä lapsellisena ja pönttönä - mikä hän ehkä todella olikin.

    Mutta nykyiseni saa polveni veteliksi pelkästään lahjoittamalla minulle rauhallisen lepohetken siten että tekee kotitöistä osansa, ja jopa enemmän.

    Vastauksestasi päätellen et sinä kyllä kykene aikoihin kiihottamaan ketään normaalia kunnon naista. Kasva vähän, tai jos olet jo vanha niin peli on menetetty.

    Äänestä

  • tonttuile muualla kirjoitti:

    on väsynyt, sitä sanotaan ki.......

    Äänestä

  • Muuten piirakka kirjoitti:

    on väsynyt, sitä sanotaan ki.......

    tyhmä.

    Äänestä

  • todellakin kirjoitti:

    tyhmä.

    sitä ollaan niin tohkeissaan että !

    Äänestä

  • Toiset ei edes peiliä kirjoitti:

    sitä ollaan niin tohkeissaan että !

    Ei voi ottaa kauhalla jos on lusikalla annettu.

    Äänestä

myös isälläsi. Varmasti isäsi on jo miettinyt tuota pitkään. Jos suhde ei toimi tai ei ole siihen tyytyväinen, siitä on erottava,piste.

Äänestä

kanssasi. Itse tulin jätetyksi melkein 30 avioliitovuoden jälkeen ja ihan vaan sen vuoksi että vieras jalkoväli oli miehelleni tärkeä.
Nyt kahden vuoden jälkeen ja jo aikaisemmin olen kuullut että muut asiat eivät pelitäkään toivotulla tavalla, mutta ei kai sillä väliä kun vaan seksi pelaa. Itseni mielestä avioliittomme oli hyvä ja harmooninen. Ehkä seksi oli liian tavanomaista? No olihan hänellä oikeus vaihtaa nuorempaan. Minähän viime kädessä olin se joka siitä kärsin eikä nykyajan ihmiset tunnu välittävän siitä miltä lähimmäisestä tuntuu. En vaan millään jaksa ymmärtää, että täällä tehdään tuosta miehestä melkein pyhimys, joka on romuttanut kotinsa ja lapsensa maailman julmalla tavalla. Ei elämä ole kummosempaa vaikka niitä ihmissuhteita olisi jatkuvasti uusia. Veikkaan että ylimääräistä stressiä tuovat uudet kuviot vanhan ihmisen elämään. Löytyy elämästä, ja se on ihan totta, paljon riemua ja iloa muutenkin kuin hajottamalla perheitä. Pitää vaan osata löytää erilaisia aktiviteettejä. Voin omasta kokemuksesta sanoa että niitä on vaikka kuinka paljon eivätkä edes maksa paljon.

Äänestä
  • jälkeen sama juttu että vieras jalkoväli alkoi kiinnostaa enemmän.. siis ex, vaimolla.. että näin .

    Äänestä

Oletkohan sittenkin eronneen miehen ex vaimo.

Äänestä

On ihan surullista lukea tuollaista tekstiä. Kirjoituksesta ei käynyt ilmi kirjoittajan ikä, mutta selvästi on nimimerkin mukaan kyse aikuisesta ihmisestä. Ruumiillisesti kyllä, henkisesti välttämättä ei. Toki asia on varmasti vaikea Sinulle, kuten vanhempien ero aina lapsille. Mutta näkökulmaa täytyy hakea myös muualta kuin omasta pienestä perspektiivistä. Ensinnäkin tuo tussun metsästys. Olen vakavasti sitä mieltä että se ei johda avioeroon. Tussuja tulee ja tussuja menee, mutta henkiset arvot säilyvät. Näin äkkiseltään tulee mieleen, että ehkäpä isäsi ei saanut avioliitossaan sitä mitä toivoi. Ja sillä tuskin on sukupuolielämään mitään yhteyttä. Vaikka ei voikaan sanoa ettei asia olisi tärkeä, mutta ei elämän tärkein. Uskon että isäsi sitä tussua olisi saanut avioliitonkin aikana haettua- jos ei kotona niin vieraissa. Ei sitä varten tarvitse erota.

Uskon niinkuin moni muukin kirjoittaja, että syyt asialle ovat ihan muualla. Ihmiset vaan joskus löytävät sielun kumppaninsa muualta kuin avioliitosta. Hyvä keskusteluyhteys, tunteiden kuunteleminen, hellyys...Ne ovat asioita joiden takia minä vaihtaisin lähes 30 vuotta kestäneen suhteeni. Se,että olisin tasa-arvoinen ja huomioitu, olisi seksiäkin tärkeämpi.

Ihmisiä eroaa nykyisin paljon, siinä tilanteessa ei katsota onko lapset pieniä vai isoja. Ehkä sinun pitäisi katsoa peiliisi ja huomata että olet saanut pitää isäsi lähelläsi aikuisuuteen asti. Ehkäpä hän on avioliitossaan ajatellut juuri lapsia, eikä ole tehnyt ratkaisuaan ennemmin.

Nyt jos olisit henkisestikin aikuinen, ottaisit vihjeistä vaarin, ja pitäisit isääsikin hyvät suhteet. Hänestä varmasti tulee lapsillesi hyvä pappa, vaikkakin ei istuisi samassa keinussa oikean mummon kanssa. Ei isäsi rakkaus sinuun ole yhtään vähentynyt, vaikka äidistäsi erosi.

Ole ja nauti ja ajattele, että kuinka onnellisia ja etuoikeutettuja vanhempasi ovat kun voivat löytää itselleen vielä uuden onnen. Tuollakin iällä. En nimittäin epäile yhtään etteikö äitisikin löytäisi uuden onnen jos vain lopettaa kyräilemisen ja aukasee silmänsä ja antaa onnelle mahdollisuuden!

Äänestä
  • Toivoisin, että et koskaan joutuisi kokemaan pitkän liiton jälkeen shokkieroa. Tekstisi on selkeästi kuin olisit jonkun vanhan äijän salarakas. Tekstisi on hurskastelua.

    Äänestä

  • oletko itse salarakas kirjoitti:

    Toivoisin, että et koskaan joutuisi kokemaan pitkän liiton jälkeen shokkieroa. Tekstisi on selkeästi kuin olisit jonkun vanhan äijän salarakas. Tekstisi on hurskastelua.

    asialliseen kommenttiin todella kipeä ja henkistä epätasapainoa huokuva vastaus.

    terapiatarve?

    Äänestä

  • oletko itse salarakas kirjoitti:

    Toivoisin, että et koskaan joutuisi kokemaan pitkän liiton jälkeen shokkieroa. Tekstisi on selkeästi kuin olisit jonkun vanhan äijän salarakas. Tekstisi on hurskastelua.

    Tällä palstalla jokainen näyttää tietävän, että eroon ei voi olla mitään muuta syytä, kuin kärsivän, puutteessa elävän aviomiehenreppanan ryntäys onneen ja uuteen parempaan elämään. Hurskastellaan kaikkitietävinä ja vaaditaan kärsiviltä sieluilta yliluonnollista laupeutta pettäjää ja avionrikkojaa kohtaan. Maailma on menossa päin helvettiä.

    Äänestä

  • "Ehkäpä hän on avioliitossaan ajatellut juuri lapsia, eikä ole tehnyt ratkaisuaan ennemmin." Sanotaan, että pettäjä vie petetyltä nykyisyyden ja tulevaisuuden lisäksi menneisyyden. Jos joku aikuinen pysyy parisuhteessa lasten takia ja kuitenkin paljastaa myöhemmin esimerkiksi aikuisille lapsille toimineensa noin, vie läheisiltään myös menneisyyden kokemukset. Varsinkin miehillä on tapana helpottaa arkipäiväänsä sillä, etteivät he ota eroa, koska menettäisivät erotessa myös lapsensa. He eivät myöskään tee mitään parisuhteensa eteen, vaan pitävät vuosia salarakasta sivussa. Kun lapset aikuistuvat, he ottavat eron vaimostaan, kertovat "totuuden" lapsilleen. Sitten kaikkien pitäisi kumartaa tuota niin epäitsekästä olentoa, kun hän niin uhrautui tylsässä avioliitossaan lasten takia. Tosiasiassa lasten perhekokemukset muuttuvat valheeksi (myös ne, mitkä ovat totta), koska he alkavat kyseenalaistaa kokemaansa.

    "Uskon niinkuin moni muukin kirjoittaja, että syyt asialle ovat ihan muualla. Ihmiset vaan joskus löytävät sielun kumppaninsa muualta kuin avioliitosta." Aika jännä tulkinta. On mielestäni mielenkiintoista, että viestiketjun aloittaja yrittää kuvata isänsä käytöstä hurahtamiseksi vuosikymmenien ihmissuhteen perusteella. Täällä täysin tuntemattomat henkilöt ovat kuitenkin isän käytöksestä täysin eri mieltä. Ketjun aloittaja vaikuttaa ehkä tuohtuneelta ja asioilla tuppaa olemaan monta puolta. Yksi juttu on myös se, että vuosikymmenien avioliitto ei ole vain kahden kauppa. En itsekään varmaan pysyisi tunnekylmässä parisuhteessa. Kuitenkin parisuhteessa on kaksi ihmistä ja molemmat voivat yrittää tehdä sen eteen töitä. En myöskään koskaan roikkuisi "lasten takia" vuosia suhteessa ja sitten heittäisi rapaa kaikkien osallisten silmille paljastamalla, että kaikki onkin vain valhetta.

    "En nimittäin epäile yhtään etteikö äitisikin löytäisi uuden onnen jos vain lopettaa kyräilemisen ja aukasee silmänsä ja antaa onnelle mahdollisuuden!" Elämän onni voi löytyä muualtakin kuin parisuhteesta. Varmaan vuosikymmeniä avioliitossa olleelle ja yllättäen jätetyksi tulleelle ei tule ihan heti mieleen alkaa parisuhdetta rakentamaan. Petetyksi tuleminen on petetylle pahempaa kuin puolison kuolema juuri siksi, että häneltä on viety tulevaisuuden lisäksi myös menneisyys. Menneisyyden haamut on käytävä läpi ja siihen luonnollisesti kaikki pystyvät halutessaan. Kuusikymppiselle ei enää tuon vaiheen jälkeen ole mitenkään itsestään selvää laittaa itseään likoon, vaan elämän ilo on löydettävä ihan muista asioista.

    Äänestä

Sen jälkeen kun erehdyin kirjoittamaan tälle palstalle, aloin hävetä omia tunteitani, koska ne yleisen mielipiteen mukaan ovat vääriä, lapsellisia ja epäoikeudenmukaisia isääni kohtaan. Tunsin olevani totaalisen paha ihminen ja aloin melkein syyttää äitiänikin. Sitten tapasin isäni. Nyt olen yhtä vihainen kuin ennenkin. Hänen persoonansa on muuttunut kylmäksi ja vieraaksi. Ei siitä sen enempää, en kestä ajatella miten paljon kaipaan entistä isääni.

Nyt te tietysti hurraatte ja teette aaltoliikkeitä isäni mahtavan uuden elämän kunniaksi, koska suurin osa teistä automaattisesti uskoo, että äidissäni on jotakin vikaa ja hän ansaitsi tulla jätetyksi, ja minä olen paha sietämätön tytär, jota isäni ei ole koskaan edes rakastanut. Kukaan ei usko, että eroon voi olla syynä myös jättäjän epärealistinen hullaantuminen ihmiseen, jota hänen EI PITÄISI SAADA ITSELLEEN – ja jos tuo ihminen syystä tai toisesta onkin saavutettavissa (ainahan ne horot on..), kaikki entinen kätkeytyy usvan taa ja siitä on liian helppo luopua. Entä sitten kun usva hälvenee ja järki palaa?

Kuka tahansa onnellisestikin naimisissa oleva ihminen saattaa ”klikata” kadulla, kaupassa tai internetissä ihmisen kanssa, joka vaikuttaa unelmien täyttymykseltä, mutta useimmat meistä tiedostavat moraaliset pelisäännöt, eikö niin? Ongelmista on ensin puhuttava, suhteeseen syöksyminen on julmuutta ja kylmyyttä puolisoaan kohtaan. Todellinen onni ei paljasta kasvojaan rakkauden ensihuumassa, vaan vasta arjen ja vaikeuksien myötä; salarakkaat ovat nautinto, eivät onni.

Luulen että monella teistä, jotka kritisoitte minua, on takananne onnettomat avioliitot ja ahdistava pelko siitä, että olette satuttaneet omia lapsianne valitsemalla eron. En minä teitä halua syyllistää enkä tuomita ikuiseen avioliittoon! Halusin muidenkin tuomitsevan isäni teon, mutta sain myös kuulla, että äitini on syyllinen ja ansaitsi tämän. Olen kuullut tarpeeksi, kiitos kaikille mielipiteistä. Kaikesta huolimatta uskon edelleen, että elämässä ei paljoa menetä, jos 36:n vuoden jälkeen kieltäytyy antamasta tussun/hepin houkutuksille periksi ja pysyy vanhassa hyvässä liitossa (sana ”tussu” ärsyttää täällä, hauskaa ;).

Äänestä
  • Hyvin paljon päätetään olla jotain mieltä asioista luulojen perusteella. Myös sinun kirjoituksestasi paistaa ne luulot, joita sinulla on sinulle vastanneista. Mitä luulet heidän luulevan. Ei kukaan täällä kirjoittaneesta voi oikeasti olla sitä mieltä että äidissäsi syy oli. Tuotiin esiin se, että liitossa on monia asioita, joista toiset eivät ehkä tiedä mitään, luullaan vain. Jokainen itse tietää oman tilansa ja sen mitä haluaa tai ei halua. Ei sitä kukaan toinen voi toiselle mennä sanomaan.

    Jokainen elää oman elämänsä. Jokainen saa myös olla mitä mieltä asioista tahtoo. Ja tuntea juuri niinkuin tuntee. Mutta seuraukset on kannettava itse. Ja kun tuntee ikäviä tunteita (ehkä turhaan!) kantaa niiden vaikutuksen itsessään. Ne eivät vahingoita ketään muuta kuin henkilöä joka niin on päättänyt tuntea.

    Sinänsä tällaiset keskustelut ovat avartavia ja jos jokainen lukisi oman kirjoituksensa, sieltä voisi oppia paljon itsestään.

    Esim. tämä kirjoitus, jossa ihmeteltiin kun (hyvien?) ihmisten tulisi muka laupeutta osoittaa väärintekijöille ja ajateltiin maailman menevän päin helvettiä. Niin se tosiaan hänellä menee, jos toisia tuomitsee ja on anteeksiantamaton. Se tuntuu aina lopulta itsessä se anteeksiantamattomuus, sillä kun ei ketään muuta satuta, paitsi jos toinen henkilökin haluaa itseään rangaista ja ottaa tämän anteeksiantamattomuuden loukkauksena ja suostuu kärsimään. Mutta pakko ei ole.

    Se että ei halua antaa anteeksi toisille on okei minun puolestani, mutta jos ihminen käsittäisi kenelle tämä anteeksiantaminen ja hyväksyminen on tärkeää, jokainen antaisi anteeksi. Se on tärkeää itselle ja vain itselle.

    On normaalia tuntea vihaa ja surua, pelkoa ja kaikkia tunteita, ja niistä kannattaa ottaa opiksi, niillä on jokin viesti. Ne tulevat ja menevät, jollei niihin halua takertua ja jäädä kiinni.

    t. jokaisella on oikeus onneen

    Äänestä

  • eräs vastanneista kirjoitti:

    Hyvin paljon päätetään olla jotain mieltä asioista luulojen perusteella. Myös sinun kirjoituksestasi paistaa ne luulot, joita sinulla on sinulle vastanneista. Mitä luulet heidän luulevan. Ei kukaan täällä kirjoittaneesta voi oikeasti olla sitä mieltä että äidissäsi syy oli. Tuotiin esiin se, että liitossa on monia asioita, joista toiset eivät ehkä tiedä mitään, luullaan vain. Jokainen itse tietää oman tilansa ja sen mitä haluaa tai ei halua. Ei sitä kukaan toinen voi toiselle mennä sanomaan.

    Jokainen elää oman elämänsä. Jokainen saa myös olla mitä mieltä asioista tahtoo. Ja tuntea juuri niinkuin tuntee. Mutta seuraukset on kannettava itse. Ja kun tuntee ikäviä tunteita (ehkä turhaan!) kantaa niiden vaikutuksen itsessään. Ne eivät vahingoita ketään muuta kuin henkilöä joka niin on päättänyt tuntea.

    Sinänsä tällaiset keskustelut ovat avartavia ja jos jokainen lukisi oman kirjoituksensa, sieltä voisi oppia paljon itsestään.

    Esim. tämä kirjoitus, jossa ihmeteltiin kun (hyvien?) ihmisten tulisi muka laupeutta osoittaa väärintekijöille ja ajateltiin maailman menevän päin helvettiä. Niin se tosiaan hänellä menee, jos toisia tuomitsee ja on anteeksiantamaton. Se tuntuu aina lopulta itsessä se anteeksiantamattomuus, sillä kun ei ketään muuta satuta, paitsi jos toinen henkilökin haluaa itseään rangaista ja ottaa tämän anteeksiantamattomuuden loukkauksena ja suostuu kärsimään. Mutta pakko ei ole.

    Se että ei halua antaa anteeksi toisille on okei minun puolestani, mutta jos ihminen käsittäisi kenelle tämä anteeksiantaminen ja hyväksyminen on tärkeää, jokainen antaisi anteeksi. Se on tärkeää itselle ja vain itselle.

    On normaalia tuntea vihaa ja surua, pelkoa ja kaikkia tunteita, ja niistä kannattaa ottaa opiksi, niillä on jokin viesti. Ne tulevat ja menevät, jollei niihin halua takertua ja jäädä kiinni.

    t. jokaisella on oikeus onneen

    Nykyään puhutaan aina tuosta oikeudesta onneen. Toki jokaisella on oikeus onneen, mutta en hyväksy onnea joka aiheuttaa muille paljon tuskaa ja kärsimystä. Minun mieheni löysi uuden naisen pitkäna avioliiton jälkeen ja vasta silloin sain kuulla että mies on ollut avioliitossamme tyytymätön jo pitkään. Mielestäni meillä oli kaikki hyvin; oma koti, pienet lapset, turvattu toimeentulo jne jne. Mutta miehen mielestä tuollainen elämä oli tylsää ja hän kaipasi elämään kipinää. Mutta eipä hän sitä ääneen sanonut eikä edes yrittänyt korjata elämässämme asioita joihin ei ollut tyytyväinen. Ilmeisesti hän on nyt sitten onnellinen ja minä sekä lapset onnettomia. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin, yritän kasata kolhitun itsetuntoni sillä mieheni ei todellakaan olisi voinut loukata minua naisena pahemmin. Taitaa todella olla niin että nykypäivä opettaa ihmiset olemaan pelkästään itsekkäitä ja ajattelemaan vain omia tunteitaan.

    Voimia lähetän aloittajan äidille. Hienoa, että hänellä on sinut tukena ja turvana. Äidilläsi alkaa nyt uusi elämä ja eihän sitä koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan. Ainakin "vapauden" elää vain itselleen. Minulla tuo aika on vielä kaukana, kun lapset pieniä. Ikää itselläni kuitenkin sen verran paljon, että uuteen rakkauteen en enää usko.

    Äänestä

  • Olen lukenut ketjun läpi ja hirvitellyt näiden hurskastelijoiden pitkiä seli-selityksiä. Mutta jos se Sinua aloittaja lohduttaa, suurin osa meistä aikuisista ihmisistä tuemme Sinua.
    Pettäminen on rikos.

    Äänestä

  • mienainen kirjoitti:

    Olen lukenut ketjun läpi ja hirvitellyt näiden hurskastelijoiden pitkiä seli-selityksiä. Mutta jos se Sinua aloittaja lohduttaa, suurin osa meistä aikuisista ihmisistä tuemme Sinua.
    Pettäminen on rikos.

    rikoksesta tässä ei ole kysymys. Aika moni tuki tätä aikuista tussu-sanalla leikkivää lapsiparkaa ihan muulla tavalla. Jokainen voi tietysti olla vanhempiensa asioista (tussunmetsästystä vaiko tosirakkautta) mitä mieltä haluaa, mutta ei sillä omaa elämää kannata pilata.

    Äänestä

  • olipa erikoinen yhteenveto kirjoitti:

    rikoksesta tässä ei ole kysymys. Aika moni tuki tätä aikuista tussu-sanalla leikkivää lapsiparkaa ihan muulla tavalla. Jokainen voi tietysti olla vanhempiensa asioista (tussunmetsästystä vaiko tosirakkautta) mitä mieltä haluaa, mutta ei sillä omaa elämää kannata pilata.

    Pettäminen on siis sallittua? Aina nämä tussut hyökkäävät tänne omantunnontuskissaan itseään puolustamaan. Kenenkään ei ole pakko maata ukkomiesten kanssa, jos ette tykkää olla tussuja, pitäkää (pikku)housut jalassanne.

    Äänestä

  • Tussunpotkija kirjoitti:

    Pettäminen on siis sallittua? Aina nämä tussut hyökkäävät tänne omantunnontuskissaan itseään puolustamaan. Kenenkään ei ole pakko maata ukkomiesten kanssa, jos ette tykkää olla tussuja, pitäkää (pikku)housut jalassanne.

    eikä pettämisestä liitossa pysyen.. Ts siitä saako vanhempanakin (kun lapsetkin on kasvatettu aikuisiksi)erota. Siinä voi olla kyse muustakin kuin siitä t....sta

    Äänestä

  • On todella upeaa että puolustat avioliiton pyhyyttä ja toisten ihmisten huomioonottamista. Anna vaan vihasi pulputa,se on pitkässä juoksussa kaikille osapuolille parempi kuin se, että esittäisit ymmärtävää ja hyväksyvää vaikka sydän märkänis. Isäsi on pettänyt sinun luottamuksesi toimimalla päinvastoin kuin on sinua opettanut. Tuosta asetelmasta käsin ei ole ihan helppo luoda uutta isä-tytär suhdetta. Entistä suhdetta ei enää takaisin saa.

    Tiedän montakin vastaavaa tilannetta jossa aikuiset lapset ovat katkaisseet välinsä isään kokonaan. Eräs isukki ei lähtenytkään toisen naisen matkaan koska halusi säilyttää hyvät suhteet lastenlasten kanssa.

    Itse olen eronnut huonosta avioliitosta ja se oli kaikkien kannalta ainoa oikea ratkaisu. Mutta onneksi erosimme ensin ja mies löysi uuden vasta sitten. Eipä näytä aikuisilla lapsilla olevan silti ihan helppoa tämän asian sulattaminen. Minä kuitenkin kannustan heitä pitämään yhteyttä isäänsä ja hyväksymään myös uuden kumppanin. Jos tämä kumppani olisi ollut eromme syy, tuskin tähän pystyisin.

    Äänestä

Vanhempani erosivat 25 avioliittovuoden jälkeen, koskaan en kysynyt miksi, minä tiesin syyt ja seuraukset.

Anna aikuisten päättää elämästään, elämme vain kerran, jos vanhempasi ovat jo 6-kymppisiä, antaisin näiden viettää aikansa ihmisen kanssa johon tuntevat vetoa, läheisyyttä, rakkautta...

Sinuna keskittyisin omaan elämääni, tukisin äitiäni mutten hylkäisi isääni, tai puhuisi tästä noin pahaa..

Onko itselläsi jotain traumoja parisuhteen suhteen kun noin kärkevästi väität ettei isälläsi olisi lupaa rakastua elämässään uudelleen? Mistä sinä vanhempiesi parisuhdetta tiedät

Äänestä
  • Itse elin intensiivisen läheisen lapsuuden vanhempieni kanssa, tiesin varmasti, että vanhempani olivat onnellisia yhdessä. Isäni tunsi vetoa, läheisyyttä ja rakkautta äitiini, mutta silti hän lähti toisen naisen perään pitkän avioliiton jälkeen. Turha väittää että vanhempani olivat todellisuudessa onnettomia! Mies tai nainen voi täysin kylmästi erota puolisostaan ja jättää pienetkin lapset kun kuvioihin astuu salarakas. Se on kemiallinen reaktio aivoissa, jonka seuraukset tajutaan sydämessä vasta myöhemmin.

    Inhoan isääni, joka on onneton uudessa suhteessaan, kaipaa takaisin äidin luo, mutta äiti kerkisi löytää uuden. Silti äitikin kaipaa isän luo. "Isäpuoli" on täysin tunteeton minua ja veljeäni kohtaan ja "äitipuoli" vihaa meitä, joten kylläpä isäni uudella onnella oli ihanat seuraukset meille kaikille!

    Äänestä

  • omien kokemusten pohjalta kirjoitti:

    Itse elin intensiivisen läheisen lapsuuden vanhempieni kanssa, tiesin varmasti, että vanhempani olivat onnellisia yhdessä. Isäni tunsi vetoa, läheisyyttä ja rakkautta äitiini, mutta silti hän lähti toisen naisen perään pitkän avioliiton jälkeen. Turha väittää että vanhempani olivat todellisuudessa onnettomia! Mies tai nainen voi täysin kylmästi erota puolisostaan ja jättää pienetkin lapset kun kuvioihin astuu salarakas. Se on kemiallinen reaktio aivoissa, jonka seuraukset tajutaan sydämessä vasta myöhemmin.

    Inhoan isääni, joka on onneton uudessa suhteessaan, kaipaa takaisin äidin luo, mutta äiti kerkisi löytää uuden. Silti äitikin kaipaa isän luo. "Isäpuoli" on täysin tunteeton minua ja veljeäni kohtaan ja "äitipuoli" vihaa meitä, joten kylläpä isäni uudella onnella oli ihanat seuraukset meille kaikille!

    Katkeruus on ainoita tunteita joka syö pelkästään sitä mukanaan kantavaa ihmistä, ei tuota johon katkeruutensa perustuu.

    Katkeruus kalvaa joitain vuosia, vuosikymmeniä saatetaan kantaa sisällä vihaa, vain siksi ettei siitä halua luopua, on jotain missä riippua, tarvitsematta kohdata omia ongelmiaan.

    Ei kukaan meistä voi sanoa onko toisen liitto hyvä ja onnellinen, vai onko se joltain osin epätyydyttävä, ei edes vanhempiensa liitosta, kukaan meistä ei tiedä mitä toisen ihmisyksilön päänupissa liikahtelee.

    Jos isäsi löysi "salarakkaan" ja tuosta kehittyi suhde joka johti eroon ja uuteen suhteeseen, so what? Ei tuo ainakaan ihan tyhjää täynnä oleva ihmissuhde ollut, koskei isäsi palannut äitisi luo ruikuttaen anteeksi antoa. Suhteessa on jotain hyvää, jos mies pystyy hylkäämään perheensä täysin kylmäverisesti.

    Tai mikä vielä tärkeämpi muistaa jos noin käy. Mies/nainen joka perheensä hylkää, ei ehkä ole hyvää avioliittoainesta alunperinkään. Rakastava ja hyvä puoliso ei vilkuile vieraille maille.

    On faktoja ja faktoja. Jos suhde toimii se antaa molemmille osapuolille tyydytystä jos suhde ei toimi jää tilaa ulkopuolisille suhteille.

    Jos suhde toimii ja salarakas saa kenkänsä suhteen ovenrakoon ja toinen osapuoli tästä kiinnostuu, on kyse siitä ettei rakkautta vain ole riittävästi. Jos on rakkautta on halua rakastaa.

    Toisaalta taas rakkaus on voimalaji, vain aniharva meistä jaksaa rakastaa hetkessä kun oma maailma on hyrskyn myrskyn tai toisen maailma, ja juuri noissa tilanteissa sitä rakkautta eniten tarvitsisi, noissa tilanteissa kun toinen ei jaksa rakastaa, jää tilaa etsiä rakkautta ulkopuolelta liiton.

    Syitä on yhtä monta kuin pettäjää, mutta katkeruuden kantaja häviää aina.

    Itse vaikean liiton ja pelottavan (henkeni uhalla) koetun eron jälkeen sanoisin että katkeruus on se mistä ajallaan on irtaannuttava. Viha antaa voimaa aikansa, anteeksi ei tarvitse antaa, mutta katkeruus vain on jätettävä jotta jää tilaa elää.

    Jos jättäytyy ikikatkeraksi eikö tuo ihminen joka mielipahan aiheutti voittanut? Söi koko elämän, toi mustan pilven taivaalle vaikkei itse enää ole samassa elämässä?

    Miksi ei häätäisi mustaa pilveä pois, jos ei halua antaa anteeksi, on tervettä "unohtaa" pahaa tehnyt ihminen ja keskittyä omaan elämäänsä.

    Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

    Äänestä

tämä
"Mielestäni avioeron pitäisi olla kielletty 25-30 vuoden jälkeen, jos suhde on ollut tasa-arvoinen ja terve. "

kukahan sen tasa-arvoisuuden ja terveyden mittaisi?

Siitäkö kiikastaa, että isi ei kysynyt Aikuiselta lapselta lupaa erohakemukseen?

Äänestä
  • ikäihmisillä on samat oikeudet elämään kuin muillakin. Jos n. 30-vuotiaalla on "oikeus elämän onnellisimpaan aikaan" niin myös 60-vuotiaalla on ihan sama oikeus.

    Monet menevät vielä naimisiin yli 70-vuotiaina. Olin hiljattain sellaisissa vihkiäisissä, hyvä mieli vieläkin. Heilläkin on elämän paras aika juuri nyt.

    Äänestä

  • ikärasismia kirjoitti:

    ikäihmisillä on samat oikeudet elämään kuin muillakin. Jos n. 30-vuotiaalla on "oikeus elämän onnellisimpaan aikaan" niin myös 60-vuotiaalla on ihan sama oikeus.

    Monet menevät vielä naimisiin yli 70-vuotiaina. Olin hiljattain sellaisissa vihkiäisissä, hyvä mieli vieläkin. Heilläkin on elämän paras aika juuri nyt.

    Tässä on kysymys pettämisestä, ei ikärasismista. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta pettää, oli ikää 15 tai 85 vuotta. Pysytäänpä asialinijaalla.

    Äänestä

  • Ketä tällaiset turhat vihamieliset kommentit auttavat? Onko se aina pakko avata turpansa jos omatunto kaivelee kun oma avioero ja pettämiset eivät ehkä olekaan niin oikeutettuja Jumalan/suvun/lasten/yhteisön silmissä kun haluaisi uskoa?

    Jos et hakkaa tai nälvi puolisoasi ja pystytte puhumalla selvittämään ongelmia yli 30 vuoden ajan, sanoisin, että kuka tahansa lähimmäinen voi määritellä suhteen tasa-arvoiseksi ja terveeksi. Jos vieraan haarusvälin himo pilaa kaiken, eihän sille kukaan enää nykymaailmassa mitään voi. Erotkaa, ihmiset, erotkaa! Himoitkaa lähimmäisenne puolisoa ja tehkää toisille niin kuin ette haluaisi itsellenne tehtävän!

    Äänestä

  • Omatunto kolkuttaa kirjoitti:

    Ketä tällaiset turhat vihamieliset kommentit auttavat? Onko se aina pakko avata turpansa jos omatunto kaivelee kun oma avioero ja pettämiset eivät ehkä olekaan niin oikeutettuja Jumalan/suvun/lasten/yhteisön silmissä kun haluaisi uskoa?

    Jos et hakkaa tai nälvi puolisoasi ja pystytte puhumalla selvittämään ongelmia yli 30 vuoden ajan, sanoisin, että kuka tahansa lähimmäinen voi määritellä suhteen tasa-arvoiseksi ja terveeksi. Jos vieraan haarusvälin himo pilaa kaiken, eihän sille kukaan enää nykymaailmassa mitään voi. Erotkaa, ihmiset, erotkaa! Himoitkaa lähimmäisenne puolisoa ja tehkää toisille niin kuin ette haluaisi itsellenne tehtävän!

    ketäköhän tällaiset turhat vihamieliset kommentit sitten auttavat...?

    Äänestä

  • Minusta on päinvastoin positiivista huomata, että kaikkien mielestä ei olekaan itsestään selvää, että oman onnensa saa hankkia muiden kustannuksella. Kun ihminen löytää salarakkaan, on tietyti itselle kiva perustella ratkaisujaan oman onnensa oikeutuksella. Minulle herää kysymys, ovatko esimerkiksi puoliso tai lapset pelkkää ajanvietettä, jotka heitetään pois, kun alkaa kyllästyttämään.

    Toisaalta niin vanhemmat kuin lapsetkin ovat yksilöitä. Mielestäni minun ei tarvitse hyväksyä muiden taholta ihan millaista käytöstä vain. Jokainen vanhempi ýrittää varmaan viimeiseen asti tukea lapsiaan, mutta jossain tulee useimmiten raja vastaan. Olen itse esimerkiksi pohtinut, miten pitkälle hyväksyisin yhden lapsen huumeiden käytön. Miten pitkään pystyisin tukemaan ja milloin pitäisi iskeä hanskat naulaan ja jatkaa elämää ilman lasta. Sama kai pätee omiin vanhempiin. Pitkä sukulaissuhde on ilman muuta sellainen voima, että paljon saa tapahtua ennen kuin side katkeaa. Mutta aikuinen lapsi elää kuitenkin oman arvomaailmansa mukaan ja tekee myös sen varassa ratkaisunsa.

    Eihän alkuperäisen kirjoittajan tapauksessa ollut kyse "isin" itsenäisestä päätöksenteosta, vaan paljon isommasta kriisistä liittyen elämänkatsomukseen jne.

    Äänestä

En ihmettele jos huonosta liitosta erotaan. Esim väkivalta tai alkoholismi ym, mutta en kyllä ymmärrä että erotaan ihan älyttömistä syistä.
Enkä ymmärrä että jos erotaan niin miksi heti pitää olla joku ihme uusi kumppani. Miksi ihmeessä ei voida elää yksikseen ja miettiä mitä oikeasti haluaa loppuelämältä. Itse jouduin jätetyksi melkein 30 avioliittovuoden jälkeen ja siitä on nyt kaksi vuotta. Nautin yksinelämisestä. Ystäviä ja tuttavia on joten en tunne itseäni mitenkään yksinäiseksi. Niin ja kaikki uudet harrastukset ne ne vasta jotain onkin. Sen verran itsekäskin olen että sanon ja tiedän saavani uuden kumppanin jos vain itse sitä haluan, mutta miksi ihmeessä alottaisin uudelleen saman passaamisen ja höösäämisen kun voin käyttää kaiken aikani vain itselleni. Ja alkuperäiselle kirjoittajalle ja hänen äidilleen toivon jaksamista. Pitkään sattuu ja järki meinaa lähteä, mutta aika tekee tehtävänsä. Arkipäivä voi koittaa hyvinkin pian isäsi uudessa elämässä ja voisiko äitisi oikeasti edes ottaa häntä enää takaisin kun kokoajan saisi miettiä koska kolahtaa uudelleen. No olempas hyvä lohduttaja mutta parempaan en kykene

Äänestä

Luin tämän massiivisen ketjun läpi ja silmiini pisti kaksi mielenkiintoista asiaa:

- Aikuiset naiset punehtuvat sanasta ”tussu”. Ei ihme, että erotaan ”seksuaalisten erimielisyyksien vuoksi” kun suurin osa naisista on niin pirun estyneitä! Näen tässä kaksinaismoraalia: sanallisesti ollaan luterilaisen siveitä ja ”hyvin kasvatettuja”, mutta hyväksytään ero ja pettäminen. Eikös se Raamattu salli avioeron vain petetylle naiselle, jos hän ei voi antaa anteeksi puolison syrjähyppyä ja haluaa eron?

- Suurin osa tuomitsee omien avioliittojensa ja -erojensa pohjalta, mutta eivät kommentoi omiin vanhempiinsa liittyviä tunteitaan, paria eronneiden lasta lukuun ottamatta. Entäs te, joiden vanhemmat ovat edelleen yhdessä? Miltä tuntuisi, jos isäpappa yks kaks vaihtaisi äidin seksuaalisesti tyydyttävämpään nuorempaan naiseen? Tai äitimuori muuttaisi Floridaan karvarintagigolon luokse ja jättäisi kiltin isäpapan itkeskelemään kossupullo kainalossaan kiikkustuoliin? Olettaisin että ainakin muutama teistä haluaisi istuttaa vanhempansa neuvottelupöytään, ennen kuin toivottaisi onnea uudelle elämälle erillään.

Äänestä
  • ainakin on harjoitettu ahkerasti. Hurskaimmat on härskeimpiä (toisaalta tussu on hassu "vanhanaikainen" sana). Samassa kirjassa sanotaan myös että älkää tuomitko, jottei teitä tuomittaisi. Toisten ongelmiin on hyvä antaa tukea niin pyydettäessä, mutta vihanlietsonta ei ole kenellekään hyväksi. Toisaalta hyvä, jos myrkynkylväminen rajoittuu tänne nettiin. Mahtaisi vanhemmat olla hämmästyneitä, kun tietäisivät olevansa tällaisen tussukeskustelun aiheena.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

Aikuinen lapsi kirjoitti:

6-kymppinen isäni jätti äidin toisen naisen takia yli kolmenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Miten siitä selviää, kun vanha isä paljastuu petturiksi ja kunniattomaksi tussunmetsästäjäksi? Miten minä voin pysyä ulkona tästä ja toivottaa isälle ”onnea ja menestystä” uuden kullan kanssa kun äidin terveys romahtaa, lapsuudenkodista taistellaan ja ennen niin läheistä isää ei enää näy eikä kuulu mailla halmeilla? Arvostukseni ja rakkauteni isääni kohtaan on kuollut, joten kyllä se vanhempien ero kuuluu aikuisille lapsillekin.

Mielestäni avioeron pitäisi olla kielletty 25-30 vuoden jälkeen, jos suhde on ollut tasa-arvoinen ja terve. Siinä on jo todistettu että kaikista vaikeuksista selvitään yhdessä ja jotain pysyviä tunteita on kumppania kohtaan - sen täytyy olla rakkautta! Mitä arvoa on hetkellisellä uusrakkaudenhuumalla tällaiseen rakkauteen verrattuna? Ei se ehkä tunnu yhtä mukavalta haarojen välissä, mutta kyllä korvien välissä pitäisi tuntua paremmalta, kun voi olla ylpeä siitä, ettei ole koskaan ”kaveria” jättänyt.

Mutta nykyään jokaisella on oikeus tavoitella maksimaalista nautintoa ja ”onnea”. Itse en vain voi hyväksyä tällaista. Toivon kaikkea pahaa isän uudelle naiselle, toivon että äitini selviää tästä ja löytää uuden paremman miehen. Loppujen lopuksi saattaa olla niin, että vain minä menetän tässä erossa jotakin korvaamatonta.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu