Onko teitä muita, joille pinnalliset suhteet (pientä deittailua, seksiä yms.) on tuttua huttua? Itse olen tuntunut joutuvan jonkinlaiseen kierteeseen, jossa suhteen loputtua aloitan melkein heti uuden suhteen. Ja tiedän jo ennen suhteen alkua, ettei juttu tule kestämään. Haen kai samantyyppisiä miehiä, niitä joista heti huomaan, ettei tuo halua mitään vakavaa.
Pelkään kovasti sellaista todellista läheisyyttä. Kerran mulla olisi ollut tilaisuus johonkin syvällisempään, mutta jätin homman alkuunsa. Olin todella ihastunut tähän kundiin, mutta oma huono itsetuntoni ja hylätyksi tulemisen pelkoni nousi pintaan.
Pinnallisten suhteiden hyvänä puolena koen, ettei niissä koskaan todella satuta itseään, mutta ei niistä mitään enää oikein saa irti. Ehkä jotain lievitystä yksinäisyyteen..
Pelkään kovasti sellaista todellista läheisyyttä. Kerran mulla olisi ollut tilaisuus johonkin syvällisempään, mutta jätin homman alkuunsa. Olin todella ihastunut tähän kundiin, mutta oma huono itsetuntoni ja hylätyksi tulemisen pelkoni nousi pintaan.
Pinnallisten suhteiden hyvänä puolena koen, ettei niissä koskaan todella satuta itseään, mutta ei niistä mitään enää oikein saa irti. Ehkä jotain lievitystä yksinäisyyteen..
Vastaukset 8
Vanhimmat
suoraan sanoen aikas paatuneelta lutkailulta.
Seurustelu vaatii itsensä alttiiksi laittamista. Täytyy uskaltaa kertoa toiselle niitä kaikista tärkeimpiä ajatuksia ja olla oma ajoittain onneton itsensä, muuten homma ei etene. Mutta jos hyvin käy, sitä eroa ei tule ollenkaan vaan se toinen on "se oikea":) Muuten se on soromnoo ja pää pystyyn. Kyllä itsensä pitäisi pystyä sitten kokoamaan taas.
Olet yleishyödyllinen :)
Tuttua on, tosin olen jossakin suhteessa päässyt tuollaisesta läheisriippuvuudesta yli. Varohan ettet saa lumpun leimaa jos jatkat liiallista örveltämistä miesten kanssa, silloin on se oikea vielä enemmän hakusessa:(
Omasta mielestäni kasvoin ulos himoista ja nyt etsiskelenkin sellaista joka on se oikea. Tutustun rauhassa ja sulattelen asioita.
Lopetin pinnalliset suhteet alkuunsa kun huomasin mihin se johtaa -aina vain uutta ja uutta.
Tokihan paineita pitää poistaa silloin tällöin mutta tee se harkiten, kuten minäkin yritän tehdä.
Perhetaustani takia (isä väkivalt, alkoholisti ja tunnevammainen) pelkäsin myös läheisyyttä ja luulin etten IKINÄ pysty parisuhteeseen juuri läheisyyden takia. Etten voisi olla normaali ihminen miehen rinnalla. Mietin asiaa niin paljon, että pelkäsin joutuvani vielä joskus lesboksi! Mutta kun tapasin mieheni ja kerroin muutaman tapaamiskerran jälkeen läheisyyden pelostani, niin sen jälkeen se kuin katosi!! :O se että asian myöntää itselleen ja toiselle, saattaakin purkaa koko elämän kestäneen pelon! Kokeilemisen arvoinen juttu! mutta tee tämä vain sellaisen miehen kanssa, josta oikeasti välität (näin asialla on sinulle luultavasti psykologisesti enemmän hyötyä!).
Ja lutkaksi haukkuminen saa loppua.. ilkeää! :S
No moi vaan. Mulle toi on tuttua sillei että muutama naispuolinen tuttu on vähän samanlainen luonteeltaan ja muualla olen törmännyt myös samanlaisiin naisiin. Taitaa olla kyllä aika yleistä ja sille keksitään sitten ties mitä syitä.
Mä huomasin aikoinaan että pieni tai mun tapauksessa isompi totaalinen yksinolo selkiytti kummasti ajatuksia ja mielikuvia siitä mitä oikeasti itse haluaa. Eipä ole sen jälkeen enää ollu olo kuin ajopuulla kun homma on ollut omassa hallussa. Deittailua ei ole kuin silloin kuin se todella tuntuu sen arvoiselta, eikä vain paineiden purkamista tai itsetunnon pönkittämistä varten.
Noiden pinnallisten suhteiden suhteen olen kyllä ehdottomasti eri mieltä itsensä satuttamisen suhteen, tosin sen huomaa vasta jälkeenpäin jos on huomatakseen. Omatunto kolkuttaa ja itsetunto laskee jos se tuleva kumppani jota sitten arvostaa onkin pitänyt langat omissa käsissään ja jättänyt pinnalliset suhteet väliin. No tämä mun mielipide ja jollain toisella toinen, mutta jokaisen pitää löytää se oma polku ja toivoa ettei ole polttanut siltoja takanaan sillä aikaa niinkuin minä aikoinaan.
Tuossahan kuvailitkin suurimman osan suomalaisten naisten käyttäytymismalleista :)
on kyseessä ihan täysin päinvastainen ongelma.
Olen nimittäin alkanut pelätä läheisyyttä.
Se alkoi huonon parisuhteen seurauksena, jossa mieheni raiskasi minua ja muutenkin kohteli kaltoin henkisesti ja fyysisesti.
Eikä vain läheisyys vaan kaikenlainen koskettaminen on alkanut jännittää, ihan lääkärissä käyntikin on tuskaa, kun vieras ihminen alkaa koskea ja tutkia minua..
Minuun ei saa koskea. Piste.
Näin erilaisia me ihmiset näköjään voimme olla.