..takaisin "siivilleen" eron jälkeen???
Itse muutin pois yhteisestä kodistamme kohta kaksi vuotta sitten. Mutta tuntuu, että tunteet hyökkää arvaamatta ja etukäteen kertomatta vielä kahden vuodenkin jälkeen hyökyaaltona niskaan. Enään ei ole vihaa,kaunaa eikä katkeruutta vaan suurta ikävää ja surua sekä tuskaa.
Terapiassa kävin puolitoista vuotta ja nyt koitan alkaa elämään uudelleen vaan aika vaikealta tuntuu. Lapset jäivät isälleen muutossa, mutta ajan myötä he (kaksi poikaa) halusivat muuttaa luokseni oma-aloitteisesti.
Mutta tämä ikävä ja suru ei tunnu oikein alkavan helpottamaan. Joten miten te pääsitte tämän kaiken tuskan yli hengissä??
Itse muutin pois yhteisestä kodistamme kohta kaksi vuotta sitten. Mutta tuntuu, että tunteet hyökkää arvaamatta ja etukäteen kertomatta vielä kahden vuodenkin jälkeen hyökyaaltona niskaan. Enään ei ole vihaa,kaunaa eikä katkeruutta vaan suurta ikävää ja surua sekä tuskaa.
Terapiassa kävin puolitoista vuotta ja nyt koitan alkaa elämään uudelleen vaan aika vaikealta tuntuu. Lapset jäivät isälleen muutossa, mutta ajan myötä he (kaksi poikaa) halusivat muuttaa luokseni oma-aloitteisesti.
Mutta tämä ikävä ja suru ei tunnu oikein alkavan helpottamaan. Joten miten te pääsitte tämän kaiken tuskan yli hengissä??
Vastaukset 9
Vanhimmat
En pysty valitettavasti vastaamaan kysymykseesi, ainoastaan jakamaan tunteesi. Minun erostani umpeutuu kohta vuosi, ja niin samanlaista tunnetta podetaan täälläkin..., ikävä, suru, tuska, ahdistus vyöryvät välillä hyökyaallon tavoin yllättäen, aina kun ehdin jo luulla kaiken helpottuvan. Minä olin se, joka eroa halusi, kultaako aika nyt muistot, vai mistä on kyse?? En ole terapiassa käynyt, mutta alan pikkuhiljaa epäillä että tarvitsen sitä. Minusta tuntuu, että olen juuttunut paikoilleni, ajatukset kiertävät kehää, enkä osaa katsoa tulevaisuuteen. Siitäkään huolimatta, että elämässäni on uusi ihmissuhde.
Mielelläni kuulisin tarinoita minäkin, miten te ihmiset olette selvinneet? Ajan kuluminenko on ainut asia, joka auttaa. Auttoiko sinua, surusilmä terapia yhtään?
Voimia sinulle kesään!!
.. tunteita ja on toki kuullut, että ihminen ei ole valtias tunteudensa ja sen olen itse kantapään kautta saanut tuta.
Myös minulla on uusi ihmissuhde, mutta siinäkään en osaa katsoa tai ajatella elämää kun päivän kerrallaan eteenpäin. Toki tämä ihminen on minulle tärkeä, mutta tuntuu kuin en osaisi rakastaan vai onko kenties rakatuminen/rakastaminen muuttanut muotoaan?? mene ja tiedä.
Minulla terapia auttoi, siellä sai purkaa sen kaiken ahdistuksen, itsetuhoiset ajatukset ja itsesyytökset. Toki en ollut exälleni siitäkään huolimatta mikään ihanne exä.
Voimia sinulle kohtalotoveri ja jaksamisia. Päivä kerrallaan!!
Minäkin lähdin liitosta,en kestänyt sitä henkistä väkivaltaa enää enkä mustasukkaisen miehen kyttäämistä ja epäilyä.Lähtöni oli täysi shokki miehelle.Hän kävi todella pohjalla,mutta on nyt selviämässä siitä uuden suhteen avulla.
Myös minulla on hirveä kaipuu takaisin ja kauheat itsesyytökset.Olen alkanut epäillä keksineeni pahanolon.vaikka kaikki minut tuntevat tietävät avioliittoni kuviot.Miksi siis tunnen suunnatonta ahdistusta ja kadun lähtöäni,vaikka tiedän,että se oli ainoa oikea ratkaisu pysyäkseni järjissäni?
Olen ihan sairas kaipuusta.Kiusaan itseäni,kun ajattelen ex:ää uuden naisensa kanssa.Sattuu ihan hirveästi!Liittomme kesti 20v ja heti muutaman kuukauden lähtöni jälkeen siihen otetaan uusi ihminen ja lapset elävät heidän onneaan katsellen.Tunnen itseni ihan hylätyksi ja tuntuu,etten selviä edes raha-asioiden hoidossa.Oikein tunnen,kuinka ex iloitsee mun kärsimyksestä,hän saa maksaa kalavelkoja minulle nyt.
Pelkään,miten jaksan.Lasten takia yritän jaksaa pyörittää arkea,mutta yöt ja varsinkin aamut on niin hirveitä! Olen miettinyt itsemurhaa,mutta en voi jättää lapsiani.Nyt pitäisi löytää oma itsetunto takaisin.Se poljettiin 20v aikana niin alas,etten ilman apua saa sitä rakennettua.Olen ihan puhki,väsynyt ja surullinen.
Eilen sain vielä tietää paremmin,kuka uusi nainen on.Tunnen hänet nuoruuden ajoista ja hänen kotinsa sijaitsee oman kotini lähellä.Liian kipeää tekee sekin!
... meillä oli takana yli 20v avioliittoa kun se päättyi...
Jos et ole vielä mennyt terapiaan, niin suosittelen sydämeni pohjasta sinulle sitä. Sitähän ei tiedä saatko saman avun kuin minä sain, mutta aina kannattaa kokeilla...
Olen myös kuullut erokerhoista vai mitä ne ovat vaan tällä kunnalla sitä ei ole tarjolla..
Vertaistuki on varmasti hyvä, mutta itse mietin siinä kohtaa.. Että viekö se vielä entistä enemmän niihin eron mukanaan tumien tuskien syvempiin syövereihin??!!
Itse ajattelen elämää päivän kerrallaan ja kun itsetunto on vuosien saatossa nujerrettu ja tallottu syvälle suohon.. Niin vähitellen yrittää sieltä suosta nousta, joskin alussa tuntuu ettei sellaista kohtaa löydy joka kantaa..
Jaksamisia sinulle ja sydämestäni toivon sinunkin näkevän sen mustan kuilun päästä edes hetkittäin näkyvän valoa joka suurenee kun aika kuluu..
Jokainen uusi päivä on äärimmäisen raskas kamppailu pysyä järjissään.Syytän itseäni lasten elämän tuhoamisesta ja omasta itsekkyydestäni,kun en vain jäänyt liittoon,antanut miehelleni mahdollisuutta näyttää muuttuneensa.
Toisaalta,jos minut on noin helppo korvata uudella ihmisellä,miksi sitten itken tuollaisen miehen perään?Enkö ole ansainnut parempaa ja minua kunnioittavaa kohtelua?Vaikka olen nyt niin pohjalla kuin ihminen voi olla,uskon,että jossakin on ihminen minuakin varten.Menee useampi vuosi,että kykenen rakastamaan,mutta siltikin uskon sen päivän vielä koettavan.Uskon oikeaan rakkauden olemassaoloon,ei vain vielä ole sen aika! Ja minullahan on koko loppuelämäni aikaa odottaa sitä oikeaa:)
Olen menossa eroseminaariin kesällä ja minulla on lähete psykiatrin konsultaatiota varten,jotta pääsisin psykoterapiaan.Niin kipeitä asioita on käymättä läpi elämässäni,että ne pitää saada purettua ennenkuin pystyn paranemaan ja jatkamaan elämääni.
olin itse naimisissa ja 2 lasta. mies ilmoitti yks kaunispäivä, että lähtee ja on löytänyt uuden naisen.
ensimmäiset 3 viikkoa itkin ja porasin, enkä edes saanut mitään syödyksi.
mutta n. 2 kk erosta tapasin sattumalta erään miehen, vaikken todellakaan aikonut vuosiin edes miehiin päin katsella.
nyt ollaan oltu yhdessä 6 vuotta ja hyvin menee...että joillakin näinkin...heh.
Ja elämä ihan mallillaan..kait. Olen itse mielestäni päässyt asian yli, ja osaan jo nauttia elämästä, suunnitella tulevia yksin ja lasten kanssa.
Olen hankkinut asunnon, uusia harrastuksia, tapaan enemmän ystäviäni, opiskelen.
Miesystäväkin löytynyt, mutta ei vielä halua sitoutua vakavasti. Ajattelen paljolti lasten elämää ja miten he kokevat uuden tilanteen.
Ainoa asia mikä tuntuukin enää pahalta, on lasten ehjän perheen rikkoutuminen. Etteivät he saaneet elää "ehjässä perheessä". Elämä kun sujui varsin hyvin. Mutta kun toinen päättää lähteä ihastuksensa matkaan, niin normielämä jäi kakkoseksi.
tosin vaimo lähti lapsineen ihastuksen matkaan...että näin
... loppujen lopuksi kaikki olemme samanlaisia sukupuoleen katsomatta.. Oli sitten mies tai nainen, niin oletan ilon ja surun koskettavan loppujen lopuksi samalla lailla. Tosin yhteiskunta on laittanut miehille aika tiukat raamit ja nehän ei anna miehelle lupaa näyttää kipeitä tunteitaan ainakaan kyynelin.. Tai ainakin näin minä asian olen ajatellut..