Minä en enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen tätä vuodattanut jo tuolla muilla palstoilla, mutta aina auttaa kirjoittaminen johonkin.
Tapasin työni kautta ihastuttavan miehen muutama vuosi sitten. Ihastus oli molemminpuolista, mutta jarruttelimme, olimme molemmat varattuja.
Vuosi sitten erosin itse puolisostani, mutta en vaatinut tai edellyttänyt mieheltä samaa. Sanoinkin, että toivoisin hänen eroavan siksi, että ei enää haluaa jatkaa liittoaan avopuolisonsa kanssa. En halunnut, että hän eroaisi minun vuokseni. Muutama kuukausi omasta erostani lopetin suhteen tähän varattuun mieheen. Sydän säpäleinä, rakastin edelleen. Silti tiesin, että ratkaisu oli tehtävä minun. Tämä mies ei siihen olisi pystynyt.
No, eroa kesti pari viikkoa, sen jälkeen sama meno jatkui, en osannut olla erossa tuosta miehestä. Jälleen kului muutama kuukausi, ja taas ahdistus tunki tunteisiini liian voimakkaasti. Olinhan kuitenkin se kakkonen. Tiesin, etten saa silmiäni avattua muulle maailmalle niin kauan kuin tuo mies olisi kuvioissa. Ja niin siis suhde päättyi taas.
Tapailtiin kuitenkin, mutta hyvin platonisesti. Muutaman kerran osuimme työpaikan kautta samoihin bileisiin, joista ilta sitten päättyi minun luokseni. Ilman seksiä, uskokaa tai älkää. Se oli meille toisarvoista, pääasia oli toisen ihmisen seura ja läheisyys, sen rakkaimman itselleen.
Nuokin satunnaiset tapaamiset harvenivat ja lopulta koin, että olin päässyt irti tuosta miehestä. Hän ei enää tullut ajatuksiini kuin satunnaisesti, mutta pystyin elämään elämääni ilman, että hän oli joka sekunti mielessäni. Se oli kovin vapauttavaa.
Sitten, laitoin hänelle viestin, ihan vain kysyäkseni mitä kuuluu. Hän vastineeksi pyysi treffeille, ja tietenkin minä suostuin. Koin oikeasti, että voisin jopa olla ystävä hänen kanssaan, ilman romanttisia tuntemuksia.
Hän räjäytti pommin kertomalla, että oli saman viikon alussa eronnut avopuolisostaan. Keskustelimme paljon, parisen tuntia vierähti siinä. Yritin olla tukena ja auttaa, olihan hänellä takanaan pitkä liitto. Ero ei koskaan ole helppoa, vaikka suhde olisi kuinka karilla.
Mutta jotain tapahtui minussa, aivan kuin olisin rakastunut uudestaan tuohon mieheen.
Niinpä rohkaistuin seuraavana päivänä ehdottamaan tapaamista, ja kuinka ollakaan hänkin halusi sitä. Soitteli perääni useaan otteeseen ja varmisteli, että varmasti tapaisimme. Niin tehtiin, ja päädyttiin hänen kotiinsa, minulle jotenkin pyhään paikkaan. Olihan se hänen ja puolisonsa entinen yhteinen koti, jossa vielä moni asia muistutti naisen läsnäolosta.
Hän pyysi jäämään luokseen yöksi, halusi nukkua vieressäni, pitää kiinni. Muisti kuitenkin mainita, etten saisi kuvitella mitään sen enempää tilanteesta, hän ei tahtonut loukata minua antamalla ymmärtää jotain muuta.
Silti, hänen puheensa, tekonsa, kaikki jotenkin viestitti minulle, että ehkä meille sittenkin suodaan mahdollisuus yhteiseen elämään, kunhan hän saisi eronsa käsiteltyä. Hän kertoi, kuinka ei ollut voinut unohtaa minua, kertoi kuinka paljon ikävöi. Sanoi, ettei kukaan nainen aikaisemmin ole päässyt niin syvälle hänen sisimpäänsä. Hän kertoi, miten oli suhteemme alussa sanonut ystävälleen löytäneensä jotain suurta, ja sitä paikkaa en ollut menettänyt. Kuulemma.
Viikko sitten sain kutsun hänen kesämökilleen. Menin sinne avoimin mielin, ehkä hieman toiveikkaanakin. Vain todetakseni, etten saanut yhden yhtä halausta tai mistään muista hellyydenosoituksista puhumattakaan.
Totta on, että välillä olen lähestynyt häntä viestein, hapuillut hieman henkilökohtaisempaa viestiä. Hän on hyvin torjuva ja välttelevä vastauksissaan, ja viisaampi olisi jo ymmärtänyt, ettei häntä kiinnosta.
Minä en ymmärrä vieläkään, vaikka merkit ovat niin selvät. Tunnen vain itseni nöyryytetyksi ja hyväksikäytetyksi.
Tiedän, että hän aikanaan rakasti minua aidosti ja paljon, ja nyt on vaikea hyväksyä, että ne tunteet ovat johonkin kadonneet.
En ainakaan pysty tähän ystävyyskuvioonkaan, jokainen kerta hänen kanssaan repii haavat auki.
Mutta miten kertoa ihmiselle, etten halua enää tavata häntä, vaikka oikeasti haluan? Varsinkin kun tapaamisemme sinällään ovat aina hauskoja hetkiä, joihin sisältyy paljon naurua ja iloa (masennus iskee yleensä vasta, kun lähden pois hänen luotaan). Miten voin lopettaa mitään suhdetta, kun sellaista ei ole olemassakaan?
Tapasin työni kautta ihastuttavan miehen muutama vuosi sitten. Ihastus oli molemminpuolista, mutta jarruttelimme, olimme molemmat varattuja.
Vuosi sitten erosin itse puolisostani, mutta en vaatinut tai edellyttänyt mieheltä samaa. Sanoinkin, että toivoisin hänen eroavan siksi, että ei enää haluaa jatkaa liittoaan avopuolisonsa kanssa. En halunnut, että hän eroaisi minun vuokseni. Muutama kuukausi omasta erostani lopetin suhteen tähän varattuun mieheen. Sydän säpäleinä, rakastin edelleen. Silti tiesin, että ratkaisu oli tehtävä minun. Tämä mies ei siihen olisi pystynyt.
No, eroa kesti pari viikkoa, sen jälkeen sama meno jatkui, en osannut olla erossa tuosta miehestä. Jälleen kului muutama kuukausi, ja taas ahdistus tunki tunteisiini liian voimakkaasti. Olinhan kuitenkin se kakkonen. Tiesin, etten saa silmiäni avattua muulle maailmalle niin kauan kuin tuo mies olisi kuvioissa. Ja niin siis suhde päättyi taas.
Tapailtiin kuitenkin, mutta hyvin platonisesti. Muutaman kerran osuimme työpaikan kautta samoihin bileisiin, joista ilta sitten päättyi minun luokseni. Ilman seksiä, uskokaa tai älkää. Se oli meille toisarvoista, pääasia oli toisen ihmisen seura ja läheisyys, sen rakkaimman itselleen.
Nuokin satunnaiset tapaamiset harvenivat ja lopulta koin, että olin päässyt irti tuosta miehestä. Hän ei enää tullut ajatuksiini kuin satunnaisesti, mutta pystyin elämään elämääni ilman, että hän oli joka sekunti mielessäni. Se oli kovin vapauttavaa.
Sitten, laitoin hänelle viestin, ihan vain kysyäkseni mitä kuuluu. Hän vastineeksi pyysi treffeille, ja tietenkin minä suostuin. Koin oikeasti, että voisin jopa olla ystävä hänen kanssaan, ilman romanttisia tuntemuksia.
Hän räjäytti pommin kertomalla, että oli saman viikon alussa eronnut avopuolisostaan. Keskustelimme paljon, parisen tuntia vierähti siinä. Yritin olla tukena ja auttaa, olihan hänellä takanaan pitkä liitto. Ero ei koskaan ole helppoa, vaikka suhde olisi kuinka karilla.
Mutta jotain tapahtui minussa, aivan kuin olisin rakastunut uudestaan tuohon mieheen.
Niinpä rohkaistuin seuraavana päivänä ehdottamaan tapaamista, ja kuinka ollakaan hänkin halusi sitä. Soitteli perääni useaan otteeseen ja varmisteli, että varmasti tapaisimme. Niin tehtiin, ja päädyttiin hänen kotiinsa, minulle jotenkin pyhään paikkaan. Olihan se hänen ja puolisonsa entinen yhteinen koti, jossa vielä moni asia muistutti naisen läsnäolosta.
Hän pyysi jäämään luokseen yöksi, halusi nukkua vieressäni, pitää kiinni. Muisti kuitenkin mainita, etten saisi kuvitella mitään sen enempää tilanteesta, hän ei tahtonut loukata minua antamalla ymmärtää jotain muuta.
Silti, hänen puheensa, tekonsa, kaikki jotenkin viestitti minulle, että ehkä meille sittenkin suodaan mahdollisuus yhteiseen elämään, kunhan hän saisi eronsa käsiteltyä. Hän kertoi, kuinka ei ollut voinut unohtaa minua, kertoi kuinka paljon ikävöi. Sanoi, ettei kukaan nainen aikaisemmin ole päässyt niin syvälle hänen sisimpäänsä. Hän kertoi, miten oli suhteemme alussa sanonut ystävälleen löytäneensä jotain suurta, ja sitä paikkaa en ollut menettänyt. Kuulemma.
Viikko sitten sain kutsun hänen kesämökilleen. Menin sinne avoimin mielin, ehkä hieman toiveikkaanakin. Vain todetakseni, etten saanut yhden yhtä halausta tai mistään muista hellyydenosoituksista puhumattakaan.
Totta on, että välillä olen lähestynyt häntä viestein, hapuillut hieman henkilökohtaisempaa viestiä. Hän on hyvin torjuva ja välttelevä vastauksissaan, ja viisaampi olisi jo ymmärtänyt, ettei häntä kiinnosta.
Minä en ymmärrä vieläkään, vaikka merkit ovat niin selvät. Tunnen vain itseni nöyryytetyksi ja hyväksikäytetyksi.
Tiedän, että hän aikanaan rakasti minua aidosti ja paljon, ja nyt on vaikea hyväksyä, että ne tunteet ovat johonkin kadonneet.
En ainakaan pysty tähän ystävyyskuvioonkaan, jokainen kerta hänen kanssaan repii haavat auki.
Mutta miten kertoa ihmiselle, etten halua enää tavata häntä, vaikka oikeasti haluan? Varsinkin kun tapaamisemme sinällään ovat aina hauskoja hetkiä, joihin sisältyy paljon naurua ja iloa (masennus iskee yleensä vasta, kun lähden pois hänen luotaan). Miten voin lopettaa mitään suhdetta, kun sellaista ei ole olemassakaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
antaisit toisen nuolla rauhassa haavansa. en ymmärrä miksi teet itseäs tykö ja suret kun ei pysty vastaamaan tunteisiisi. hän on just eronnut, on kuule taatusti ihan muut mietteet kuin sinulla päällimmäisenä. tarvitsee ystävää ja kaveria ja sitä sieluntoveria mitä susta on joskus löytänyt, ei mitään mankuvaa ihmistä joka haluaa heti kaiken.
voit ehkä vielä pelastaa jotain, jos haluat, mutta veikkaisin että mies on loukkaantunut ymmärtämättömyydestäsi ja kiireestä millä olet koittanut häntä varata.
sä olet tehnyt eroasi jo ajat sitten ja eronnutkin. onko mies eronnut vasta pakon edessä, eli vaimo halunnut eron? kuulostaa vähän siltä. mutta nähtävästi mies on kuitenkin tykännyt sinusta kun on pyytänyt treffeille, mutta suree vielä liittoaan etkä ole sitä ymmärtänyt. monella menee vähintään vuosi ennen kuin on valmis uuteen suhteeseen ja silloinkin vasta pikkuhiljaa. etenkin jos on lapsia ja on jäänyt ns etävanhemmaksi suru liiton päättymisestä voi olla valtava. ehkäpä mies on tajunnut nyt sinusta jotain uutta, mistä ei pidä, käytä aikaa itsetutkisteluun ja juttele miehelle... ehkä asia selviää. miks sun pitää lopettaa tapailu, luulisi että jos rakastat miestä haluat selvittää asian?
Tekstini antoi ehkä ymmärtää asioita väärin. En todellakaan ole mankunut miehen luo, enkä varmasti antanut ymmärtää haluavani mitään.
Olet oikeassa, olen itselleni selittänyt myös, että hänen oma eroprosessinsa on kesken, enkä varmasti halua siihen väliin sotkeutua. Omia tunteitaan on vaan vaikea hallita ajoittain, ja pahaltahan tämä kaikki tuntuu, oli se oikein tai ei.
Miehen mukaan ero oli hänen päätöksensä, jota vaimo ei olisi halunnut. Uskoo ken haluaa, minä haluan uskoa siihen.
Kiitos vastauksestasi kuitenkin, siinä oli ihan paljonkin järkeä.
Iltaisin asiat ovat vain niin suuria, näin aamulla pystyy olemaan objektiivisempi.
Mitä sinä menetät, jos katselet rauhassa muutaman kuukauden. Se on lyhyt aika elämässä. Et painosta mitenkään, annat hänen ottaa yhteyttä, et tulkitse jokaista mukavaa sanaa rakkauden osoitukseksi. Ehkä hän todella kaipaa ystävää eron tässä vaiheessa, ehkä hän ei halua tuottaa pettymystä enää ja haluaa olla täysin varma omista tunteista, koska ex on ilmeisesti pettynyt ja suruissaan. Olisit iloinen, että joku ei hae heti paikkaajaa, selvittelee omaa oloaan, koska vasta sitten on mahdollisuus uuteen hyvään parisuhteeseen.
Voihan tietysti olla myös pahempia vaihtoehtoja eli hän haluaa olla yksin (sinkkuelämää), katsastelee toisiakin vaihtoehtoja, seksittömyys viittaa myös toiseen suuntaan (toinen rakkaampi tai homo).
Vaikka sinulla on voimakkaita tunteita, niin koitahan pistää niitä syrjään ja todella tutustua tilanteeseen.
Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu, ja miten mahdottomalta ajatus siitä että irrottaisi otteensa toisesta voi tuntua...Mutta mieti mitä haluat, pystytkö pitämään hänet elämässäsi saamatta kuitenkaan haluamaasi..? Ja onko kaikki sen arvoista...Kannattaako uhrata oma elämänilonsa mahdottoman miehen takia...
Olen hyvä neuvomaan muita, mutta toimin itse aina kuten ei pitäisi...Kaksi vuotta olen nyt yksin ollut, toinen vuosi meni vanhasta suhteesta irrottautuessa...Terapiasta oli apua, sillä mikä olikaan otollisempaa kuin purata tuntemuksiaan vieraan ihmisen kanssa...Vääntelin ja kääntelin noita muistoja, hyviä ja huonoja. Parhaan tuloksen sain silti kun rupesin treffailemaan muita miehiä...pääsin vanhasta, mutta nyt olen vain "ottanut turpiini" vähän väliä, särkenyt lisää jo säpäleinä ollutta sydäntäni ja vielä täysin vieraiden miesten kanssa...
toiminta tavassani olisi siis muuttamista, mutta minkäs teet tässä läheisyyden ja rakkauden nälässäni...