Hei vaan, voisitteko kertoa mielipiteenne asiasta, joka vaivaa minua?
Olen seurustellut miesystäväni kanssa noin puolitoista vuotta, josta olemme asuneet yhdessä reilun puoli vuotta. Olemme kolmikymppisiä, ja minä olen varma itsestäni ja siitä, että olisin valmis viettämään loppuelämäni ja tekemään lapsia tämän miehen kanssa. Suhteemme on todella antoisa ja hyvä, itselläni ei ole mitään valittamista, ja mieskin tuntuu yleisesti ottaen viihtyvän ja kertoo usein rakastavansa minua.
Mies alunperin alkoi vihjailla lapsista ja naimisiinmenosta ja puhui siitä omille kavereilleenkin - itse asiassa jo vuosi sitten. Itse en aluksi suhtautunut siihen kovin vakavasti, mutta ajan mittaan aloin puhua siitä minäkin. Noin puoli vuotta sitten hän kuitenkin sanoi, ettei ollutkaan valmis ajattelemaan niin isoja juttuja. Lakkasimme puhumasta asiasta muutamaksi kuukaudeksi.
Sittemmin lapsiasia tuli minun aloitteestani uudestaan esille, ja päätimme yhdessä yrittää lasta vuoden lopussa (erinäisistä syistä, itse olisin ollut valmis vaikka heti). Nyt noin kuukautta paria myöhemmin, mies yhtäkkiä erään minikriisin yhteydessä sanoikin, ettei usko olevansa valmis saamaan lapsia. Puhuimme sitten asiasta, itse olin tosi onneton, koska tuollanen edes-takas vitkutteleminen ei musta ole reilua. Kysyin että mikä sitä ahdistaa, ja sain selville, että ainakin se, että jos tehdään lapsia, niin se tarkoittaa sitä, että ollaan sitten koko elämä yhdessä.
No, voin tosi hyvin ymmärtää kaikki pelot lapsen saamiseen ja avioliittoonkin liittyen, mutat mulle tuli todella paha ja epävarma olo, kun aloinkin sitten miettiä, ettei mieheni ehkä oikeasti rakasta minua tarpeeksi. Ehkä hän vaan haluaa nyt suhteen, mutta toivoo jonakin päivänä löytävänsä jonku paremman ja itselleen sopivamman neidon.
Kysyin asiaa mieheltäni suoraan, mutta hän tietysti kiisti sen, se on ihan luonnollista, oli juttu sitten niin tai näin. Nyt tämä epäilys ei poistu mielestäni. Mies on taas ihan onnensa kukkuloilla ja rakastunut (tai sen oloinen...) kun hänen mielestään meidän suhde vaan vahvistui tän kriisin myötä. Itse taas olen mieli maassa ja pohdin tätä juttua. Mietin, pitäisikö erota, etten sitten jossain vaiheessa saisi koko ämpärillistä peetä niskaani, kun nyt sitä olisi vielä tarjolla pikkasen vähemmän, jos ajoissa poistuisi kuvioista.
Olen aika hukassa. En tiedä, voinko luottaa mieheeni ja hänen tunteisiinsa. En tiedä, tulisiko minun alkaa etsiä tuleville lapsilleni uutta isää saman tien, vai odottaa vain ja katsoa tilanteen kehittymistä. Vaarana siinä vain on, että putoan tyhjän päälle muutaman vuoden odottelun jälkeen taikka tulen petetyksi sitten kun ne lapset jo on täällä. Miten voin olla varma siitä, että mieheni ajatukset ovat vain yleismiehisiä pelkotiloja, eivätkä liity minuun. Kuinka voin olla varma hänen rakkaudestaan ja luottaa siihen?
Kiitos niille, jotka jaksavat vastata.
Olen seurustellut miesystäväni kanssa noin puolitoista vuotta, josta olemme asuneet yhdessä reilun puoli vuotta. Olemme kolmikymppisiä, ja minä olen varma itsestäni ja siitä, että olisin valmis viettämään loppuelämäni ja tekemään lapsia tämän miehen kanssa. Suhteemme on todella antoisa ja hyvä, itselläni ei ole mitään valittamista, ja mieskin tuntuu yleisesti ottaen viihtyvän ja kertoo usein rakastavansa minua.
Mies alunperin alkoi vihjailla lapsista ja naimisiinmenosta ja puhui siitä omille kavereilleenkin - itse asiassa jo vuosi sitten. Itse en aluksi suhtautunut siihen kovin vakavasti, mutta ajan mittaan aloin puhua siitä minäkin. Noin puoli vuotta sitten hän kuitenkin sanoi, ettei ollutkaan valmis ajattelemaan niin isoja juttuja. Lakkasimme puhumasta asiasta muutamaksi kuukaudeksi.
Sittemmin lapsiasia tuli minun aloitteestani uudestaan esille, ja päätimme yhdessä yrittää lasta vuoden lopussa (erinäisistä syistä, itse olisin ollut valmis vaikka heti). Nyt noin kuukautta paria myöhemmin, mies yhtäkkiä erään minikriisin yhteydessä sanoikin, ettei usko olevansa valmis saamaan lapsia. Puhuimme sitten asiasta, itse olin tosi onneton, koska tuollanen edes-takas vitkutteleminen ei musta ole reilua. Kysyin että mikä sitä ahdistaa, ja sain selville, että ainakin se, että jos tehdään lapsia, niin se tarkoittaa sitä, että ollaan sitten koko elämä yhdessä.
No, voin tosi hyvin ymmärtää kaikki pelot lapsen saamiseen ja avioliittoonkin liittyen, mutat mulle tuli todella paha ja epävarma olo, kun aloinkin sitten miettiä, ettei mieheni ehkä oikeasti rakasta minua tarpeeksi. Ehkä hän vaan haluaa nyt suhteen, mutta toivoo jonakin päivänä löytävänsä jonku paremman ja itselleen sopivamman neidon.
Kysyin asiaa mieheltäni suoraan, mutta hän tietysti kiisti sen, se on ihan luonnollista, oli juttu sitten niin tai näin. Nyt tämä epäilys ei poistu mielestäni. Mies on taas ihan onnensa kukkuloilla ja rakastunut (tai sen oloinen...) kun hänen mielestään meidän suhde vaan vahvistui tän kriisin myötä. Itse taas olen mieli maassa ja pohdin tätä juttua. Mietin, pitäisikö erota, etten sitten jossain vaiheessa saisi koko ämpärillistä peetä niskaani, kun nyt sitä olisi vielä tarjolla pikkasen vähemmän, jos ajoissa poistuisi kuvioista.
Olen aika hukassa. En tiedä, voinko luottaa mieheeni ja hänen tunteisiinsa. En tiedä, tulisiko minun alkaa etsiä tuleville lapsilleni uutta isää saman tien, vai odottaa vain ja katsoa tilanteen kehittymistä. Vaarana siinä vain on, että putoan tyhjän päälle muutaman vuoden odottelun jälkeen taikka tulen petetyksi sitten kun ne lapset jo on täällä. Miten voin olla varma siitä, että mieheni ajatukset ovat vain yleismiehisiä pelkotiloja, eivätkä liity minuun. Kuinka voin olla varma hänen rakkaudestaan ja luottaa siihen?
Kiitos niille, jotka jaksavat vastata.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuollainen jahkaaminen on täysin, toistan: täysin normaalia ja melkein jokainen mies joka ajattelee lasten tekemistä, möläyttää ne myös ääneen. Itseäsikin varmasti joskus silloin tällöin epäilyttää, onkohan se ihan fiksua? Loppuelämää koskeva päätös. Vastuuta kunnes kuolen. Jokainen terve ihminen ajattelee, miettii ja harkitsee moneen kertaan ja uskallan väittää että suurin osa on varma vasta lapsen synytmän jälkeen. Ennen kuin lapåsi on konkreettisesti siinä, kumpikin osapuoli soutaa ja huopaa, enemmän ta vähemmän.
Ottaisin tuon luottamuslauseena sinulle, mies luottaa sinun rakkauteesi niin kovin että uskaltaa puhua ääneen noista mietteistään ilman pelkoa että sinä otat jalat allesi.
Ethän ota?
Se ei sano mitään miehen valmiudesta lastentekoon että hänellä on epäilyksiä, kaikilla on. Ehkä, jos lähipiirissänne on jo isiä, hänelle tekisi hyvää keskustella aiheesta kokeneemman kanssa :D uulla että kaikilla noista mietteitä on.
Ja hengissä selvitään silti.
***
Eiköhän tuo juupas-eipäs ole aivan normaalia. Jos se lapsen saaminen tarkoittaa teille yhdessäoloa koko loppuelämän, lyökää hääpäivä lukkoon ensin! Paljon helpompaa haaveilla lapsista sen jälkeen...
Lapset ovat joka tapauksessa miehellekin niin suuri ja arveluttava askel joka pelottaa.
Oli kuinka pitkään suunniteltua ja harkittua tahansa, aina tulee epäileviä ajatuksia jokaiselle...
Jos odottelet varmuutta tulevaisuudeltasi, saat odottaa hautaan asti.
Liikaa miettimällä pystyy tuhoamaan paljon...
Lapsia voi tehdä vaikkei naimisiin menisikään. Ja tunnen monta, jotka ovat ns. "lapsellisia" ja eronneita tai yksinhuoltajia. Hyvin heillä menee kaikesta huolimatta.
Jos miestä vain ahdistaa naimisiin meneminen. Itse en tiedä menenkö koskaan naimisiin, mutta lapsia haluan kuitenkin.
Eihän ongelma tässä tietenkään ole van lasten saaminen tai naimisiinmeno, vaan sitoutuminen ylipäätään. Ymmärrän kyllä, että se pelottaa, mutta mua pelottaa nyt se, että mies itse asiassa (alitajuisesti) toivoo löytävänsä tulevaisuudessa mun tilalleni jonku paremman, eikä siksi halua sitoutua.
Kiitos vastauksistanne.
Kai mä nyt yritän ja katselen, kun kuitenkin tosta tykkään ja on ihan mahdollista, että kyseessâ on vaan miehinen pelko, joka ei liity minuun varsinaisesti.
hei
olen itse aika hukassa myös ollut ja aivan sattumalta sain käsiini John Grayn kirjat kirjastosta, kertovat parisuhteen auvoisuudesta ja kurjuudesta ja paljon siltä väliltä. Myös Ben Furman / parisuhdekirjat ovat hyviä. Valmista vastausta ei tietysti ole missään mutta kirjat avaavat uusia näkökulmia, kertovat kuinka vaikea asia parisuhde on ja kuinka tasan varmaan se koskettaa meitä kaikkia.
Hyvää kesää, uskon etta pystytte saamaan luottamuksen takaisin
hmm, surullinen tilanne. ala ainakaan hankkiudu raskaaksi ennen kuin asia selviaa jotenkin!
luulenpa etta tilanne on joko:
a) han ei todellakaan halua viettaa loppuelamaa sun kanssa. jonkun kanssa, mutta ei sun.kysymys kuuluukin, miksi et itse halua olla sellaisen miehen kanssa, joka oikeasti, ehdottomasti, 100 % haluaa olla sun kanssa ja menna naimisiin/hankkia perheen?etko usko ansaitsevasi parempaa?
b) miehella on maanis-depressio, jossa tunteet ailahtelee erittain voimakkaasti laidasta laitaan. haettava apua.
tiedat varmaan itse parhaiten miten asia on. mutta pakottamalla et ketaan isaksi ja mieheksi saa, se on varma. kay ennemmin tai myohemmin huonosti. eikos se sananlaskukin sano etta laske hanet vapaaksi, ja han tulee takaisin jos oikeasti rakastaa sinua.
Sitäpä juuri pelkään, että kyseessä on kohta a), mutta hän ei uskalla sitä tunnustaa. Kohta b) nyt ei ainkaan, hei hei, mistä mahtoi tuollanen johtua mieleen? Tiedän kyllä, että miehet usein pelkäävät sitoutumista, mutta voinko uskoa, että siihen olisi kyseessä jokin muu kuin kohta a), se lähinnä oli kysymykseni.