Jos minusta tuntuu, että puolisoni (ja vain hän) on syypää avioliittomme vaikeuksiin, kärsin todennäköisesti optisesta harhasta. Kirjoitin aiheesta pienen jutun:
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com
Tämä voi olla kipeä kysymys, mutta kysyn silti: oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka oma asenteesi ja käytöksesi vaikuttavat suhteenne laatuun?
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com
Tämä voi olla kipeä kysymys, mutta kysyn silti: oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka oma asenteesi ja käytöksesi vaikuttavat suhteenne laatuun?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Taidan olla yksi harvoista ihmisistä/naisista joka on ymmärtänyt oman osuutensa avioliiton vaikeuksissa ja eron syissä. En tietenkään ymmärtänyt mitään avioliiton aikana enkä vielä pariin vuoteen eron jälkeenkään. Olin suoraan sanottuna varmaan veemäinen ämmä.
En tarkkaan tiedä mikä silmäni avasi. Yksi lapsista katkaisi välit minuun ja vielä pyristelin vastaan. Jotenkin jossain vaiheessa ajattelin oliko lapseni sanomisissa sittenkin jotain perää... ja siitä se sitten lähti.
Vaikeaa on myöntää itselleen omat puutteet. Se repii minän rikki ja itsetunto romahtaa. Itsetuhoisiakin ajatuksia tuli kun alkoi pitää itseään hirviönä. Kuitenkin jotenkin ymmärsin olevani vain heikko ihminen enkä suinkaan ainoa heikko. Lopulta aloin pala palalta nähdä miten käyttäydyin ja toimin väärin miestäni kohtaan. Tietysti minusta siis kaikki alun perin oli hänen syytään. HÄN ei ymmärtänyt, HÄN teki kaiken väärin jos teki mitään, HÄNEN olisi pitänyt muuttua ja MINUA ei kukaan kuunnellut, MINÄ kuitenkin olin oikeassa. Siis olin niin metsässä kuin ihminen voi, eikä se mitään että on metsässä mutta kun alkaa käyttäytyä idioottimaisesti. Kiristystä, uhkailua, kiukuttelua, miehen haukkumista ja vähättelyä... Lapsellisia keinoja..
Lopulta eron jälkeen... muistelisin että pari vuotta mutta saattoi siihen menn pidempään, myönsin itselleni sen missä olisin voinut tehdä toisin ja olla ihmisenä mukavampi ja ymmärtäväisempi. Ehkäpä sitten mieskin olisi toiminut toisin. Olen siis ymmärtänyt miksi hänestä tuli mikä tuli, miksi ajauduimme eroon. Olen miettinyt myös että ehkä mies ei muuttunutkaan. Ehkäpä hän on vielä se sama mies johon itsekin aikoinaan rakastuin.
En ole sitä mieltä ettei meidän olisi pitänyt koskaan mennä naimisiin, mutta minä olisin voinut hoitaa asiat toisin. Voihan olla että silti olisimme eronneet, olemme kuitenkin melko erilaisia näin jälkeenpäin katsottuna, mutta ehkä olisimme voineet antaa lapsille paremman esimerkin.
Vihoitteleva lapsi on antanut anteeksi minulle, mutta hänen traumansa eivät ole täysin poissa. Hän käy terapiassa ja yrittää kasata luottamustaan minuun, äitiinsä. Rikoin sen luottamuksen kun yritin rikkoa hänen välit isään ja pidin sotatilaa yllä. Kahden muun lapsen välit onnistuinkin riikkomaan, mutta he ovat saaneet välit kuntoon minusta välittämättä. Tämä yksi tytär koki sen pahempana kuin muut.
Menneitä ei saa muutettua, mutta on huomattavasti helpompi elää kun asiat on selvitetty. Selvitetty myös miehen kanssa. Hänelää elämäänsä uuden vaimonsa kanssa ja on onnellinen. Enkä ole enää edes hapan siitä. Hyvä mies ansaitsi minua paremman... tai siis toisenlaisen vaimon. Nyt olen itsekin valmis kenties uuteen suhteeseen, jos sellainen vain eteeni tulisi.
Suosittelen muillekin itsensä ruotimista ja omien heikkouksien tunnustamista, ja ettei saa vaatia toiselta enempää kuin mihin itsekään pystyy.
Olet käynyt läpi todella kipeän prosessin. Kiitos kun jaoit sen muille rohkaisuksi!
Rohkaisevaa on kuulla, mitä tuo prosessi on saanut sinussa aikaan erityisesti asenteiden tasolla. Muutos on suorastaan mullistava. Kaiken kokemasi jälkeen olet nyt aidompi, ymmärtäväisempi ja ehjempikin persoona kuin ennnen tuota kipeää prosessia. On vahvuutta tunnustaa oma heikkoutensa.
Vaikeinta tässä onkin elää niin ettei tee samoja virheitä uudestaan. Siis vaikkei miesystävää olekaan, mutta onhan vielä lapset, sukulaiset ja ystävät. Itseään pitää jatkuvasti tarkkailla, etenkin silloin kun huomaa tunteiden kuumenevan. Erimielisyyksien jälkeen täytyy miettiä todella tarkkaan tuliko loukattua toista, ja jonkin verran olen joutunut sitä muilta kyselemäänkin. Nöyryyttä on kai tullut lisää.
Toisaalta myös siedän itse enemmän kuin ennen. Jos huomaan suuttuvani jostain tai ns vedän herneet nenään, yritän olla hiljaa ja antaa pahimman kuohun laantua ja sitten miettiä oliko tarkoitus pahastuttaa minut.
En ole pyhimys eikä sellasta koskaan tulekaan. Ei kenestäkään. Kuitenkin on mukavampi elää positiivisessa ilmapiirissa kuin negatiivisessa.
Meitä kohdellaan niinkuin me itse kohtelemme itseämme. Tai niinkuin me annamme meitä kohdella.
Ajatellaan vaikka ihan ventovieraita ihmisiä, joita tapaamme. Aika äkkiä joitain heistä alkaa arvostamaan eri tavalla kuin toisia ja pitää toisen mielipiteitä tärkeämpinä kuin jonkun muun. etc.
Kai meissä kaikki kertoo hiljaisella tavalla jo (saatikka puheissa) sen miten me itse odotamme toisten meitä kohtaan käyttäytyvän ja saamme sitten sitä mitä tilaamme.
Jos haluaa elämäänsä pysyvää muutosta tulisi se lähteä itsestä. Itsensä tuntemisesta, tiedostamisesta, hyväksymisestä.
Yleensä ihmisille ollaan ystävällisiä ja kohteliaita vaikka erimielisyyksiä olisikin.
Mutta mietitäänpä miten kohtelemme puolisoamme? Onko se aina korrektia ja toista kunnioittavaa? Etenkin erimielisyyksiä selvitellessä käytös usein lipeää enemmänkin lapselliselle riitelyn tasolle. Puolisoa pidetään niin itsestäänselvänä osana elämää, ettei puolisoa vaivauduta kohtelemaan kuin tuntevaa ja ajattelevaa ihmistä. Helposti sille tielle lipeää silloin, kun kokee puolison kohtelun juuri samanlaisena.
Mutta onko puolison kohtelu sitä, vai onko kyse omasta herkästä nahasta ja väärinkäsityksestä? Veikkaan että yleensä on.
Riippumatta siitä miten toinen kohtelee, tulisi itse kohdella toista asiallisesti. Jos toisen sanat ja teot tuntuvat loukkaavilta, ei se aina automaattisesti sitä tarkoita. Roskien viemättä jättäminen ei ole tarkoitettu pottuiluksi puolisolle. Kun noista pienistä asioista ei puhuta, ne jäävät kaivelemaan ja kasvavat järjettömiin mittoihin.
Entä jos asioista puhutaan eikä mikään muutu? Onko mahdollista että puoliso vain on sellainen ihminen kuin on, eikä hänen mihinkään tarvitse muuttua? Voisiko puolisoa rakastaa omana itsenään ja hyväksyä hänet, kuten puolisokin hyväksyy minut/sinut?
Jos kaikesta huolimatta yhteiselämän kuva on negatiivinen ja ahdistava, väärinkäsityksiä jatkuvasti eikä yhteisymmärrystä löydy, onko aivan pakko jatkaa sitä? Jollei kohtuullisilla teoilla tilanne muutu, sen voi lopettaa. On myös mahdollista että avioliitto tuli solmittua väärässä käsityksessä toisesta - puolin ja toisin. Jos molemmat haluavat muuttua ihmisenä pysyäkseen yhdessä, se on eri asia. Mutta muutosta ei saa vaatia vain toiselta tai itseltään.
Niin en tiedä sitten kenen puolelta tuollanen näköharha on. Minähän se syypää olin. Vaimo sanoi se oletti että minä siinä avioliiton aikana kasvan aikuiseksi ja muutun vastuuntuntoisemmaksi. En tainnut muuttua. Enpä sellasta luvannutkaan se oli vaimon omia ajatuksia.
Ensin oli monta vuotta huutoa ja hätistelyä, en minä siitä piitannut mutta sitten kun se alotti nimittelyn niin tuli mitta täyteen ja aloin sanomaan takasin. Sitten vaimo jo halusikin eroa.
Parisuhde on vaikea ala. Näköharhan ongelman aiheuttajasta voi kokea myös niin päin, että syyttää itseään kaikista ongelmista.
Olen hakannut päätäni seinään kymmenen vuotta ja lopulta alkanut miettimään, että jos vika ei olisikaan minussa. Olen kantanut vastuun kaikesta; ongelmista ja arjesta, omaa typeryyttäni. Nyt viitisen vuotta olen sitten yrittänyt terapian avulla avata sekä omia, että mieheni silmiä. Hetken aikaa tuntui, että ehkä onnistumme. Mutta se taisikin olla miehen yritystä muuttaa perusluonnettaan ilman, että tajusi oikeasti syytä siihen. Eli teatteria. Terapian loputtua valuimme takaisin samaan arkeen.
Olen kahlannut lähes kaikki parisuhdeoppaat läpi, kuten myös lääkärini suosittelemat kirjat "kiltteydestä". Lähes kaikissa suositellaan muuttamaan itseään. Minun pitäisi muuttua itsekkäämmäksi ja paremmin omista oikeuksistani kiinni pitäväksi. Se tosin tulee tarkoittamaan vääjäämättä eroa. Mutta pikku hiljaa olen hyväksymässä asian.
On totta, että näköharhaa voi olla noinkin päin, varsinkin jos sinulla on itsetunto-ongelmia. Jos olet liian kiltti etkä osaa pitää puoliasi, puolisosi voi käyttää kiltteyttäsi hyväksi - tieten tahtoen tai tahtomattaan.
Tällöin on tosiaan tarpeen löytää minuutesi ja toimintasi rajat. Miehen tulee ilman muuta kantaa oma vastuunsa perheessä.
Olen kuitenkin eri mieltä siitä, että oma sisäinen muuttumisesi johtaisi välttämättä itsekkyyteen ja avioeroon. Toivoakseni se sen sijaan johtaa realistiseen näkemykseen itsestäsi ja puolisostasi, oman ainutlaatuisen ihmisarvosi löytämiseen, sisäiseen vahvistumiseesi ja keskinäiseen kunnioitukseen (puutteista huolimatta). Uskon, että tämä on mahdollista.
Näin voi juuri olla kuten kerroit. Eli avioliittoon mennään aika tasa-arvoisissa asemissa ja ruusunpunaiset silmälasit päässä. Kun sitten arki alkaa ja vallankin, kun perheeseen ilmestyy niitä kupeiden hedelmiä, kaikki voi olla toisin. Rakastuneempi/vastuuntuntoisempi/"kiltimpi" osapuoli hoitaa hommat ja antaa periksi perhesovun nimissä. Ja syyttää itseään aina, kun tulee erimielisyyttä. Muuttaa sitten taas itseään ja on hiljaa, vaikka kuinka potuttaisi. Varmaan hankkii verenpainetaudin ja vatsahaavan ja ties minkä maksakirroosin, kun yrittää itseään rauhoittaa olemaan "kiltti".
Ja sitten saa eräänä päivänä kuulla siltä armaalta puolisolta, jolta ei ole enää vuosiin mitään vaatinut, että tämä ei ole koskaan rakastanutkaan, kaikki on tylsää ja ahdistaa kovasti koko paska perhe. Eli olisi kai pitänyt "näyttää kuinka minua kohdellaan". Mutta kun ei osaa, kun ei ole koskaan sitä voinut näyttää. Tyhmä luulin, että kiltteys kutsuu esiin kiltteyttä, mutta se kutsuukin ihmisestä esiin pedon, joka voi kohdella toista kuin kärpäsenpaskaa.
Mutta anteeksi en anna. Se on sitten taas toinen juttu...
Ymmärrän, että olet katkera miehellesi. Sinua on kohdeltu ehdottomasti väärin. Olisit ansainnut tasaveroisen kohtelun. Olet venynyt äärimmilleen, mutta koet, ettet ole saanut mitään vastakaikua.
Kiinnitän huomiota asiaan, jonka ilmaisit näin "Mutta anteeksi en anna." Saattaa olla, että suututan sinut tällä, mitä sanon, mutta sanon kuitenkin, koska koen sen tärkeäksi. Mielestäni sinun nimenomaan kannattaa antaa anteeksi, kaikesta huolimatta ja myös itsesi tähden. Ethän halua elää katkeroituneena loppuelämääsi ja myrkyttää mieltäsi lopullisesti.
Jos et vielä pahasti suuttunut, kehotan sinua lukemaan jutun, jonka kirjoitin siitä, kuinka voi antaa anteeksi:
http://dr-ben-avioliitto.blogspot.com/2006_05_01_archive.html
Anteeksiantamus on itse asiassa kaikkein tehokkain avain ongelmiin.
Ei ole kysymys niinkän vioista kuin puutteista, sanoi isäni ja tarkoitti itseään. Sama pätee mieheeni. Hän on ihan tyhjä ja tylsä, kun puhutaan empatiasta ja toisen taakkojen kantamisesta. Anteeksi en ehkä anna itselleni sitä, että olin niin tyhmä, luulin omaa tunnettani toisen tunteeksi ja luulin, että hyvyydellä saa hyvyyttä. Nyt, kun minulla on jo "muu elämä"= opiskelua ja vähän ihmisiäkin (ei kuitenkaan miehiä), minulla on mahdollisuus olla juuri niin katkera kuin olen. Älä Dr. vie minulta tätä katkeruutta, johon minulla nyt vasta on varaa. Se on rakennuspuu eteenpäin. Anteeksianto tulee sitten, kun siihen on varaa. Ehkä noin öbaut 60-vuotiaana.
Jos sallit, Pohdiskelija, tuon esiin vielä muutaman ajatuksen, jotka liittyvät toteamukseesi:
"Älä Dr. vie minulta tätä katkeruutta, johon minulla nyt vasta on varaa. Se on rakennuspuu eteenpäin."
Ymmärrän, että sinulle on todella tärkeää purkaa vihan, pettymyksen, turhauman yms. tunteita. Ilman tunteiden rehellistä ilmaisua ja käsittelyä tuskin pääsisitkään eteenpäin - ainakaan ehyempään elämään.
Uskon, että anteeksiantoprosessi kannattaa kuitenkin käynnistää mahdollisimman pikaisesti. Se ei mitenkään sulje pois sitä, että kielteisiä tunteita voi käydä läpi niin kauan kuin niitä riittää.
Katkeruuden helliminen mielessä ei ole eteenpäin vievä, vaan paikalleen sitova voima. Sen varaan ei voi rakentaa mitään myönteistä.
Jos nauttii siinä kieriskelyssä, ole hyvä vaan, kun et läheisiäsi sillä myrkytä.
Mutta katkeruutesi kohde ei pitäisi olla puolisosi, vaan sinä itse. Myös sinä pidit yllä teatteria, etkä ollut avoin miehelle, kertonut tuntemusksitasi ja miten asiat koet. Siis matkanne varrella. Entä jos olisi tehnyt niin, olisiko miehenkin muuttunut asenne ja suhtautuminen tullut aiemmin vastaan, tai mikä oleellisempaa, olisitte yhdessä voineet ehkä tehdä asialle jotain?
Avioliitossa on aina kaksi, eikä kumpikaan ole parempi toista.
Tuossa meni nyt kyllä kaksi tapausta sekaisin....
Minä, siis alkuperäinen Pohdiskelija, en ole katkera, ja kannan omankin vastuuni suhteestani. Meillä homma meni jotenkin niin, että alussa mukauduin mielelläni mieheni tahtoon, sopeuduin aika pitkälle hänen muottinsa mukaiseksi.
Lasten synnyttyä alkoi kriisini, sillä en enää jaksanutkaan hoitaa kaikkea. Tarvitsin mieheni apua, mutta en sitä saanut. Siitä alkoi sitten parisuhdeterapiat ja muut keskustelut / yhteenotot ja riidat. Hetken aikaa näytti hyvältä, mutta lopulta ollaan nyt taas samassa tilanteessa ja jos otan asian puheeksi, niin vastauksena saan "et ole mihinkään tyytyväinen, mikään ei riitä sinulle". Nyt asiasta ei siis enää voi puhuakaan.
Minulla ei ole lapsuudesta kokemusta toimivasta parisuhteesta, joten mihinkä olisinkaan tuota suhdettani nuorena peilannut? Itsetunnossa oli toki muutama särö, kiitos koulukiusauksen, mutta en pidä sitä syynä "kiltteyteeni", enemmänkin on vain kyse arvoista ja kasvatuksesta. Arvoista, joita mieheni sitten on tyytyväisenä hyväksikäyttänyt (tosin tietämättään).
Jos mieheni olisi täysin tasapainoinen ihminen vailla omia traumojaan, niin tämähän olisi korjattavissa oleva ongelma - henkistä kasvua. Mutta kun ei... Hänenkin pitäisi muuttua, mutta viisi vuotta on jo osoittanut sen, ettei hän taida olla vielä valmis muutokselle. Enkä itse taas halua enää enempää elämästäni sitä odotella.
Mutta tuolle toiselle kirjoittajalle siis... Lohduksi voin sanoa, etten usko, että katkeruutesi ja anteeksi antamattomuutesi kestää kovin pitkään. Itselläni asteittainen "herääminen" kesti tämän viisi vuotta ja hetki siitä meni jonkinlaisessa vihassa. Mutta lopulta tajusin myös sen, että olen suostunut moneen asiaan omaa tyhmyyttäni, nuoruttaani ja yksinkertaisesti vain siksi, etten ole parempaa ratkaisua tiennyt, enkä voi syyttä siitä oikeastaan ketään, en edes itseäni. Siitä vaan täytyy ottaa opiksi!
jos käyttäisitte nimimerkkiä ilmaisemaan kuka olet. mun ymmärryksen mukaan edellinen kommentti ei ollu pohdiskelijalle vaan sille toiselle.
Kyllä minä tiedän vaimona mikä oma osuuteni on tähän helvetilliseen tilanteeseen.
Tiedän tasan tarkkaan kuinka toimitaan rakentavasti ja kuinka muuttaa voi vain itseänsä.
Mutta kun se ei toimi käytännössä.
Tunnen olevani täysin viallinen yksilö ja eniten tunnen vihaa omaa itseäni kohtaan.
Uskossa oleva ihminen ja voin laukoa suustani mitä sattuu tämän hirvittävän kriisin keskellä.
Sen verran tajuan tällä hetkellä että kaksi omalla tavallaan "tunnevammaista" ihmistä on mennyt aikoinaan (22 vuotta sitten) naimisiin.
Kumpikaan ei kykene rakastamaan eikä kunnioittamaan toista.
Tunnen mieletöntä syyllisyyttä omasta käytöksestäni ja huonoudestani.
En osaa olla edes kunnon äiti, ahdistuksissani tulee tiuskittua lapsille.
Tai lapselle,toinen asuu jo kotoa pois.
Kyllä minä haluaisin muuttua,en persoonana vaan tämä viha ja katkeruus saisi väistyä.
Mutta kun ei mitään tapahdu,yritän miten tahansa ja rukoillen sielu vereslihalla.
Selvää on se että avioero on tulossa.
Kuinka voi ihminen näin epäonnistua?
Itsekkyyttään.
Tämä oli sekavaa mutta lähinnä puran vaan pahaa ja hirvittävää oloani.
Olen niin mielettömän surullinen ja vihainen!
Se mies on vieras - ajattele niin. On vaikeampaa äyskiä vieraalle ihmiselle. Ero ehkä sittenkin tulossa, mutta ainakin asiallinen ero.
Kiitos rehellisestä kommentistasi!
Koet epäonnistuneesi avioliitossasi pahoin ja tunnet syvää syyllisyyttä sen johdosta, ettet ole osaa käyttäytyä rakentavasti miestäsi ja lapsiasi kohtaan. Olet vihainen ja katkera, etkä vähiten itsellesi.
Ilmaiset nimimerkilläsi hyvin merkittävän asian: armo kateissa. Olisiko niin, että juuri tämä onkin syvin ongelmasi. Syytät itseäsi sellaisesta, mistä Jumala ei sinua syytä. Uskovana ihmisenä tiedät tämän perustotuuden: armo on sellaista Jumalan rakkautta, jota emme lainkaan ansaitse - ja kuitenkin saamme ottaa sen vastaan, ilman minkäänlaisia ehtoja.
Neuvon sinua sanomaan Jumalalle tähän tapaan: "Otan sittenkin vastaan sinun armosi. Rakasta sinä minut ehjäksi." Sano tämä mieluiten ääneen, edes kuiskaten, jotta uskot sen itse paremmin (usko syntyy kuulemisesta)." Tee näin yhä uudelleen, kun syyllisyys nostaa päätään.
Rentoudu, lakkaa pinnistelemästä ja anna Jumalan tehdä työnsä sinussa. Hän pystyy siihen...
Niin,toki tiedän tämän perustotuuden mutta kun sitä on niin vaikea ottaa vastaan!
Mutta yritän.
Lupaan sanoa tuon lauseen Jumalalle joka päivä.
Sanon vaikka ei tuntuisi yhtään helpommalta sen jälkeen.
Itse en usko tähän avioliittoon,mutta sanon silti tuon armonpyynnön päivittäin.
Muuta en enää keksi enkä jaksa enkä muuhun kykene.
Tuntuu kuin olisin paatunut.
Enkä silti ole.
Suosittelen lämpimästi lukemaan Tuulikki Saariston teoksen:Taikasanat. Auttoi minua.
..käyn lainaamassa.
Katsotaan auttaako minua.
Kiitos sinulle vinkistä.