Erosimme kihlattuni kanssa n 3kk sitten 7-vuotisesta suhteesta, lapsia meillä ei ole. En ikinä uskonut että olisimme tässä tilanteessa mutta kukapa sitä omasta suhteestaan uskoisikaan.
Suhteemme alkuaikoina exälläni oli jotain sähläystä toisen naisen kanssa mutta tuli viime hetkillä järkiinsä (sain tietää tämän vasta hetki sitten exäni kertomana), hän piti myös aikoinaan mielestäni liikaa yhteyttä naispuoliseen tuttavaansa ja siitä tuli suhteemme ensimmäinen kriisi. Kriisistä selvittyämme kaikki meni kuin unelma. Kihlaus, talo suunnitteilla, lapsi haaveena, ne normaalit... Kunnes exäni halusi erota. Ei kuulemma enää rakastanut minua. Erosimme ja hän tuntui jatkavan pikavauhtia omaa elämäänsä kunnes hän tavatessamme hetki sitten murtui ja tunnusti ettei ero ole mitä hän haluaa. Hän huomasi rakastavansa minua yli kaiken, että on tehnyt elämänsä pahimman virheen ja haluaisi palata yhteen, tajusi mitä on menettämässä ja tekee mitä vaan jotta ei menetä minua. Kerroin myös exälleni että olin ollut ihastunut suhteemme aikana työkaveriini, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Exäni ei siis ole ainoa virheitä tehnyt.
Rakastan exääni vieläkin enemmän kuin itse elämää mutta alan epäillä jo itseänikin, entä jos olenkin rakastanut vain ajatusta miehestä jonka luulin hänen olevan? Ajatukseni ovat niin sekaisin enkä tiedä mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Osa minusta haluaisi yrittää korjata suhdettamme mutta en tiedä löydänkö tarpeeksi anteeksiantoa, uskoa ja luottamusta itsestäni. Meillä on aina ollut lämmin ja ihana suhde mutta en tiedä riittääkö se...
En kaipaa mitään ilkeyksiä, tiedän että kuulostan varmaan aika heikolta ja sellaiseksi tunnenkin itseni. Ystävieni lämpimien sanojen lisäksi kaipaisin kokemuksia, neuvoja, jonkinlaista kaikupohjaa tälle kaikelle. Voiko tällaisesta mielestänne selvitä?
Suhteemme alkuaikoina exälläni oli jotain sähläystä toisen naisen kanssa mutta tuli viime hetkillä järkiinsä (sain tietää tämän vasta hetki sitten exäni kertomana), hän piti myös aikoinaan mielestäni liikaa yhteyttä naispuoliseen tuttavaansa ja siitä tuli suhteemme ensimmäinen kriisi. Kriisistä selvittyämme kaikki meni kuin unelma. Kihlaus, talo suunnitteilla, lapsi haaveena, ne normaalit... Kunnes exäni halusi erota. Ei kuulemma enää rakastanut minua. Erosimme ja hän tuntui jatkavan pikavauhtia omaa elämäänsä kunnes hän tavatessamme hetki sitten murtui ja tunnusti ettei ero ole mitä hän haluaa. Hän huomasi rakastavansa minua yli kaiken, että on tehnyt elämänsä pahimman virheen ja haluaisi palata yhteen, tajusi mitä on menettämässä ja tekee mitä vaan jotta ei menetä minua. Kerroin myös exälleni että olin ollut ihastunut suhteemme aikana työkaveriini, mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Exäni ei siis ole ainoa virheitä tehnyt.
Rakastan exääni vieläkin enemmän kuin itse elämää mutta alan epäillä jo itseänikin, entä jos olenkin rakastanut vain ajatusta miehestä jonka luulin hänen olevan? Ajatukseni ovat niin sekaisin enkä tiedä mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Osa minusta haluaisi yrittää korjata suhdettamme mutta en tiedä löydänkö tarpeeksi anteeksiantoa, uskoa ja luottamusta itsestäni. Meillä on aina ollut lämmin ja ihana suhde mutta en tiedä riittääkö se...
En kaipaa mitään ilkeyksiä, tiedän että kuulostan varmaan aika heikolta ja sellaiseksi tunnenkin itseni. Ystävieni lämpimien sanojen lisäksi kaipaisin kokemuksia, neuvoja, jonkinlaista kaikupohjaa tälle kaikelle. Voiko tällaisesta mielestänne selvitä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
hei! kuulostaa vaikeelta mutta nämä eikai ole muuta kuin sydämmen ratkaistavana ja että haluaako jatkaa antamalla anteeksi,unohtaa vihan ja katkeruuden.minulla on vastaava tilanne olemme eronneet 4 päivää sitten omien törttöilyjeni vuoksi en ole pettäny asiat liittyy muihin juttuihin.sinä olet samassa tilanteessa kuin avovaimoni joka ei tiedä ja uskoa siihen että minä voisin muuttua.ja jos vuorostaan saan sinulta naisena kysyä mikä tähän on parasta että saisin hänet takaisin,vai saanko? hän sanoo rakastavansa minua mutta ei tällä hetkellä voi ajatella olevansa minun kanssa vaan muutta 1.7 omaan asuntoon.onko mielestänne kaikki ohi vai onko tässä mitän mahdollisuuttta palata?
Itse kaipaan nyt exältäni aikaa, ymmärrystä siihen että minun on käytävä kaikki rauhassa läpi. Exäni ei ole sitä kärsivällisintä sorttia joten tiedän että hänelle on erityisen piinaavaa odottaa päätöstäni mutta en pysty päättämään vielä. Painostus on se pahin mitä voi tällaisissa tilanteissa tehdä, itse löin jarrut heti lukkoon kun exäni alkoi vaikuttamaan liian hätäiseltä mutta tajusi sitten perääntyä hieman ja antoi aikaa. En tiedä onko mikään aika tarpeeksi, kunpa vain pystyisin uskomaan exäni sanoihin että hän on oppinut virheistään, tietää nyt mitä elämältä haluaa ja haluaa sen kaiken minun kanssani...
Toivon että exäsi on halukas edes keskustelemaan asiat läpi kanssasi, pidän peukut pystyssä teille!
Itselläni oli reilun kolmen vuoden suhde ja meillä oli hieman samanlainen tilanne.
Eli tällaista meillä:
Oltiin n. vuosi seurusteltu kun mieheni vei entuudestaan tuntemattoman naisen asuntoonsa odottamaan ensimmäisen bussin lähtöä.
Asia selvisi mulle koska mieheni oli kännipäissään antanut naiselle mun numeron omansa sijasta ja sain naiselta txt.
Hän tunnusti heidän suudelleen ja uskoinkin, että muuta ei ollut tapahtunut.
Suhteemme oli muutaman kuukauden harkintatilassa ja kun rakkaus ei tapahtuneesta huolimatta hellittänyt uskottelin pystyväni hyväksymään ja "unohtamaan" tapahtuneen.
Uusi, raskaampi harkinta käytiin 1,5 vuotta sitten kun musta tuntui, että kannattelen suhdetta yksinäni, mieheni sanoi tunteidensa muuttuneen ja jollain tapaa jätti mut silloin(mutta perui sen) ja mikään ei muutenkaan todellakaan mennyt kuin unelma, toisin kuin teillä sun kirjoituksen mukaan.
Käytiin silloin paljon keskusteluita ja kun molemmat rakastettiin toisiamme edelleen päädyttiin lopulta yrittämään viimeisen kerran.
Sovittiin, että molemmat tekee kaikkensa ja jos suhdetta ei saada siltikään toimimaan niin erotaan ikuisiksi ajoiksi riippumatta siitä rakastetaanko toisiamme vai ei.
Olin aina uskonut, että jos rakastaa tarpeeksi pystyy olemaan yhdessä, mutta ei se niin sitten ollutkaan.
Erottiin vuosi sitten lopullisesti.
Tiesin tehneeni parhaani , mutta en mieheni uskottomuuden jälkeen tavoittanut enää sitä viatonta(vai mikä se sana on sille ihmeelliselle tunteelle) rakkautta. En pystynyt hyväksymään sitä tekoa ja se jyrsi meidän suhdetta vaikkei sitä jotenkin silloin ymmärtänytkään.
Teillä on ollut ihana 7 vuotta, sun miehesi on sählännyt alussa jotain, mutta ilmeisesti(?) sen jälkeen kaikki on ollut hyvin tähän eroon asti.
Kannattaa ottaa oma aika noiden asioiden miettimiseen, älä anna miehesi häiritä sitä aikaa.
Älä mieti kuitenkaan liian kauaa, äläkä ainakaan ajaudu "katsellaan"-tilanteeseen, sellainen ajaa vain erilleen.
Sun miestäsi(en tiedä pitäisikö sanoa ex) on painanut varmasti paljon se suhteen alussa tapahtunut asia. Jättämällä sut se on ehkä halunnut tehdä itselleen tilaisuuden kertoa sulle siitä.
Tuollainen asia voi alitajuisesti syyllisyyden takia estää ihmistä olemasta 100% mukana kun on tunne, että salaa jotain.
Joskus on muttenkin mentävä ulos omasta elämästään nähdäkseen millaista se on. Menettäessähän sen ymmärtää, mitä on ollut.
Sun miehesi ei ehkä oikeastikaan ymmärrä, miksi jätti sut.
Jos pystyt hyväksymään miehesi erheen ja tuntemaan samanlaista rakkautta kuin ennen tätä tietoa ja eroa minä ainakin sun saappaissasi antaisin suhteelle mahdollisuuden.
Muuten voi käydä niin, että sua jää painamaan ajatus siitä, mitä olisi käynyt jos olisitte yrittäneet. Erota voi aina uudelleen, mutta kun liikaa aikaa kuluu, yhteen palaaminen muuttuu aina vaan hankalammaksi.
Vaikka mun oma kokemus osoitti mulle, että suhde ei enää ollut entisensä, eikä sellainen, jossa olisin pystynyt elämään kaiken tapahtuneen jälkeen, niin mulla on ainakin tieto siitä, etten olisi voinut tehdä enempää.
En tiedä, onko mun neuvoista mitään hyötyä kun saatat olla täysin erilainen ihminen kuin minä, mutta mun mielipide on kyllä kahden vuoden taistelunkin jälkeen se, että jos rakkautta on ni sille pitää aina antaa sellainen viimeinen mahdollisuus.
Siinä voi ottaa turpaansa pahemman kerran, mutta kun toisena vaihtoehtona on se, että löytää sen toisen uudelleen ja, että suhde voi jopa vahvistua niin on se sen arvoista.
Anteeksi tällainen erittäin pitkä analyysi...
Toivottavasti saat pian pääsi selvitettyä ja tehtyä ratkaisun, joka ainakin lopulta tekee susta onnellisen naisen.
p.s. Työkaveriin ihastuminen ei tee susta syyllistä mihinkään jos et ole tehnyt asian eteen mitään.
Päinvastoin, työkaveriin ihastuminen, sen tunteen kanssa eläminen ja kaiken mahdollisen tekemisen tekemättä jättäminen kertoo vain hyviä asioita susta.
Jos molemmin puolista rakkautta löytyy ja uskoa tulevaisuuteen, te kokeilette ehdottomasti vielä uudestaan! teillä on takana paljon tunteita. älkää luovuttako. vain katsomalla selviää.!! Onnea teille!!!
kaikki on mahdollista, kun rakastaa...
Toivon että ajatukseni selkiintyisivät hiukan tässä ajan kuluessa, olemme sopineet ottavamme pienen aikalisän jotta saisin ajatukseni järjestykseen. Toivon löytäväni itsestäni uskon ja luottamuksen tulevaisuuteen koska kaikesta huolimatta, kaikista virheistä ja tökeröistä teoista huolimatta rakastan edelleen exääni ja meillä on takana niin paljon upeaa elämää. On vain niin raastavaa kun ajatukset ovat päässä pyörremyrskyn kaltaisena myräkkänä... Ja minä kun luulin joskus olevani tasapainoinen ihminen :)
Mulla on samantapaisia myllerryksiä päässä, mutta syynä niihin on se, että MINÄ olen sanonut miehelleni muutama viikko sitten, että haluan erota. Suhteemme oli hieman pitempi kuin teidän ja siinä on tapahtunut aika ajoin kaikkea ei niin kauhean mukavia asioita, eikuitenkaan tietääkseni ainakaan selvääpettämistä,mutta muuta...
Viimeisen vuoden ajan ole punninnut tunteitani ja yrittänyt tosissani, suurimman osaa aikaa mielestäni yksin. Kun asia otettiin toiseen kertaan puheeksi, mieskin alkoi yrittää,mutta siinä vaiheessa omat tunteeni olivat jo ei ehkä ihan loppuneet,mutta "himmenneet"...
Nyt ahdistaa kun toinen hakee asuntoa ja on selvästi pahoillaan, haluaisi sanoa, että hei unohdetaan koko ero, mutta en voi sitä tehdä...
Hyviä hetkiä on ollut paljon, mutta ikäväkseni niitä huonojakin, varsinkin loppuaikoina.
Mies on ymmärrettävästikin ehkä katkera,mutta silti koskee kun hän sanoo, että elämä kanssani on ollut tylsää...
Tiedän, ettei hän ole kauaa yksin, on sanonut jo ettei voi olla yksinään. Itselläni taas on juuri päinvastainen olo... Jossain syvällä sisällä toivoisin, että joskus muutaman vuoden päästä voisimme vielä olla yhteyksissä, ehkä yhdessäkin,kun olemme ensin selvitelleet asioita erillämme. Se ei kuitenkaan käy hänen suunnitelmiin...
En kaipaa haukkumista näistä ajatuksistani, ymmärrän, etteivät kaikki voi näitä sekavia ajatuksia ymmärtää,kun en aina itsekkään siihen pysty, mutta jos jotain rakentavaa kommenttia saisin, varsinkin jos jollakulla on ollut samantapaista olotilaa...
Erosin pari vuotta sitten miehestä, jonka luulin olevani elämäni rakkaus. Jätin hänet toisen vuoksi, mutta huomasin nopeasti tehneeni virheen. Huomasin virheen kuitenkin liian myöhään ja hän oli jatkanut jo elämää. Nyt hän asuu "uuden" naisen kanssa ja on hyvin onnellinen.
Itse muutin kauas ja aloitin elämäni tyhjästä. Tutustuin itseeni uudelleen ja huomasin olevani täysin erilainen ihminen mitä luulin. Joskus mietin, mitä olisi tapahtunut, jos exäni ei olisi löytänyt uutta.. tai mitä tekisin jos hän olisi sinkku. Nyt olen kuitenkin onnellinen, että näin ei ole.
Kun seurustelee useamman vuoden, sitä helposti rakastuu rakastamiseen eikä siihen toiseen ihmiseen. Kuulostaa, että teidänkin suhteessa on ollut ongelmia, enkä ole lainkaan vakuuttunut, että hän on sinulle "se oikea". Jos haluat, sinä voit olla teistä kahdesta se rohkea ja aloittaa elämäsi alusta. Se ei ole helppoa, mutta voin kokemuksesta sanoa, että se on täysin sen arvoista.
Kun elää yksin, joutuu rakentamaan suhteen itseensä ja tätä kautta koko maailmaan aivan uudella tavalla. Se tuki ja myötätunto, mitä olet tottunut saamaan joltain muulta, saat nyt itseltäsi. Tämä muuttaa koko käsityksesi maailmasta. Sinusta tulee rohkeampi, etkä enää ole riippuvainen toisesta. Tämän vuoksi seuraava suhteesi tulee olemaan kypsempi ja vakaampi. Näin minä ainakin uskon.
Kysyit riittääkö se että on ollut hyvä ja hellä suhde... no riittää. Jos rakastat miestä niin nauti jokaisesta päivästä hänen kanssaan. Unohda loukkaukset. Ihmiset on heikkoja ja anteeksiantoa tarvitaan. Anna sydänjuuriasi myöten anteeksi ja rakasta. Voimia.
Kiitos kaikille vastanneille. Kaikki tuntuu välillä olevan aivan liikaa, tämä vie yöunet terveydestä puhumattakaan (hyviä univinkkejä kenelläkään?)... Haluaisin rauhaa ja onnea elämääni mutta en tiedä kumpi sen toisi, lopullinen ero vai rakkauden takia taisteleminen.
Olin aikanaan ennen tätä suhdetta pitkään sinkku enkä ainakaan tällä hetkellä koe tarvitsevani ns etsikkoaikaa. Suhde exäni kanssa oli kaikkea mitä suhteelta ja mieheltä halusin ja se teki elämästäni onnellisen. Kuulostaa varmaan kovin ristiriitaiselta mutta kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen tuntenut olevani kokonainen ainoastaan tämän miehen kanssa, kenenkään toisen seurassa en ole tuntenut samanlaista rauhaa ja luonnollisuuden tunnetta, kukaan muu ei ole saanut minua nauramaan kuten hän. En koe itse sitä riippuvuutena, tosin myönnän etten ehkä tässä mielentilassa erota täysin tunteita toisistaan... Ja viime kuukausina toki on ollut toisenlaisiakin tunteita häntä kohtaan luottamuksen puutteesta vihaan eli en tarkoita kaunistella suhdettamme koska siihen mahtuu myös sitä salailua, toisiin ihastumista jne.
Tunteeni ailahtelevat edelleen laidasta laitaan, välillä epäuskon, vihan ja katkeruuden tunteet saavat vallan ja olen valmis lähettämään miehen matkoihinsa mutta välillä taas olen valmis tekemään mitä tahansa jotta pääsisin hänen lähelleen taas. Haluan tehdä oikean päätöksen, haluan olla täydellisen varma että exäni on todella se mies kuka pystyy antamaan minulle sen mitä mieheltäni tarvitsen.
Tämä todellakin on piinaavaa...
Meillä ei ole ollut parisuhteessa mitään pettämisiä tms. En ole kuitenkaan koskaan oppinut luottamaan mieheeni (suhdetta takana 6v, joista 1 naimisissa) ja olen aina ollut "mustasukkainen" hänestä ja pelännyt, että hän jättää minut. Nyt sitten on tilanne, että parisuhde on alkanut ahdistamaan minua. Tuntuu, etten rakasta miestäni ja kaikki, niin yhteinen kotimme kuin yhteinen arkemme ahdistaa. Seksikään ei maistu. Toisen läheisyys ahdistaa.. Sairastuin siis yleistyneeseen ahdistushäiriöön viime joulukuussa ja masennuin myös siitä, että en enää halua(?) olla mieheni seurassa.
Tämä on todella kammottava tilanne. Haluaisin yrittää, mutta kaikki ahdistaa. Ja mies rakastaa mua yli kaiken ja on tukenani ja toivoo yhteistä tulevaisuutta.
En tiedä mitä tehdä.. töihinkään en ole pystynyt joulun jälkeen ollenkaan vaan sairaslomalla olen masennuksen ja ahdistuksen vuoksi.
Vinkkejä kenelläkään?
Olen pahoillani tilanteestasi. Itse en ehkä ole kummoinenkaan neuvoja koska kuten kirjoituksistani käy ilmi, oma tunne-elämäni on täysin sekaisin tällä hetkellä. Olen onnekseni jaksanut kuitenkin olla töissä ja hoitaa ns. normaalit jutut. Joskin keskittymiseni ei ole ollutkaan huippuluokkaa esim töissä...
Tilanteesi kuulostaa siltä, että sinun olisi ensin hoidettava itsesi kuntoon. Usein se ettei uskalla luottaa toiseen ihmiseen ilman mitään selvää syytä johtuu omasta epävarmuudesta tai menneisyyden tapahtumista. Sinun olisi uskallettava käydä asiat tarkasti läpi ja miettiä miksi olet noin ahdistunut, kaipaatko elämääsi jotain esim uutta harrastusta, oletko töiden takia ylistressaantunut, oletko luopunut jostain sinulle tärkeästä suhteesi takia, oletko antanut itsellesi mahdollisuuden olla sinä, onko sinua ennen petetty, mitä miehesi on tehnyt jottet luota häneen (kuuleman perusteella ei mitään) jne. Voisit aloittaa vaikka kirjoittamalla kaikki paperille, vaikka yhden asian päivässä mikäli tuntuu liian rankalta käydä kaikkea läpi kerralla. Mieti mikä ahdistaa ja miten voit korjata sen. Ammattilaisen puoleen kääntyminen on fiksua, aina ei tarvitse olla mitään kaaostakaan. Usein ajatuksia selvittää se kun purkaa ajatuksia täysin ulkopuoliselle ihmiselle joka todella kuuntelee. Älä unohda keskustella miehesi kanssa avoimesti ja rehellisesti, kuuleman perusteella hän on valmis auttamaan kaikessa missä voi.
Toivon sinulle voimia ja iloa elämään, elämässäsi on takuulla valtavasti hyvää ja mikäli miehesi on noin ihana miltä kuulostaa, niin kehoittaisin tekemään kaikkesi jotta saat liittonne toimimaan.