Minun anopissani on lukuisia hyviä puolia. Hän on iloinen, auttavainen, rakastaa lastenlapsiaan jne. Mutta valitettavasti ne huonot ominaisuudet yhdistettynä minun "herkkähipiäisyyteeni" ja omanarvon tunteeseeni aiheuttavat kismaa välillämme; jopa niin, että asiat hoidamme aina mieheni kautta ja itse pidän viileän kohteliaita välejä yllä. Kyläilemme harvoin nykyään, ennen oli toisin...
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 11 vuotta, ja alkuun olin anopilleni läheinen. Mieheni oli hieman "tuuliajoilla" tavatessamme: ei opiskelupaikkaa, ei ammattia, asui äidin kanssa ja alkoholi kuului kuvioihin. Minä olin anopin ja mieheni siskojen suosiossa, koska tutustuttuani minuun mieheni ryhdistäytyi. Nyt hänellä on osaamista ja ammattitaitoa parilta alalta, vakiotuinen työpaikka, omistusasunto, vaimo ja lapsia jne. eli asiat hyvin ulkoisestikin. Minä seurusteluakoina vietin paljon aikaa anoppini kodissa, asuihan poikaystävänikin siellä. Pikku hiljaa anoppini alkoi vihjailla, että voisimme hankkia oman asunnon (minulla toki oli omani, mutta sain paljon viettää aikaa anoppilassa ja olin tervetullut aina sinne. Hoidin kotihommia, ostin opintotuesta ruokia jne. eli siivellä en elänyt, mutta ymmärrän että aikuinen ihminen kaipaa omaa rauhaa ja sitä mekin toki halusimme).
Muutimme omaan kotiin samalle paikkakunnalle, ja anopista alkoi tulla varsinainen riesa. Hän tuli kylään ilmoittelematta, kyseli mitä meillä syödään ja kutsutti itsensä lounaalle, tuli mieheni siskojen kanssa kylään jopa kesken saunomisemme ilmoittamatta etukäteen..Kerran hän toi meille mieheni entisen tyttöystävän valokuvia mutta "hukkasi" ottamansa kihlajaiskuvamme. Joka asiaan hän oli työntämässä mielipidettään ja ohjaili sisustamistamme ym. Hän delegoi minulle mieheni siskon hääjärjestelyjä kyselemättä haluanko tai ehdinkö edes osallistua -kiitosta en työstäni saanut.
Muutimme eri paikkakunalle ja saimme lapsen. Siitä alkoi varsinainen rumba: anoppi saattoi yhtäkkiä seistä oven takana "Yllätys!" -meiningillä, mieheni ollessa töissä anoppi jäi minulle kylään passattavaksi ja jakelemaan lapsen hoito-ohjeita (mitä rasvaa mieheni sisko käytti vaippa-alueelle ja olenhan varmasti imettänyt molemmista rinnoista -imetys kun ei ottanut minulla sujuakseen). Yllätysvisiittejä riitti, ja välillä hän toi siskojaankin meille kylään lyhyellä varoitusajalla. Anopillani on raivostuttava tapa nähdä itse tekemänsä ratkaisut oikein ja tuputtaa niitä meille kyselemättä mielipidettämme. Hän on tuonut sisustustavaroita, kukkia kukkapenkkiin jne. kyselemättä. Kuinka hän tekee niin haluaa muutkin tehdä - ja tekevät vaikka eivät haluaisikaan. Menimme naimisiin salaa ilmoittamatta kenellekään etukäteen ja kutsumatta vieraita, ja siitäkös anoppi veti herneen nenään. Hän kun olisi halunnut olla ehdottomasti paikalla! Ymmärrän kyllä, mutta tämä oli meidän ratkaisu ja toimimme kerrankin itse haluamallamme tavalla. Se oli viimeinen niitti anopilleni, ja suhde minuun viileni. Anopin siskotkin tuntuivan suhtautuvan minuun nihkeästi, varmaan oli selkäni takana puhuttu. Olen yrittänyt pitää hyviä välejä mieheni sukulaisiin mutta enää ei huvita kenenkään luona kyläillä, kun vastaanotto on suorastaan kylmä minua kohtaan. Mieheni siskokin kerran soitti minulle ja kertoi anoppini puhuneen minusta. Miestäni anoppi kutsuu "äidin pojaksi" ja syntymäpäiväkorttikin tuli miehelleni "rakas poikani" -tittelillä varustettuna.
Viime talvena sanoin anopilleni suorat sanat siitä, että ei tarvitse olla joka asiaan puuttumassa ja minultakin voisi joskus mielipidettä kysäistä. Hän esimerkiksi järjesteli pihakalusteemme uuteen uskoon ja itse katsoin tapahtumaa ikkunasta: leuka loksahti 10 cm alaspäin enkä voinut uskoa näkemääni. Hän suunnittelee meille vitriinejä ja kutoo mielessään mattoja. Miehelleni hän suositteli erästä erittäin kallista harrastusta, vaikka taloutemme on jatkuvasti tiukalla. Hän oli sitä mieltä, että hänen poikansa saa ja voi toteuttaa unelmiaan kuten haluaa (vaikka ruuan ostaminen ja perheen elättäminenkin tekee joskus tiukkaa). Anoppini riensi heti puhumaan minusta sukulaisilleen eikä vastannut soittopyyntöihini, kun pyysin puhelinvastaajaan monet kerrat anteeksi. Seuraava tapaamisemme yhteenottomme jälkeen oli se, kun anoppini tuli mieheni siskon kanssa kylään ilmoittaen siitä miehelleni ja he myöhästyivät sovitusta ajasta 3 tuntia ilmoittamatta myöhästymistään millään tavalla -onneksi en ollut valmistanut ruokaa heille valmiiksi. Sitten olemme nähneet pari kertaa, ja aina halaamme kun tapaamme -viileän kohteliaasti. Riidasta emme ole puhuneet kertaakaan. Viime kerralla anoppini oli järjestelemässä pihakukkiani vanhasta tottumuksesta mutta en viitsinyt mainita asiasta. Sitten hän alkoi suunnitella yhteistä lomaa ja mietti ajankohtaa sille. Kun emme innostuneet ja luvanneet, hän loukkaantui. Itse en halua viettää yhtään lomareissua hänen kanssaan enkä ainakaan niin, että hän määrää minne mennään ja milloin. Yhden yön kyläreissuissakin on kestämistä. Olemme persoonina niin erilaisia, ja vanhat kismat hiertävät liikaa mielessäni. Asioista ei voi puhua suoraan, koska seurauksena on loukkaantuminen. Pitää vain nielaista riidat ja paha mieli mahaan ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. MIeheni on diplomaatti -on samaa mieltä asioista kanssani mutta ihailee äitiään niin ettei sano tästä pahaa eikä välitä anoppini käytöksestä. Mitä mieltä olette, miniäkollegat?
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 11 vuotta, ja alkuun olin anopilleni läheinen. Mieheni oli hieman "tuuliajoilla" tavatessamme: ei opiskelupaikkaa, ei ammattia, asui äidin kanssa ja alkoholi kuului kuvioihin. Minä olin anopin ja mieheni siskojen suosiossa, koska tutustuttuani minuun mieheni ryhdistäytyi. Nyt hänellä on osaamista ja ammattitaitoa parilta alalta, vakiotuinen työpaikka, omistusasunto, vaimo ja lapsia jne. eli asiat hyvin ulkoisestikin. Minä seurusteluakoina vietin paljon aikaa anoppini kodissa, asuihan poikaystävänikin siellä. Pikku hiljaa anoppini alkoi vihjailla, että voisimme hankkia oman asunnon (minulla toki oli omani, mutta sain paljon viettää aikaa anoppilassa ja olin tervetullut aina sinne. Hoidin kotihommia, ostin opintotuesta ruokia jne. eli siivellä en elänyt, mutta ymmärrän että aikuinen ihminen kaipaa omaa rauhaa ja sitä mekin toki halusimme).
Muutimme omaan kotiin samalle paikkakunnalle, ja anopista alkoi tulla varsinainen riesa. Hän tuli kylään ilmoittelematta, kyseli mitä meillä syödään ja kutsutti itsensä lounaalle, tuli mieheni siskojen kanssa kylään jopa kesken saunomisemme ilmoittamatta etukäteen..Kerran hän toi meille mieheni entisen tyttöystävän valokuvia mutta "hukkasi" ottamansa kihlajaiskuvamme. Joka asiaan hän oli työntämässä mielipidettään ja ohjaili sisustamistamme ym. Hän delegoi minulle mieheni siskon hääjärjestelyjä kyselemättä haluanko tai ehdinkö edes osallistua -kiitosta en työstäni saanut.
Muutimme eri paikkakunalle ja saimme lapsen. Siitä alkoi varsinainen rumba: anoppi saattoi yhtäkkiä seistä oven takana "Yllätys!" -meiningillä, mieheni ollessa töissä anoppi jäi minulle kylään passattavaksi ja jakelemaan lapsen hoito-ohjeita (mitä rasvaa mieheni sisko käytti vaippa-alueelle ja olenhan varmasti imettänyt molemmista rinnoista -imetys kun ei ottanut minulla sujuakseen). Yllätysvisiittejä riitti, ja välillä hän toi siskojaankin meille kylään lyhyellä varoitusajalla. Anopillani on raivostuttava tapa nähdä itse tekemänsä ratkaisut oikein ja tuputtaa niitä meille kyselemättä mielipidettämme. Hän on tuonut sisustustavaroita, kukkia kukkapenkkiin jne. kyselemättä. Kuinka hän tekee niin haluaa muutkin tehdä - ja tekevät vaikka eivät haluaisikaan. Menimme naimisiin salaa ilmoittamatta kenellekään etukäteen ja kutsumatta vieraita, ja siitäkös anoppi veti herneen nenään. Hän kun olisi halunnut olla ehdottomasti paikalla! Ymmärrän kyllä, mutta tämä oli meidän ratkaisu ja toimimme kerrankin itse haluamallamme tavalla. Se oli viimeinen niitti anopilleni, ja suhde minuun viileni. Anopin siskotkin tuntuivan suhtautuvan minuun nihkeästi, varmaan oli selkäni takana puhuttu. Olen yrittänyt pitää hyviä välejä mieheni sukulaisiin mutta enää ei huvita kenenkään luona kyläillä, kun vastaanotto on suorastaan kylmä minua kohtaan. Mieheni siskokin kerran soitti minulle ja kertoi anoppini puhuneen minusta. Miestäni anoppi kutsuu "äidin pojaksi" ja syntymäpäiväkorttikin tuli miehelleni "rakas poikani" -tittelillä varustettuna.
Viime talvena sanoin anopilleni suorat sanat siitä, että ei tarvitse olla joka asiaan puuttumassa ja minultakin voisi joskus mielipidettä kysäistä. Hän esimerkiksi järjesteli pihakalusteemme uuteen uskoon ja itse katsoin tapahtumaa ikkunasta: leuka loksahti 10 cm alaspäin enkä voinut uskoa näkemääni. Hän suunnittelee meille vitriinejä ja kutoo mielessään mattoja. Miehelleni hän suositteli erästä erittäin kallista harrastusta, vaikka taloutemme on jatkuvasti tiukalla. Hän oli sitä mieltä, että hänen poikansa saa ja voi toteuttaa unelmiaan kuten haluaa (vaikka ruuan ostaminen ja perheen elättäminenkin tekee joskus tiukkaa). Anoppini riensi heti puhumaan minusta sukulaisilleen eikä vastannut soittopyyntöihini, kun pyysin puhelinvastaajaan monet kerrat anteeksi. Seuraava tapaamisemme yhteenottomme jälkeen oli se, kun anoppini tuli mieheni siskon kanssa kylään ilmoittaen siitä miehelleni ja he myöhästyivät sovitusta ajasta 3 tuntia ilmoittamatta myöhästymistään millään tavalla -onneksi en ollut valmistanut ruokaa heille valmiiksi. Sitten olemme nähneet pari kertaa, ja aina halaamme kun tapaamme -viileän kohteliaasti. Riidasta emme ole puhuneet kertaakaan. Viime kerralla anoppini oli järjestelemässä pihakukkiani vanhasta tottumuksesta mutta en viitsinyt mainita asiasta. Sitten hän alkoi suunnitella yhteistä lomaa ja mietti ajankohtaa sille. Kun emme innostuneet ja luvanneet, hän loukkaantui. Itse en halua viettää yhtään lomareissua hänen kanssaan enkä ainakaan niin, että hän määrää minne mennään ja milloin. Yhden yön kyläreissuissakin on kestämistä. Olemme persoonina niin erilaisia, ja vanhat kismat hiertävät liikaa mielessäni. Asioista ei voi puhua suoraan, koska seurauksena on loukkaantuminen. Pitää vain nielaista riidat ja paha mieli mahaan ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. MIeheni on diplomaatti -on samaa mieltä asioista kanssani mutta ihailee äitiään niin ettei sano tästä pahaa eikä välitä anoppini käytöksestä. Mitä mieltä olette, miniäkollegat?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse kirjoitin mieheni suvulle kirjeen kokemuksistani (oli myös miehen-sisko-ongelma). Esimerkkitapauksin, joihin laitoin päähenkilöksi anopin itsensä miehensä sukulaisten keskelle. Jotta voi verrata mitä olisi itse tykännyt vastaavasta.
Ja ilmoitin, etten jaksa enää tavata.
Minkäänlaista vastausta en ole saanut missään vaiheessa.
Nykyisin anoppi harrastaa piilokieroutta: antaa miehelleni ymmärtää, että on NIIIIN ystävällinen miniälle, lähettelee esim. lämpimiä terveisiä, mutta jos jään kanssaan kahdenkesken, on yhtä myrkyllinen kuin ennenkin.
Vaikka tapaamme korkeintaan kerran vuodessa.
Ja puuttuu edelleenkin asioihin, jotka eivät yhtään hänelle kuulu.
Tykkään, että näihin vallan- ja omistamisenhaluisiin hirviöihin auttaa vain välimatka.
Suostun tapaamaan sukua enää vain pakollisissa tilaisuuksissa: häissä, hautajaisissa, jne.
Suosittelen kirjoittamista, vaikka et lähettäisikään tekstiä anopille.
Ainakin se auttoi todella paljon minua itseäni. Tiedostin paremmin heidän törkeytensä ja oikeuteni puolustautua.
Lähetin itse kirjeen vasta vuosien jälkeen, kun tuli vastaan vihoviimeinen törkeys.
Lohduttavaa että joku muu kokee samoin, vaikka eihän tällaista kenellekään soisi. Olen onneksi pikku hiljaa oppinut olemaan välittämättä ja tietoisesti pyrin olemaan ajattelematta koko eukkoa mutta joskus vieläkin sapettaa ja harmittaa. Anoppini on sanonut ajattelevansa, että olemme yhtä perhettä. Itse olen tehnyt selväksi eron meidän oman perheen ja lähisuvun välillä. Että hänen "pikku" pojallaan on nyt oma perhe jonka kanssa päättää asioista, lomailla, suunnitella kotia jne. Ihan kuin kyse olisi valtataistelusta tai mieheni suosiosta, typerää! Tuntuu että anopilleni ei kelpaa tällainen miniä vaikka miten päin olisi, ja olen lakannut yrittämästä. Hänen poikansa kanssahan minä naimisissa olen.
Joitakin pikku juttuja tulee jatkuvasti muistoihin, jotka harmittavat. Hän mm. viimeksi miehelleni isoon ääneen ihmetteli, kun 2 -vuotiaalleni annan päivittäin vielä D-vitamiinia että eikö sitä saa auringosta. En tiennytkään että on väärin huolehtia lapsen vitamiinin saannista. Joka asiaan pitää kommentoida ja ihmetellä menetelmiämme. Toinen ärsyttävä asia oli se, että anoppi tahallaan sanoi mieheni siskolle lapsemme syntymäpäivän kuukaudella väärin. Näin mieheni sisko muisti vain toista lastamme ja toinen jäi ilman. Ihmetyttää että anoppi ei "muistanut" lapsemme oikeaa syntymäpäivää, vaikka se on peräkkäinen päivä hänen syntymäpäivänsä kanssa ja anoppi itse oli meillä kun lähdin synnyttämään lasta. Ulkomailta anoppi tuo tuliaiset koko muulle perheelleni paitsi minulle. (niin kuin olisin tavaran perään, huvittaa vain) Pikku kieroutta siis meilläkin anoppi harrastaa "vahingossa" ja "unohtaen" mutta mieheni nähden ollaan mielin kielin. Ajattelin joskus muistuttaa häntä hänen omasta anopistaan, jonka minun anoppi koki riesaksi. Ajattelin myös kysyä kasvotusten suoraan, että mitä mieltä hän on meidän avioliitosta ja ajatteleeko hän poikansa olevan onnellinen (eipä voi jättää vastaamatta kuten puheluihin ja tekstiviesteihin). Olen pyytänyt että nostettaisiin kissa pöydälle, puhuttais asiat halki ja sen jälkeen unohdettais ne mutta ei käy. Teeskentely ja pikku piruilu on anopilleni enemmän mieleen. Sitä saa mitä tilaa! En siis aio olla missään tekemisissä omasta tahdostani ja välttelylinja jatkukoon. En muistanut anoppiani millään lailla esim. äitienpäivänä; eihän hän minun äitini ole. Aion myös sivuuttaa syntymäpäivät ym, huolehtikoon mieheni ne jos haluaa. Itse en viitsi nähdä vaivaa.
selitellä asioita, esim. vaikka miten hoitaa omaa lastaan, vaikka nyt se D-tippojen anto, ja miks tekee jonkun asian jollakin tavalla. Tuntuu nimittäin että aina tekee eri tavalla mitä anoppi tekisi, tuttuja ovat lauseet " ei se kyllä niin ole" ja "ei pidä paikkaansa". Vanhemmathan käyvät neuvolassa ja saavat sieltä ajanmukaista ja nykyaikaista tietoa lasten hoidosta ja kasvatuksesta. Miks pitää selitellä ja perustella omaa tekemistään, onhan maailma ihan eri kuin esim. vaikka 35 vuotta sitten kun heidän lapsensa olivat saman ikäisiä. Ja minusta pitää kunnioittaa pienten lasten vanhempien kasvatusperiaatteita, esim. ei osteta aina leluja vaikka lapsi sitä kinuaa, ja anneta jatkuvasti isoja summia rahaa kun tavataan, paljon parempaa on antaa aikaa ja kokemuksia (vaikka nekin voi maksaa) lapselle kuin suoraan rahaa käteen. Minusta se on kaveruuden ostamista. Minusta psykologi Keijo Tahkokallio on sanonut viisaasti:"Pettymykset ovat tärkeimpiä asioita, joita vanhemmat voivat lapselleen tuottaa". Elämässä tulee paljon pettymyksiä, ja kun vanhemmat opettavat lapsia niitä kestämään, niin maailma ei kaadu pienistä asioista, ja kaikkea ei pidä saada heti, vaikka nykyään lapset monesti niin haluaisivat.
Minusta ydinperhe, vanhemmat ja lapset, ovat kaikkein tärkeintä. Perheen pitää saada tehdä oman näköisiään päätöksi, tehdä elämänsä sen näköiseksi kuin haluaa, tehdä asioita ja matkustella miten haluaa, ilman että pitää selitellä. Ja kun lapset kasvaa ja muuttaa pois kotoa, antaa heidän tehdä omat päätöksensä ja virheensä. Vain tekemällä ja kokemalla oppii elämästä. Minun anoppini ei päästä lapsistaan irti, ja olen päätynyt samaan lopputulokseen että me käymme, anoppi ja minä, valtataistelua. Mutta minusta mieheni voisi tehdä vanhemmilleen selväksi että hänelle on nyt tärkeämpää oma perhe, mutta hän ei osaa sanoa äidilleen vastaan... Anoppini on myös sanonut olevansa kateellinen esim. kun lapseni pussaa ja halaa minua, minusta se on vallan käsittämätöntä!
Onpa ikävä tilanne. Mielestäni miehesi tulisi seisoa rinnallasi ja osoittaa, että sinä, hän ja lapset ovat yhtä perhettä ja että anoppi ei kuulu ydinperheeseen. Ehkäpä anoppisi sitten tajuaisi jotain.
Itse kokisin vieraana, jos joku tulisi minun pihalleni tai taloon järjestelemään tavaroita, siivoamaan tai tulisi ylipäätänsä ilmoittamatta etukäteen. Minulla on ihan hyvät välit anoppiin. Hänen naamastaan kyllä näkee, etteivät kaikki meidän asiat miellytä häntä, mutta osaa pitää suunsa kiinni. Jos anoppi käy liian tungettelevaksi, pidämme vähän harvemmin yhteyttä. Anopilla on avain kotiimme, mutta anoppi eikä appi koskaan tule omilla avaimilla meille.
Paras lääke tähän ja kaikkiin muihinkin appiukko anoppi ongelmiin on terve itsetunto ja sen typerän "kunnioittamisen" pois jättäminen. Laukoo suoraan asiat niinkuin ajattelee niin sillä pärjää parhaiten...
Omalla kohdallani on toiminut loistavasti. En ala mielestelämään ketään ja sanon aina asiat niinkuin meillä tehdään kun ovat käymässä. Maassa maan tavalla ja perheessä perheen tavalla, siellä on turha muiden tulla mitään sanomaan, se on selvä.
Eli kyykyttäkää niit anoppei ja appiukkoi!!!
Vai että suoraan laikominen on paras keino hoitaa ihmissuhteita. Hm.
Ja yksi haluaa kysyä anopiltaan, mitä mieltä tämä on kysyjän avioliitosta. Hm.
Muistattekin, että nykyisin puolet avioliitoista päättyy eroon. Joten kannattaa kailottaa ja kyykyttää niin kauan kuin omanarvontuntoa riittää. Ja kun siihen vielä on varaa! Hm.