Hei!
Lähestyn teitä, joilla on kokemusta vaikeasta lapsuudesta riitelevien vanhempien kanssa.
Oma äitini on joutunut elämään perheessä, jossa vanhemmat riitelivät paljon, oli isän uskottomuutta, pahoja riitoja, haukkumisia, tukasta repimistä jne. Äitini veli oli 8 vuotta vanehmpi eikä asunut juurikaan kotona eli tukea näiden asioiden todistamiselle ei ollut.
Äitini on vielä tänäkin päivänä todella myötäilevä, hän kammoaa riitoja eikä osaa näyttää omaa suuttumustaan silloinkaan kun siihen olisi tarve ja oikeutus. Hän syyllistyy kaikesta ja ottaa asiat itseensä. Jos joku on vihainen/loukkaantunut hänelle, hän menee tavallaan tämän puolelle ja mietii että oikeastaan tästä ja tästä syystä johtuen toisella onkin oikeus olla vihainen minulle. Ja rupeaa sitten käyttäytymään siten, että vihastuminen lakkaisi. Eli minun näkökulmasta katsottuna nöyristelee. Silloinkin kun kenelläkään ei ole oikeutta loukkaantua hänelle.
Äitini ei siis osaa pitää puoliaan ja sanoa, että "sinulla ei ole mitään syytä suuttua minulle". Veljensä kanssa äidillä on vaikeat välit, ja veli on sanonut äidille tosi pahasti usein. Koskaan ei osaa äiti sanoa mitään takaisin, vaan puolustele veljeään ja tämän käytöstä. Ja kantaa huolta veljensä hyvinvoinnista.
Äitini tuntuu luulevan, että nöyristelyllä toisen kateus/viha/katkeruus/ lakkaa. Mutta sehän ei lakkaa, sillä ongelmat ovat veljelläkin syvällä.
Äitini oppi lapsuudessaan olemaan hiljaa, pois riitojen tieltä, luopumaan omista tarpeista muiden tieltä, ja se vaikuttaa nyt vieläkin aika merkittävällä tavalla.
Veljellä oli vanhempien kanssa myrkyisämmät välit ja hän muutti aikaisin pois kotoa. Veli ei tiedä siis minkälaisia riitoja vanhemmilla oli ja minkä keskellä äitini on elänyt. Veli syyttää äitiäni siitä että hän on mielistellyt vanhempiaan ja siksi heillä on äitiini paremmat välit. Ja itsellä kun ei ole.
Veli ei ymmärrä sitä, että mielistely ei ole mikään taktiikka perintöä odotellessa, vaan tämä mielistely on äidilleni ollut lapsuudessa se ainoa selviytymiskeino, ja siitä on ehkä mahdoton itse päästä eroon.
Tuntuu niin pahalta katsoa vierestä, kun toinen ei osaa pitää puoliaan, vaan antaa itsensä yli kävellä mennen tullen, ja kuvittelee että antaessaan tehdä niin lopulta kaikki muuttuu paremmaksi. Olen yrittänyt häntä puolustaa, mutta se on vaikeaa kun toinen ei koe ansaitsevan puolustusta.
Olen ollut niin turhautunut, että olen suuttunutkin hänelle ja sanonut vahvasti että "mitä v*ttua se sua haukkuu, ei se sun syys ole" Ja "sano sille että sä et enää kuuntele sen haukkumista, painukoon v*ttuun". Ongelma on siinä, että toinen osapuoli tosiaan ansaitsisi tällaisen sanoman kaikkien aiheettomien haukkumispuheluiden jälkeen, mutta äitini ei sisällään usko että hänellä olisi oikeus sanoa noin. Ja sitten hän syyllistyy siitä, ettei osaa olla syyllistymättä aiheettomista haukuista.
Ymmärrän, etten minä voi tehdä asialle oikein mitään, ja siksi olen ottanut tähän etäisyyttä aika lailla. Mutta koska rakastan äitiäni, haluaisin että hänen elämänsä sujuisi paremmin.
Tiedän että terapiasta voisi olla apua. Luulen että äitini kyllä tiedostaa, että ongelma voi johtua lapsuudesta asti, mutten ole varma myöntääköhän hän sitä itselleenkään. Hän helposti siirtyy taas puolustelemaan vanhempiaan. Ajatus on mennyt niin sekaisin, että puolustelee itselleen väärintekijää.
Miten ottaisin esille tuon terapian? Vaikeaa se on ilman että toinen loukkaantuu tai rupeaa vähättelemään ongelmaansa. Ei ehkä halua myöntää että lapsuuden takia nyt on ongelmia.
Olisin kiinnostunut teidän kertomuksista, minkälaista on ollut elämä vastaavanlaisessa lapsuudenkodissa ja millaisia jälkiä se teihin on mahdollisesti jättänyt?
saako jokin riitatilanne mielenne palautumaan lapsuuden riitojen todistamiseen ja ahdistumaan siitä niin, että rupeatte toimimaan (risti)riidan lopettamisesksi hinnalla millä hyvänsä?
Lähestyn teitä, joilla on kokemusta vaikeasta lapsuudesta riitelevien vanhempien kanssa.
Oma äitini on joutunut elämään perheessä, jossa vanhemmat riitelivät paljon, oli isän uskottomuutta, pahoja riitoja, haukkumisia, tukasta repimistä jne. Äitini veli oli 8 vuotta vanehmpi eikä asunut juurikaan kotona eli tukea näiden asioiden todistamiselle ei ollut.
Äitini on vielä tänäkin päivänä todella myötäilevä, hän kammoaa riitoja eikä osaa näyttää omaa suuttumustaan silloinkaan kun siihen olisi tarve ja oikeutus. Hän syyllistyy kaikesta ja ottaa asiat itseensä. Jos joku on vihainen/loukkaantunut hänelle, hän menee tavallaan tämän puolelle ja mietii että oikeastaan tästä ja tästä syystä johtuen toisella onkin oikeus olla vihainen minulle. Ja rupeaa sitten käyttäytymään siten, että vihastuminen lakkaisi. Eli minun näkökulmasta katsottuna nöyristelee. Silloinkin kun kenelläkään ei ole oikeutta loukkaantua hänelle.
Äitini ei siis osaa pitää puoliaan ja sanoa, että "sinulla ei ole mitään syytä suuttua minulle". Veljensä kanssa äidillä on vaikeat välit, ja veli on sanonut äidille tosi pahasti usein. Koskaan ei osaa äiti sanoa mitään takaisin, vaan puolustele veljeään ja tämän käytöstä. Ja kantaa huolta veljensä hyvinvoinnista.
Äitini tuntuu luulevan, että nöyristelyllä toisen kateus/viha/katkeruus/ lakkaa. Mutta sehän ei lakkaa, sillä ongelmat ovat veljelläkin syvällä.
Äitini oppi lapsuudessaan olemaan hiljaa, pois riitojen tieltä, luopumaan omista tarpeista muiden tieltä, ja se vaikuttaa nyt vieläkin aika merkittävällä tavalla.
Veljellä oli vanhempien kanssa myrkyisämmät välit ja hän muutti aikaisin pois kotoa. Veli ei tiedä siis minkälaisia riitoja vanhemmilla oli ja minkä keskellä äitini on elänyt. Veli syyttää äitiäni siitä että hän on mielistellyt vanhempiaan ja siksi heillä on äitiini paremmat välit. Ja itsellä kun ei ole.
Veli ei ymmärrä sitä, että mielistely ei ole mikään taktiikka perintöä odotellessa, vaan tämä mielistely on äidilleni ollut lapsuudessa se ainoa selviytymiskeino, ja siitä on ehkä mahdoton itse päästä eroon.
Tuntuu niin pahalta katsoa vierestä, kun toinen ei osaa pitää puoliaan, vaan antaa itsensä yli kävellä mennen tullen, ja kuvittelee että antaessaan tehdä niin lopulta kaikki muuttuu paremmaksi. Olen yrittänyt häntä puolustaa, mutta se on vaikeaa kun toinen ei koe ansaitsevan puolustusta.
Olen ollut niin turhautunut, että olen suuttunutkin hänelle ja sanonut vahvasti että "mitä v*ttua se sua haukkuu, ei se sun syys ole" Ja "sano sille että sä et enää kuuntele sen haukkumista, painukoon v*ttuun". Ongelma on siinä, että toinen osapuoli tosiaan ansaitsisi tällaisen sanoman kaikkien aiheettomien haukkumispuheluiden jälkeen, mutta äitini ei sisällään usko että hänellä olisi oikeus sanoa noin. Ja sitten hän syyllistyy siitä, ettei osaa olla syyllistymättä aiheettomista haukuista.
Ymmärrän, etten minä voi tehdä asialle oikein mitään, ja siksi olen ottanut tähän etäisyyttä aika lailla. Mutta koska rakastan äitiäni, haluaisin että hänen elämänsä sujuisi paremmin.
Tiedän että terapiasta voisi olla apua. Luulen että äitini kyllä tiedostaa, että ongelma voi johtua lapsuudesta asti, mutten ole varma myöntääköhän hän sitä itselleenkään. Hän helposti siirtyy taas puolustelemaan vanhempiaan. Ajatus on mennyt niin sekaisin, että puolustelee itselleen väärintekijää.
Miten ottaisin esille tuon terapian? Vaikeaa se on ilman että toinen loukkaantuu tai rupeaa vähättelemään ongelmaansa. Ei ehkä halua myöntää että lapsuuden takia nyt on ongelmia.
Olisin kiinnostunut teidän kertomuksista, minkälaista on ollut elämä vastaavanlaisessa lapsuudenkodissa ja millaisia jälkiä se teihin on mahdollisesti jättänyt?
saako jokin riitatilanne mielenne palautumaan lapsuuden riitojen todistamiseen ja ahdistumaan siitä niin, että rupeatte toimimaan (risti)riidan lopettamisesksi hinnalla millä hyvänsä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tosi tutulta kuulosti. Olen itse juuri samanlainen kuin äitisi. Vanhempani riitelivät paljon kun olin lapsi, varsinkin äitini oli vihainen lähes koko ajan (isä oli yleensä rauhallinen). Opin välttelemään kaikkia aiheita mistä äiti olisi voinut suuttua, enkä vielä tähän päivään mennessä kestä edes normaalia väittelyä jos aihe on vähänkään "vaarallinen". Jos joku suuttuu tai kohtelee minua huonosti, en ikinä voisi kuvitellakaan sanovani mitään takaisin, koska kaikki ilman muuta on minun vikaani. Jos kävelisin tiellä ja lentokone tippuisi päälleni, syyttäisin itseäni että miksi lähdin juuri sinne kävelylle... Tunnen itseni heikoksi ja avuttomaksi, huonommaksi kuin kaikki muut, ja vaikka tiedän ongelmani, en niille mitään voi enkä osaa muuttua (muitakin ongelmia on, mm. masennusta).
Sisaruksiini olen hyvin kiintynyt, ja uskon, että jos he alkaisivat kohdella minua huonosti, voisin hyvinkin silti pitää heidän puoliaan ja "suojella" heitä.
Kerran yksi riitatilanne sai minut aivan tolaltaan, mutta sen sijaan että olisin jotenkin toiminut sen lopettamiseksi, menin sekaisin ja aloin itkeä (yleensä en itke koskaan).
En usko, että voit saada äitiäsi muuttumaan. Jos haluat auttaa, niin keskity sellaisiin tilanteisiin, joissa joku tosiaan tekee hänelle pahaa/yrittää hyötyä, ym. Voi olla että äitisi tuntee veljensä paremmin kuin sinä, ja tietää ettei tämä oikeasti tarkoita pahaa, mutta kenties veljelle voisi muistuttaa, että hänen pitäisi ottaa äitisi tunteet paremmin huomioon.
Ehkä voisit myöskin kertoa äidillesi kuinka paljon sinulle merkitsee se, että hänen lempeytensä on tehnyt sinulle hyvän ja turvallisen lapsuuden, koska se on varmasti ollut hänen suurin toiveensa.
Niin, lähinnä ahdistun siis jos kaksi ihmistä riitelee keskenään ja itse joudun kuuntelemaan vierestä. Minun kanssani ei riitaa saa aikaan, koska aina myöntelen enkä sano vastaan. Eikä se ole oikeastaan niin, että en uskalla sanoa mitä ajattelen, vaan oikeasti mielipiteeni haihtuvat kuin tuhka tuuleen, ja yhtäkkiä olenkin samaa mieltä kuin toinen. Näen asiat aina muiden näkökulmasta ja ymmärrän heitä, enkä tahdo että kukaan pettyy tai pahoittaa mielensä. Sitten menen lupaamaan asioita mitä en pysty pitämään, tai erakoidun kun en jaksa kohdata ketään.
Kiitos vastauksestasi!
Olen tätä miettinyt paljon ja mielestäni on täysin luonnollista ettei lapsi kestä kuunnella ja todistaa vanhempien riitoja. Tottakai siinä oppii itse toimimaan niin, ettei ainakaan itse aiheuttaisi riitoja lisää. Sitä oppii "kuuntelemaan" vanhempiensa jokaista elettä ja omalta osaltaan minimoimaan kaiken, mikä voisi aiheuttaa riitaa.
Jos näin on elänyt lapsuutensa, eihän sitä voi olettaakaan että olisi oppinut pitämään puolensa, sietämään riitelyä sen välttelemisen sijaan. Opitut mallit pysyvät tiukassa eikä niitä tosta noin vaan muuteta hokemalla itselleen että "nyt muutun". Luonnollista on että lapsi kuvittelee vanhempiensa riidat omaksi syykseen ja tästä johtuen kenties vanhempana riitatilanteeseen joutuessaan / haukkujen kohteeksi joutuessaan ei yksinkertaisesti tule mieleenkään että se "vika" ei ole minusta lähtöisin. Puuttuu se normaali sensori, joka analysoi tilanteen ja kertoo, onko toisella tosiaan syy ja oikeus haukkua minua vai ei. Oletusarvo on aina se, että varmasti on oikeus, en vain itse huomannut sitä.
Uskon että jokaiselle tuollaisen lapsuuden läpi käyneelle olisi apua terapiasta. Siellä voisi käydä näitä kokemuksia läpi ja OPETELLA UUDESTAAN oma arvonsa, se mikä on ja ei ole omaa syytä, milloin on oikein puolustaa itseään jne.
Tiedostan, että yksinään näiden asioiden kelailu ei valitettavasti tuota kovin suurta tulosta, niinkuin itsekin sanoit. Ongelman oppii kyllä tiedostamaan, mutta yksinään sitä on vaikea muuttaa. Niinkuin sanoit, tiedostat oman ongelmasi muttet kykene sille tekemään mitään...(yksin, lisäisin tähän).
Huomaan äidissäni saman piirteen minkä itsestäsi kerroit. Äidillä ei oikein ole mielipiteitä. Tai jos on, ja hän huomaa että se eroaa muiden mielipiteestä, hän alistuu heti ja "uhraa" mielipiteensä, koska sen täytyy tavallaan olla huonompi kuin muiden (?).
Äitini ja hänen veljensä suhteet ovat niin vaikeat, ettn pysty veljen kanssa puhumaan. Hän syyttää äitiäni siitä, että hänet on syrjäytetty suvusta, koska äitiini heidän vanhemmat pitävät enemmän yhteyttä (siis rakastavat enemmän?). Ymmärrän kyllä veljeä sikäli, että heidän vanhempansa ovat helppoja niin kauan kuin heidän tahtoansa kaikessa noudatetaan. Veli ei ole aina näin tehnyt ja heidän vanhempansa ovat olleet kyvyttömiä tätä hyväksymään.
Veljenkin mielenterveys on varmasti jonkin verran horjunut. Nykyään hän yrittää parantaa välejään vanhempiinsa, ja tilanne onkin kääntynyt niin että äitini on syypää kaikkiin ongelmiin, äitini on erottanut veljensä vanhemmistaan (olemalla miellyttävämpi). Asia ei todellakaan ole näin, vaan äitini on hyvin pitkälle pitänyt kaikessa myös veljensä puolia.
Veli on siis katkera siitä, että hänestä ei pidetä yhtä paljon. Ja kun jotain pitää syyttää niin jotain pitää syyttää. Omia vanhempiaan ei voi syyttää, koska heiltä haluaisi sitä huomiota. Joten syytös kääntyy siihen, jolle on kateellinen.
En usko että äitini ja hänen veljensä välit paranevat ennenkuin äitini oppii olemaan ottamatta vastaan turhia syytöksiä. Tavallaan kaiken vastaanottaminen ruokkii sitä syyttämistä. Jos ei syytöksiin sano vastaan, toinen olettaa että hän ottaa ne vastaan mukisematta, koska pitää niitä itsekin oikeutettuna.
Haluaisin kysyä sinulta vielä jotain:
Mikä mielestäsi olisi pahin mitä voisi tapahtua jos sanoisit vastaan sinun haukkujallesi tai orastavassa riitatilanteessa sanoisit oman mielipiteesi ennekuin se sulautuu toisen mielipiteeksi?
Tarkoitan vielä, että voisitko kuvailla mitä tuntemuksia riitatilanne aiheuttaa... Sanoit, ettet pystynyt puolustamaan itseäsi vaan rupesit itkemään. Eli sinulle tuli välittömästi se pikkutyttö mieleen, joka luulee riidan olevan oma vika ja täysin ansaittua?
Millaista kuvittelisit elämäsi olevan, jos tuon pikkutytön saisi jäämään sinne lapsuuteen niin, ettei se tule jokaisessa riitatilanteessa (tms.) pinnalle?
Jos oppisit näkemään asiat muiden näkökulmasta, mutta silti unohtamatta omaasi. Eli oppisit pitämään omaa mielipidettä vähintään yhtä tärkeänä kuin muidenkin.
p.s Voisiko tuo ettei halua kenenkään pettyvän olla jonkinlaista hyväksynnän hakemista. Jos lapsena jäi vanhempien riitojen takia vähälle huomiolle, yrittää nyt todistaa olevansa huomion arvoinen. Ehkä sitä uskoo, että jos on mukava kaikille, niin voittaa heidän arvostuksensa?
Kerron oman kantani: Se että osaa tuoda oman mielipiteensä julki vaikkei kaikki siihen yhtyisikään, luo arvostusta myöskin. Se, että kaikki pitäisivät minusta jos olen kaikille "ns.jees jees" ei ole edes mahdollista. Kaikkia ei voi saada pitämään itsestään.
Lisäksi itse olen kyllä sanonut monestikin jotain sellaista mistä hyvät tuttavani ovat pahoittaneet mielensä. Silti he ovat edelleen hyviä ystäviäni. Se että joku välillä pahoittaa hetkellisesti mielensä ei oikeasti ole kovin suuri asia. Ei niin suuri, että sitä tulisi kaikin tavoin vältellä. Ei hyvät tuttavat hylkää satunnaisen loukkaantumisen takia. En minäkään heitä, vaikka monesti olen heihin pahoittanut hetkellisesti mieleni.
Kiitos vastauksestasi
Mietin noita kysymyksiäsi vielä ja vastaan myöhemmin, mutta pari asiaa tuli mieleen tässä heti.
Minulle on jotenkin selvää, että monissa tilanteissa on olemassa ainoastaan yksi tietty hyväksyttävä reaktio, mistä ei saa poiketa. Esim. jos joku kysyy sattuiko, loukkaannuitko, ym. niin ainoa vastaus on "ei tietenkään". Jos joku kysyy mitä kuuluu, ei voi sanoa muuta kuin "hyvää (kiitos)". Jos joku hymyilee, on aivan pakko hymyillä takaisin. Jos joku kertoo vitsin, on aivan täysin pakko nauraa tai edes näyttää huvittuneelta. Omia tunteita ei saa paljastaa, eikä saa rikkoa sitä kohteliasta ja siloiteltua pintaa. Inhoan suuresti jopa katsoa joitakin tositv-ohjelmia (esim. American Idolia) missä ihmiset alkavat väittää vastaan tuomareille tms.
En halua nostaa meteliä mistään, esim. huonosta palvelusta, rikkinäisestä tuotteesta, tms. ja oikeasti pidän sellaisista asioista valittavia ihmisiä tahallaan hankalina. En halua puhua vaikeista asioista, vaan mieluiten lakaisen ne maton alle. En tiedä mistä se johtuu ja onko se lapsuudestani johtuva asia, vai joku oma luonteenpiirteeni.
Ihailen vahvoja ihmisiä ja mukaudun auktoriteetteihin, ja yritän olla söpö ja kiltti ja avuton, että he pitäisivät minusta.
Yleensä keskusteluissa jonkun kanssa en edes ala miettiä omia mielipiteitäni, vaan yritän keksiä mitä vastapuoli toivoo kuulevansa. Ainoastaan kaikkein läheisimmille ihmisille olen rehellinen, enkä heillekään koko ajan.
Todennäköisesti osa ongelmaa on se, että omien tunteiden tunnistaminen ja käsitteleminen on vaikeaa.
Olen sitä mieltä että ihmisen perusluonne ratkaisee.
Olin lapsena todistamassa monet kerrat kun isä pisti kämpän palasiksi ja oli käymässä äidin (joka myötäili aina kaikki eikä koskaan puolustanut itseään)päälle. Olin n. 7 vanha kun ensimmäisen kerran menin tappelun väliin. Isä ei minuun koskaan kajonnut. Siitä saakka murrosikään asti olin ajoittain heidän tappeluidensa välissä.
Minusta on kasvanut aikuinen, joka sanoo mielipiteensä välillä turhankin suoraan. Puhun asiat halki. Ja uskallan olla asioista erimieltä.
Kotonani ei ole väkivaltaa, eikä minua pahoinpidellä. Jos riidellään, niin suusanallisesti. Onneksi mieheni on tässä yhtä lahjakas kuin minäkin. :-) Välillä takutaan siis kunnolla, mutta kukaan ei mökötä, vaan asiat sovitaan nopeasti.
Minuun siis on jäänyt sellaiset jäljet, että pidän puoleni tilanteessa kuin tilanteessa.
Äitini sitä vastoin aina myötäilee ja on asioista samaa mieltä, eikä hänellä ole ollut lapsuudessaan "riitaisaa kotia". Isäni on kuollut vuosia sitten.
Eli ajattelisin että äiti on perusluonteeltaan tossukka, ja on aina ollut.
-siis ihana ja maailman paras tossukka, kuitenkin! :-)
en tiedä kumpi oli se pahempi, äitini vai isäni. kumpikin joi joka viikonloppu juo edelleen, kotona asuu enää 14v. siskoni itse olen veljeni kanssa jo maailmalla, mutta siskon puolesta pelkään, kun on alannut näkyä enteitä vanhat toistosta.
eli tarinaani olin 14vuotias kun ns. aikuistuin ekojen menkkojen myötä, vanhemmat ei voinu ymmärtää mikä minulla on kun kesken kesälomareissun muutuin aivan kärttyseksi, sitten kun menkat alkas, sitä ihmeteltiin vaikka pari päivää ennen kauheat huudot ja tinttailut minun kohdaltani kummallekkin, itkin jopa miettien että mikä minussa on vikana. no se siitä.
kun vanhempani menettivät talon ja maat velkasaneeraukseen, muutimme vuokralle, alkoi myös se joka viikonloppuinen kännäys, riitely, hakkaaminen niin että isällä meni kylkiluut kerran, poliisit tuli perit kerrat hakemaan äitiä pois, ambulanssia sai hälyttää pelastamaan äitiäni koska otti lääkkeitä paljon viinan kanssa, naapuriin asti sai aina mennä soittamaan, aina sai lukittautua siskon ja veljen kanssa minun huoneeseeni ja kuunnella sitä tappelua, ja aina minusta haettiin sitä puolen valitsijaa....ollessani 15v. menin kaverini kanssa hänen mummolaan kahdeksi yöksi vloppuna, kerroin kotona olevani ihan muualla, koska muuten en olisi päässyt, kotiin palatessani sain oikein kunnolla selkääni nahkavyöstä, korva paisui, jalat verta vuotavia haavoja täynnä, äitini kertoi seuraavana päivänä isäni pahoitelleen hänelle siitä nukkumaanmennessä, ja kun isäni tulisi töistä minun pitäisi pyydellä anteeksi valhettani kun olin muualla, no tein sitten niin mutten saanut mitään itse takaisin, saarnaa vain, kouluun pääsin hädin tuskin jalkakipujeni takia polkemaan, mutta oli pakko ettei tule piiskaa siitäkin etten ole koulussa ollut, toinen kerta oli sellainen jolloin olin jo 16v. ja vanhempani jo eronneet, koulussa sain kuulla ilkeitä juoruja että isälläni on toinen ja nainen ja se sama nainen on veljeni tyttöystävä, kerroin sille naiselle mielipiteeni suoraan, ja isä tuli meille veti hiuksista minut huoneeseeni ja huusi niin kovaa että räät lensi naamaani, selitin asian ja onneksi silloinen poikaystäväni ja nykyinen mieheni tuli sinne ettei ehtinyt sattua mitään. siitä seuraava ja viimeinen kerta oli kun isä meinasi lyödä oli kun odotin esikoistani ja ei voinu kestää sitä että mielialat heitteli minulla aina myrskyn suunnassa, mieheni oli siinäkin vieressä muttei oikein reagoinut mitenkään vaikka isäni jo nosti kätensä kunnes itse nousin ylös ja karjuin: lyö vaan kun kuitenkin haluat!! ei lyönyt eikä sen jälkeen oo lyöny ainakaan minua mutta isoveljeäni löi pääsiäisenä -07 ja isoveli löi takaisin "siskon nimiin" huutaen....
on monta muutakin kertaa jolloin äitini on ollu lyöjänä varsinkin silloin kun ero tuli heille, mutta yleisimmin isä on se. käyn nykyisin psykologilla joka toinen viikko muuten en jaksa mennä eteenpäin, unohtaa en pysty ikinä, sen aina mielessä. nykyään isäni on purkanut ns. hakkaamisen vimmansa koiraan mikä heillä on, mutta pelkään että koska tulilinjalla on siskoni sitten, hän ei meille kovin äkkiä pakoon pääse kun asuu 100km päässä meistä, mutta olen hänelle valistanut että puhuu koulussa terkkarille ja soittaa heti poliisit sinne ja lähtee kaverin luo pakoon jos niin käy, eikä ilmoita missä on...
itsellänikin on kolme lasta joten väkisin sitä miettii osaanko olla hyvä äiti kun aina nuo traumat mielessä.....
Itse olen seurannut sivusta oman äitini ja isäni rajuja riitoja ja tarpeen tullen ollut välissäkin kun hengenlähtö on ollut lähellä. Olen nähnyt, kun isäni istui äitini mahan päällä ja yritti tukehduttaa äitini ja lukuisia muita hirvittäviä tilateita. Tällaisissa erittäin vaarallisissa tilanteissa olen mennyt väliin ja soittanut tarvittaessa poliisin. On ollut jouluaattoja, jolloin puukkokin on heilunut ja on todellinen ihme, että äitini on vielä hengissä.
Entä minä sitten lapsena? Itseäni on myös kohdeltu väkivaltaisesti ts. hakattu syyttä. Tänä päivänä en ole selviytynyt täysin karmeista lapsuudenkokemuksistani, mutta parempaan suuntaan olen menossa kokoajan ja olen päättänyt selviytyä! Toki hyviäkin lapsuudenmuistoja on helvetin keskelläkin. Olen käynyt jo kolme vuotta kerran viikossa terapiassa voimakkaiden ahdistuskohtauksien takia ja itsetuhoisten ajatusten takia. Ilman terapiaa en olisi enää hengissä ja vieläkään en ole valmis terapiaa lopettamaan. Itselläni oli myös ennen terapiaa ongelmana reagoimattomuus eli en minä myöskään osannut puolustaa itseäni vaan koitin vaan kestää oman terveyden kustannuksella, joka johti siihen, että meinasin tehdä itsemurhan.En siis osannut kuunnella tunteitani enkä osannut niitä arvostaa. Nyt olen pikku hiljaa oivaltanut sen, että mun ei tarvitse vastaanottaa ihmisiltä mitä tahansa ja mullakin on rajat. Häpeä ja asioiden salaileminen piti meidän lapsuuden perhettä "kasassa" ja edes kaikki läheisimmät sukulaisetkaan eivät tienneet perhehelvetistämme mitään vaan luulivat,että meillä on onnellinen perhe. Nykyään tosiaan puolustan itseäni herkemmin ja vaadin parempaa kohtelua ja tähän on päästy monen terapiavuoden aikana. Tällä hetkellä olen kyllä naimisissa ja mulla on yksi ihana lapsi ja pyrin siihen, että tyttäreni ei tulisi koskaan kokemaan samoja asioita kuin minä olen kokenut. Sen myös opin terapiassa, että vaikeistakin asioista pitäisi pystyä puhumaan ja sitä kautta henkinen eheytyminen alkaa.Ei ne kokemukset kyllä täysin mielestä häviä koskaan, mutta puhumalla niitä oppii hallitsemaan eivätkä tällöin kokemukset hallitse mua.
--annan sinulle halausken ja rutistuksen ja toivon voimaa jaksaa elämässä eteenpäin--
itsekin mietin välillä pystynkö vanhemmilleni puhumaan niistä kokemuksistani, kait olisi pakko että pääsee eteenpäin ja he tietäisivät todelliset tunteeni heitä kohtaan eikä tarvitsisi näytellä aina kun ovat läsnä...
kyllä tunteiden ilmaisu on tärkeää ja itse olen tuntenut paljon vihaa äitiäni kohtaan, koska jotenkin päässäni ajattelen, että hän on syypää isäni väkivaltaan minua kohtaan.Isääni kohtaan en siis tunne vihaa. Minulla ei ole enää vanhemmiten ollut läheiset välit kotiin päin ja olemme mutaman kerran vuodessa tekemisissä keskenämme ja soittelemme yhtä harvoin. Olen aikuisena yrittänyt keskustella äitini kanssa lapsuudenkokemuksista, mutta hän ei halua muistella niitä yhtään. Vanhempani ovat siis eronneet. Olen kyllä sanonut sen äidilleni, että olen katkera hänelle siitä, että minua on kohdeltu väkivaltaisesti ja olen joutunut näkemää vanhempieni riitelyä. Hän kiistää kuitenkin sen, että olisi siihen sypää. Tunsin kuitenkin helpotusta , että sanoin sen äidilleni, tosin pelkäsin että miten hän kestää sen. terapiassa olen oppinut, että minulla on oikeus tunteisiini, mutta vihassa ei kannata loppu elämäänsä elää. terapian avulla olen oppinut muutenkin paremmin reagoimaan eri tilanteissa ja puolustan omia mielipiteitäni ja vaadin parempaa kohtelua, jos minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Muillekin sukulaisille olen kertonut aikuisena, millaista meidän kotielämä oli todellisuudessa. Lapsilleni opetan myös vapaampaa tunneilmaisua ja meillähän puhutaan paljon erilaisista asioista.