Onko toisia samassa tilanteessa olevia, muutin lasten kanssa puolitoista kk sitten omaan asuntoon. Alkuun mies oli tosi vihainen tästä, haukkui ja syytti minua elämämme pilaamisesta, tätä sai myös lapsemme kuulla.
Nyt on ollut kuitenkin pitempään kunnolla, haluaa tavata ja soitella minulle joka päivä, uskoo että tulen vielä takaisin, vaikka olen muutaman kerran sanonut etten halua enää yhteiselämää. Olen suostunut tapaamisiin lasten takia etteivät kärsisi enää meidän riidoistamme.
Tunnen syyllisyyttä teostani, onko minulla oikeus tuhota mieheni elämä, hän itse kokee asian näin ja mahdollisesti mikä vaikutus tällä on lapsiimme,mies sanoo näitä minulle ja että hän murtuu täysin jos otan avioeron.
Meillä on pitkä liitto takana ja paljon vastoinkäymisiä joista olemme selvinneet, mutta toisaalta nämä vaikeudet ovat ajaneet minut tähän pisteeseen etten enää voinut elää yhdessä hänen kanssaan.
Olenko itsekäs, koska ajattelen nyt omaa hyvinvointiani vai täytyisikö odottaa siihen asti että lapset ovat aikuisia, vaikka tuntuu tällä hetkellä että itse en voi parisuhteessa elää vaan tukehdun siinä.
Nyt on ollut kuitenkin pitempään kunnolla, haluaa tavata ja soitella minulle joka päivä, uskoo että tulen vielä takaisin, vaikka olen muutaman kerran sanonut etten halua enää yhteiselämää. Olen suostunut tapaamisiin lasten takia etteivät kärsisi enää meidän riidoistamme.
Tunnen syyllisyyttä teostani, onko minulla oikeus tuhota mieheni elämä, hän itse kokee asian näin ja mahdollisesti mikä vaikutus tällä on lapsiimme,mies sanoo näitä minulle ja että hän murtuu täysin jos otan avioeron.
Meillä on pitkä liitto takana ja paljon vastoinkäymisiä joista olemme selvinneet, mutta toisaalta nämä vaikeudet ovat ajaneet minut tähän pisteeseen etten enää voinut elää yhdessä hänen kanssaan.
Olenko itsekäs, koska ajattelen nyt omaa hyvinvointiani vai täytyisikö odottaa siihen asti että lapset ovat aikuisia, vaikka tuntuu tällä hetkellä että itse en voi parisuhteessa elää vaan tukehdun siinä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
käydä. Minulla on hyvä kokemus siitä, miten sovittelussa tähdennettiin sitä irtipäästämistä jo melkein-ex-puolisosta ja sitä että vanhemmuus kuitenkin jatkuu. Exäni sisäisti tämän idean sovittelutilaisuuden jälkeen ja päästi minut irti. Välit kuitenkin säilyivät hyvinä ja lapsiin liittyvistä asioista puhumme ihan ystävälliseen sävyin viikoittain (puhelimessa. Meitä siis auttoi tämä kolmas taho pääsemään erossamme hyvään alkuun (olin jo päätökseni tehnyt, niin kuin sinäkin).
Olen tätä itsekin harkinnut, jos ulkopuolinen saisi mieheni ymmärtämään minunkin puoltani asiasta
Niin eihän lapset kumminkaan tee eroa isäänsä vaan kaksi aikuista vain tekee eron toisiinsa. Välillä toinen sotkee tuskassaan nämä asiat. Lapsilla nyt kumminkin oikeus molempiin vanhempiin mutta ei se oikeus tarkoita että se velvoittaa elämään parisuhteessa jossa tukehtuu. Eipä noi lapsetkaan kovin terveitä vaikutelmia ihmisten välisistä suhteista tollaisissa tapauksissa saa. Kannattaa mennä sopimaan asiat kolmannen osapuolen kanssa puolueettomalle maaperälle. Eiköhän ne asiat siellä selviä.
ihan vilpittömästi on pakko sanoa että olipa fiksu kirjoitus pitkästä aikaa :)
Ehkä johtuu siitä että itselläni on oma elämä kanssa luisumassa kohti avioeroa. Viimeisenä oljenkortena olemme menossa pariterapiaan. Positiivisellä mielellä olen sinne lähdössä mutta en kyllä uskalla ihmeitä odotella. Vaimon kanssa ei ole riitaa eikä mitään sellaista. Olo on vaan tyhjä ja suhde tuntuu kuristavalta. Pojan takia en ole tehnyt pikaisia ratkaisuja vaan yrittänyt todella ratkoa musta lähtöisin olevia ongelmia. Olen yrittänyt tutkia omia tunteitani. Ollaan vietetty yhteisiä "lemmen" lomia, mutta kun mä en vaan saa mitään itsessäni syttymään. Mä en löydä itsestäni sitä tunnetta jonka mä näen vaimoni silmistä. Sen sijaan mulla tuntuu vähän väliä nousevan ihastuskohtauksia muita naisia kohden. Yksin me emme enää tätä solmua saada auki. Apua halutaan tilanteeseen ja ennen kaikkea me halutaan tää asia selväksi. Ennemmin tai myöhemmin asia ratkaisematta tämä suhde muuttuu ainoastaa henkiseksi väkivallaksi. Siinä vaiheessa me tuhotaan meidän lapsen arki ja oma arki.
Hassua. Viestisi on kuin suoraan omasta päästäni. Tosin olen nainen enkä enää taida löytää itsestäni motivaatiota terapiaan lähtemiselle.
Anna ajan tehdä tehtävänsä.
Kerro miehelle, että sinä et ole vastuussa hänen onnellisuudestaan, kuten hänkään ei ole sinun.
Hanki tueksesi vaikkapa luettavaa (esim. Bruce Fisher: jälleenrakennus).