Mä oon hyvä esimerkki siitä, miten käy, kun alkaa
laihduttamaan normaalipainon alapuolelle. Viime
kesänä olin tosi onnellinen nuori tyttö.
Painoindeksini oli silloin 19,9 eli ollin
normaalin hoikka. Sit koulu alko ja kaikki sujui
hyvin niin kauan, ku yhdellä koulukaverillani
alkoi ilmetä anoreksian oireita. Kun tämä
kaverini sitten tuijotteli kuoppamahaansa
peilistä ja valitti olemattomista läskeistään, ja
sitten vielä haukkui mun normaalia ruoka-annosta
ällöttävän rasvaiseksi ja isoksi, niin mulla
kolahti päässä. Mua alkoi inhottaa leveä
takamukseni ja todellisuudessa normaalin pyöreä
vatsani.
Lopetin sitten kouluruokailussa käymisen ja
laihduin ensin pari kiloa, jotka tuli
joululomalla takas. Sit alotin uuden laihiksen
joulun jälkeen. Välillä osa kiloista palas, ja mä
masennuin. Olin toistuvasti laihiksella. Viimeset
mensut tuli tammikuun alussa, ja sen jälkeen
niitä ei oo kuulunu.
Nyt mun mitat on 169/52, enkä vieläkään oo
tyytyväinen itteeni. Mä kärsin lähes joka päivä
ahmimiskohtauksista, joita seuraa huono omatunto.
Kamut ja muutki tutut ihailee mun laihuutta, mut
vaan mun bestis tietää osan totuudesta; sen, että
mun paino vaihtelee välillä 49-58kg. En pysty
puhumaan kellekään tästä. Asiaa pahentaa se, että
mun äiti ja sisko on kans laihoja, tosin
luonnostaan.
Juhannukseksi haluisin laihtuu pari kiloo, tai
ainaki pysyy tässä painossa, mut en tiiä, miten
onnistun, ku on ne ahmimiskohtaukset, ja
ajatukset pyörii koko ajan ruuassa. Mutta
järkevämpi puoli minussa tietää, että mun pitäs
saada hormonitoiminta takas, ja päästä näistä
syömisongelmista eroon. Mutta miten? Mä kun en
pohjimmiltani oo niin vahva persoona, ku ulospäin
näytän, vaan sisäänpäinkääntynyt ja sulkeutunut.
Onnittelen, jos joku yleensäkään jakso lukea tän
loppuun. Mutta sen mä sanon, että olkaa omia
itsejänne ja sisäisesti kauniita, älkääkä
välittäkö liikaa ulkonäöstänne! Mä kadun kovasti
sitä, että aloin tähän kierteeseen, josta ei
tunnu olevan paluuta...
laihduttamaan normaalipainon alapuolelle. Viime
kesänä olin tosi onnellinen nuori tyttö.
Painoindeksini oli silloin 19,9 eli ollin
normaalin hoikka. Sit koulu alko ja kaikki sujui
hyvin niin kauan, ku yhdellä koulukaverillani
alkoi ilmetä anoreksian oireita. Kun tämä
kaverini sitten tuijotteli kuoppamahaansa
peilistä ja valitti olemattomista läskeistään, ja
sitten vielä haukkui mun normaalia ruoka-annosta
ällöttävän rasvaiseksi ja isoksi, niin mulla
kolahti päässä. Mua alkoi inhottaa leveä
takamukseni ja todellisuudessa normaalin pyöreä
vatsani.
Lopetin sitten kouluruokailussa käymisen ja
laihduin ensin pari kiloa, jotka tuli
joululomalla takas. Sit alotin uuden laihiksen
joulun jälkeen. Välillä osa kiloista palas, ja mä
masennuin. Olin toistuvasti laihiksella. Viimeset
mensut tuli tammikuun alussa, ja sen jälkeen
niitä ei oo kuulunu.
Nyt mun mitat on 169/52, enkä vieläkään oo
tyytyväinen itteeni. Mä kärsin lähes joka päivä
ahmimiskohtauksista, joita seuraa huono omatunto.
Kamut ja muutki tutut ihailee mun laihuutta, mut
vaan mun bestis tietää osan totuudesta; sen, että
mun paino vaihtelee välillä 49-58kg. En pysty
puhumaan kellekään tästä. Asiaa pahentaa se, että
mun äiti ja sisko on kans laihoja, tosin
luonnostaan.
Juhannukseksi haluisin laihtuu pari kiloo, tai
ainaki pysyy tässä painossa, mut en tiiä, miten
onnistun, ku on ne ahmimiskohtaukset, ja
ajatukset pyörii koko ajan ruuassa. Mutta
järkevämpi puoli minussa tietää, että mun pitäs
saada hormonitoiminta takas, ja päästä näistä
syömisongelmista eroon. Mutta miten? Mä kun en
pohjimmiltani oo niin vahva persoona, ku ulospäin
näytän, vaan sisäänpäinkääntynyt ja sulkeutunut.
Onnittelen, jos joku yleensäkään jakso lukea tän
loppuun. Mutta sen mä sanon, että olkaa omia
itsejänne ja sisäisesti kauniita, älkääkä
välittäkö liikaa ulkonäöstänne! Mä kadun kovasti
sitä, että aloin tähän kierteeseen, josta ei
tunnu olevan paluuta...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kesä on rakkauden aikaa...Jospa löydät maailman
parhaan kundin vierellesi, silloin tuollainen
"omaan napaan tuijotus" saattaa unohtua kuin
itsestään ;)
Se vaan ei satu olemaan niin helppoa. Mä oon
hirveen epävarma ja ujo, eikä mul siten oo pokkaa
mennä juttelemaan sen jätkän kaa kenestä oon
kiinnostunu. Enkä mä edes tiiä, mistä puhuisin
sen kaa, kun mä kuitenki menisin möläyttämään
jotain väärää.
Ehkä mun vaan pitäs mennä puhumaan jolleki
ammattiauttajalle, vai mitä sanotte?
Oikeestaan, ihan ekaa kertaa mä yritin laihduttaa
kaks vuotta sitten. Ja mä muistan varmaan aina,
mistä se lähti. Oli nimittäin niin, että mun äiti
valitti siitä, että mä muka söin liikaa. Jopa
viime kesänä, kun mä kerroin, et painan 57kg
(olin sillon 168-9cm pitkä), niin se sano vähän
tyytymättömältä kuulostavaan äänensävyyn,
että 'no, se paino johtuu varmaan lihaksista...'.
(Harrastin sillon kilpaurheilua.) Senki takia
multa on lähteny itsevarmuus, ja mä en pysty
puhumaan äidillekään tästä asiasta. Ja tilanne on
tosi hankala.
Mä tiiän just ton tunteen kun haluis päästä
jostain eroon muttei tiiän miten.Mä oon 170/40 ja
tiiän olevani alipainonen ja oon päättäny
lihottaa koska mulle on tultu sanomaan että
näytän anorektikolta eikä tää oo enää nättii.Mun
jätkäkamuki sano niin.Mä en myöskään tiedä miten
päästä tästä kierteestä eroon.Kalorien laskeminen
on turehauttavaa,se pilaa elämän
todella.Ajatúkset pyörii ruuassa ihan liikaa.Ja
sun ei todellakaan kannatta laihduttaa ja sä
tiiät sen kyl iteki kun vaan ajattelet
järjellä.Just sen hormonitoiminnan kannalta mä
haluun myös lihoa koska mun menkat loppu
just.Mulla tää alko ihan vaan syömisen
tarkkailuna mutta nykyään en syö usein päivisin
mitään ja iltaisin sitten ahmin hirveesti mutten
ikinä oksenna.Neuvot ois kyllä tarpeen?Onko
kukaan selvinnyt syömishäiriöstä ILMAN
ammattiauttajaa?
Vaikuttaa siltä,että se mistä haluat päästä eroon
on elämäsi.Mene puhumaan ammatti-ihmiselle.
Jos todella olet 170/40 niin ei ole edes
tippaakaan epäselvää mikä on diagnoosisi, vakava
anoreksia! Hanki apua! Itse jouduin
sairaalahoitoon ollessani 164/36,
yksinkertaisesti voimat loppuivat ja pyörtyilin
jatkuvasti. Ainoa keino pitää minut hengissä oli
pakkohoito, luojan kiitos että omaiseni
ymmärsivät tilanteen ja ohjasivat minut hoitoon.
Edelleen tarvitsisin terapiaa, mutta
taloudellisista syistä avun saanti on tällä
hetkellä toivotonta. Psykiatrien mukaan en ole
enää oikeutettu saamaan korvausta hoidoistani,
joten jouduin ne lopettamaan. Seurauksena oli
alati paheneva bulimia... Oksennan nykyisin
kaiken, en jaksa tehdä mitään ja olo on aina
epätodellinen. Toivoisin niin kovasti etten olisi
koskaan alkanut ruoan kanssa pelata, sillä
poispääsyä ei näytä olevan. Tilani on jatkunut
sairaalloisena jo vuosia, elän ikäänkuin
kulissielämää. Pahinta on että muistan edelleen
kuinka hyväkuntoinen ja valokuvien mukaan myös
kaunis ja hoikka (164/50) olin! Ei kulu
päivääkään etten toivoisi pääseväni takaisin
entiseen elämääni jolloin en välittänyt
syömisistäni tippaakaan, en lihonut vaikka söin
kauniina kesäpäivänä mm. kolme Magnumia ja
pizzan, nykyisin nuo ruoka-aineet aiheuttavat
aivan järjettömän syyllisyyden ja vihan tunteen
jota ei voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.
Toivotan onnea ja menestystä teille kaikille
kohtalontovereille, hakekaa apua mahdollisuuksien
mukaan, pienikin lepotauko tästä piinasta tekee
hyvää. En tiedä voiko syömishäiriöstä täysin
parantua, tällä hetkellä tuntuu toivottomalta,
mutta toivo elää. Kertokaa jos olette päässeet
lopullisesti irti tästä helvetistä. Piristäisi
kovasti kuulla positiivisia tarinoita!
Mä tiiän että oon liian laiha ja oon päättäny
kans parantuu mut en millään haluis hakee apua
koska sitten kaikki alkaisivat tarkkailemaan
parantumistani ja se tuntuu ahdistavalta.Ois kiva
jos sä Ippu ja myös muut saman ongelman kaa
painivat haluutte mailata mulle osotteeseen
[email protected]
Mä oon 166cm/56kg ja tunnen itteni tosi läskiksi.
Oon ollu useampia kuukausia masiksessa. Joulun
jälkeen oon laihtunut yli 6kg, ku silloin painoin
62-64. Mut en niiku huomaa tota peilistä. En
sitte millään. Nyt oon alottanut dieetin ihan
tosissaan. Liikuntaa kevyt ruokavalio. Mut sun
tapauksessa menisin pikasesti terkkarin/lääkärin
puheille, koska menkat on jääny pois. Sillonhan
kaikki ei voi olla enää o.k!! Kipse siis
lääkäriin ja kerro niille ongelmasi!!!! Tsemppiä!
...vastauksesta! Sä et tosiaankaan oo lihava vaan
aivan normaalipainonen, suhteessa suunnilleen
saman painonen, ku mä vuosi sitten. Älä ala vaan
tähän kaloriviidakkoon, mihin mä oon joutunu, mä
käyn joka päivä kahesti puntarilla ja jos oon
syöny reilusti yli 1000 kalorin eestä, iskee
masennus, ja joko mä alan ahmimaan, ja masis
pahenee, tai sitte mä koitan polttaa ne kalorit
esim. jumppaamalla tai rullaluistelemalla. Pitää
kai tosiaan mennä lääkäriin.
Sulle mä suosittelen, että koita nyt vaan pysyä
siinä painossa, missä oot. Syö terveellisesti ja
hyvin ja harrasta liikuntaa sopivasti.
Hauskaa kesää! :)