Kahlitseminen suhteeseen

Kyllähän se ikävältä kuulostaa, että katsotaan että täytyy kytätä toista, jakaa lupia, eikä haluta mennä yksin mihinkään. Mä haluan suhteen ihmisen kanssa, kenen kanssa mulla on hyvä olla. Suhteen, jossa voi olla oma itsensä ja elää omaa elämää ja sitten vaan kokee halua jakaa elämän toisen kanssa. Ollaan toisilleen ne ihmiset joihin ainakin voi luottaa. On molemminpuolinen kunnioitus, tasa-arvo "and justice for all." Mulla on semmoinen suhde. Mun mies on nyt reissussa, enkä maalaile häiriintyneitä mielikuvia mitä siellä tapahtuu kun en ole vahtimassa. Ikävä on, mutta koska tiedän että me ollaan me ja meillä on hyvä olla ja aikaa olla koko loppuelämä, mä elän elämääni täällä normaalisti ja olen iloinen, että hän voi nyt hommailla asian parissa mikä on hänelle tärkeä ja että jälleennäkemisen riemu on sitten ihana tunne.

Se, että ei kykene menemään yksin minnekään viestii mun mielestä keskeneräisestä minäkuvasta, huonosta itsetunnosta. Semmonen ihminen elää parisuhteessa ainoastaan sen takia, että hän ei yksin olisi mitään. Hän ei välttämättä edes ole erityisen rakastunut seurustelutoveriinsa. Hän vaan ei halua olla yksin. Ei mikään terve ja aito parisuhde.

Se, että katsotaan että olevansa asemassa antaa lupa toiselle, pistää miettimään, ollaanko tässäkään kohtaa aidossa vuorovaikutteisessa parisuhteessa omasta vapaasta tahdostaan, vai siitä pakosta, että ei osata olla yksin. Ja toisaalta, tekeekö vaikka mies naisen elämänarvoista niin poikkeavia asioita, että onko ylipäänsä järkeä elää yhdessä. Jos luottamus puuttuu, puuttuu mun mielestä edellytykset parisuhteeseen. Ja tämäkin kertoo epäeheästä minäkuvasta ja itseluottamuksesta sekä siitä että on henkisesti ihan kakara. Kuvitellaan että toinen voidaan omistaa. Toinen on sun kanssa kun se haluaa olla. Jos se ei halua olla niin ei siihen ainakaan toisen elämän rajoittaminen auta. Toinen myös pettää jos se on semmonen ihminen että se kykenee sua pettämään. Sitäkään ei voi rajoituksilla estää. Ja mitä sitten jos se pettää ja lähtee? Sehän vaan kertoo ettei se ollut sulle se ihminen sitten kuitenkaan. Pitäisi olla sen verran itsenäinen, itsekäs ja oman elämänsä sankari, että tajuaa, että tietyt asiat vaan tulee hyväksyä ja life goes on. Mitä on tapahtuakseen, voi tapahtua vaikka tekisit mitä. Menee vaan turhaa energiaa hukkaan ennalta murehtiessa. Jos kaikki menee hienosti, niin hieno homma.

Joskus käytiin miehen kanssa läjäpäin vanhoja valokuvia läpi. Sieltä löyty entisenkin tyttöystävän kuvia, jotka hän heitti suoraan roskiin. Yllätyin vähän, sillä itse harvoin heitän kuvia pois, enkä mitenkään vihjannut että voisi heittää ne pois. Tottakai olin salaa tyytyväinen :)

Niin että, jos ap:n mielestä on yleensä näitä rajoituksia, lupien kysymisiä ja pakko olla aina yhdessä tilanteita, niin sitten ehkä on paljon epäkypsiä ihmisiä, joiden ei pitäisi saada seurustella ollenkaan, ennenkun menee itseensä.

En tiedä kenelle miehillä puhuit, mutta viestinketjun aloittaja on ainakin nainen. Joka saa ja antaa seksiä ihan riittämiin =)

Toki ilmoittaminen kuuluu hyviin tapoihin, myös asiasta keskustelu ja muodollinen luvan kysyminen hieman menosta riippuen. Mutta tarkoitin lähinnä tällaisia tilanteita, joissa OIKEASTI kysytään, että saanko, voinko, sopiiko... ja ihan oikeasti se toinen saattaa vastata että ei, et saa lähteä lauantaina poikien kanssa baariin, koska minä haluan että ollaan kotona. Huh.

Ilmoittaminen puolin ja toisin kuuluu jo hyviin tapoihin.Mutta luvan kysyminen kuulostaa ihan siltä,että lapsi pyytäisi äidiltään lupaa lähteä ulos..?Ja äiti sitten antaa luvan tai ei. Tuttavapiiristä löytyy parikin pariskuntaa,mitkä todellakin on samanlaisia,mitä ketjun aloittajallakin.Yhteiset illanvietot heidän kanssaan kestää korkeintaan pari tuntia,kun vaimo haluaa kotiin.Ja kun yksin ei tietenkään voi mennä,täytyy miehenkin lähteä.Joskus jos hyvin käy,mies "saa luvan" jäädä,vaikka vaimo lähtisikin kotiin,mutta sitten alkaa kännykät piippailla. Onko se sitten luottamuksen puutetta,vai onko muutaman tunnin yksinolo niin uskomattoman vaikeaa?Vai huonoa itseluottamusta,mitä pönkitetään toisen hallitsemisella?Ja onko se sitten mukava koti-ilta,kun toisella olisi menojalka vipattanut,mutta käsky kävi pysyä kotona? Kukin tyylillään.Suhteeseen sitominen tuolla tavalla tuntuu ahdistavalta.Tai toisen elämän hallitsemiselta.En itse halua,enkä voi sitoa ketään,enkä myöskään halua tulla sidotuksi.Suhde loppuisi heti,jos mies alkaisi rajoittamaan esim.ystävieni tapaamista,tai jos minä kieltäisin osallistumasta kuukausittaiselle poikien kalareissulle.