Haluaisin tietää miten lapset ovat selvinneet erosta vai onko heille jäänyt traumoja?
Lasten selviytyminen erosta
Isi
163100
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
äsken pojaltani, joka on jo teini-ikäinen. Hän kertoi, että tunti suurta helpotusta silloin kun muutettiin pois. Vanhempien huonot välit tuntuivat pahalta. Eron jälkeen, kun asioista on sovittu, kotona saattaa rentoutua. Poika käy usein isänsä luona ja asuu äidin kanssa, tapaa "molempien puolien" sukulaisia. Yritin kysyä huonoja puolia: kotitöitä pitää nykyisin tehdä enemmän.
Olen usein kysynyt lapsiltani, haluaisivatko he, että äiti ja isä olisivat yhdessä edelleen. Vastaus on ollut etteivät halua. Ovat helpottuneita koska äiti on nykyään iloisempi, isä on iloisempi. Riidat poissa. Lapsilla on hyvät välit molempiin sukuihin. Lapset sekä eronneet vanhemmat voivat paremmin. Minun lapseni ovat 11 ja 9 vuotiaita. Lasteni isällä on nykyään uusi perhe, johon lapseni ovat sopeutuneet hyvin vieraillessaan säännöllisesti isänsä luona.
sitten kun riitely lakkaa ja ero toteutuu lapset voivat rakastaa molempia vanhempiaan, kun ei tule enää lojaalisuusongelmaa. Ei tarvitse miettiä kenen puolella on. Tämä tietysti edellyttäen etteivät vanhemmat hauku toisiaan, mutta mitäpä sitä eron jälkeen enää...
Tervehdys!
Itselläni on kaksi tyttöä, 3 -ja 9-vuotiaat. He jäivät erossa äidin luokse asumaan. Mielestäni lapset sopeutuvat yllättävänkin hyvin suureen muutos tilanteeseen. Olen itse koittanut olla aina vain ns. läsnä tyttärieni kanssa ja tehdä paljon aivan normaaleja rutiineja yhdessä, kuten siivous, kaupassakäynnit, pelaaminen ja leikkiminen... En tarjoa "sirkushuveja", kuten huvipuistoreissuja ym. vaan kuuntelen ja keskustelen lasten kanssa paljon.
On ollut tärkeätä osoittaa lapsille, että missä ja miten isä asuu, missä isä käy töissä, jotta heille selkiytyy kuva ympäristöstäni, jolloin he saavat turvallisuuden tunnetta siitä, kun näkevät, kuinka isä elää, eikä lapsille jää vääriä käsityksiä tai pelkoja/huolta siitä, että "missähän se isä nyt nukkuu" jne.
Lapset ovat aistineet ja havainneet myös sen yhteisissä kanssakäymisissämme, että se ikävä ja huono avioliiton ilmapiiri on tiessään. Isä, eli minä, olen nykyään kuulemma rennompi, mukava ja hauska höpsöttelijä... Lapset sopeutuvat varmasti, kun muistaa myös sen, ettei koskaan ja missään yhteydessä ala mustamaalata toista osapuolta heille, kuin jotain hyvitystä hakien ja omaa tuskaa lievittäen. Minulla ja lapsillani toimivat hyvin tietyt rutiinit ja jopa joistain kellonajoista kiinnipitäminen. Näin toimitaan isän luona ja alkoholia en ole käyttänyt kertaakaan tai juonut edes sauna oluita lasten ollessa luonani. On vain mahdollisimman paljon keskityttävä lapsiin ja laitettava itseään ns. likoon, mutta se kannattaa varmasti ja on tulevaisuuden kannalta myös äärimmäisen tärkeää: rakkautta, sylissä pitämistä, leikkiä ja kaikkea mahdollista tekemistä ja yhdessä. Tärkeää on myös, että isin luona ei saa tehdä asioita, joita ei äidinkään luona saa tehdä, eli lapsiin ja lapsilla vetoaminen pois pelistä. Pysy tukena ja turvana, ei tule traumoja. Ole aito oma itsesi. Älä esitä katkeraa tai hauskempaa persoonaa kuin olet. Näin minulla on kaksi vuotta toiminut oikein mukavasti... Palaillaan!
Onko syytä olettaa, että pienet lapset selviytyvät paremmin kuin jo aikuiset lapset.
Onko kenelläkän kokemuksia jo kotoa muuttaneiden lasten suhtautumisesta?
Silloin tällöin lehdistä saa lukea kuinka aikuiset lapset ovat järkytttyneitä vanhempiensa "vanhoilla päivillä "eroamisesta.
Itselläni se on kovin ajankohtainen asia.Lapsille en ole vielä uskaltutunut puhumaan mitään.Kaikki ovat jo kotoa pois muuttaneet ja lastenlapsiakin on.
Aikuiset lapset saavat pitää huolen omista asioistaan ja olla tukena jos pyydetään.
Itse en ole puolella sanalla arvostellut vanhempieni valintoja heille suoraan. Siskon (aikuinen hänkin) kanssa olemme kyllä naureskelleet joillekin pikkuasioille kahdestaan, tarkkaan varoen ettei ole ollut pieniä korvia paikalla.
Vanhempien keskinäiset asiat eivät kuulu aikuisille lapsille, jotka eivät asu samassa taloudessa. Pidä tämä mielessä, kun kerrot heille. Tsemppiä!
Erotessamme lapsemme oli vajaa 18 v. ja isän toivomuksesta asettui asumaan isän kanssa. Lapsi on vielä lukiossa ja isä lupasi ottaa pääasiallisen vastuun nuoresta. No, siinä kävi hiukan toisin, koska isä ei osannut arvioida omaa ajankäyttöään ja työ sekä uusi naisystävä veivät hänen aikansa. Lapsi oli aika pettynyt tilanteeseen ja ihmetteli miksi isä ylipäänsä ehdotti järjestelyä, kun ei sitten oikeasti välitä. Täytettyään 18 v. hän muutti osoitteensa luokseni ja välit isään ovat hiukan viileän muodolliset. Nuori on todennut, että välillä hänestä tuntui, että hän on se perheen aikuinen isän eläessä uutta poikamaista, villiä nuoruttaan - ikää on 48 v. Olen keskustellut lapseni kanssa aiheesta ja yrittänyt loivennella harmistustaan. Toivottavasti olen onnistunut, koska ex-mies kyllä aikanaan varmaan herää tästä hurmoksestaan ja tajuaa mikä miehenkin elämässä on tärkeintä - omat lapset.
Itse olin parikymppinen kun vanhemmat erosivat, äiti karkasi jättäen nuoremmat sisarrukset isäni hoiviin, molemmat käyttivät runsaasti alkoholia.
En ollut katkera, olin äärettömän helpottunut, tuon jälkeen isä ns. ryhdistäytyi, luotsasi joukon alaikäisiä lapsia aikuisuuteen ja vähensi rajusti alkoholinkäyttöä.
Luulen että nuorimmalle siskolleni tuo kaikki aiheutti paljon traumoja, joita hän ei vielä kymmenen vuoden jälkeenkään ole kykenevä käsittelemään. Äidin hylkäämäksi tulo on ehkä pahinta mitä lapsi voi kokea.
itse erotessani kerroin lapsille tilanteen heti kun olin varma että ero tulee. Esikoinen itki hetken, kuopus oli hetken vaiti. Asia ei tullut yllätyksenä kenellekään meistä, vain ajankohta oli epäselvä viimeiseen viikkoon saakka.
Vaikka vanhemmmat eroaisivat ysikymppisinä, niin kyllä se varmaan pahoittaa seitenkymppisten "lasten" mielen.
Mielestäni viimeistään kun lapset täyttävät 18 v, on vanhemmilla oikeus - ilman omantunnontuskia tehdä eroratkaisunsa ja alkaa elämään omaa elämäänsä.
Tämä on omaa kokemustani. Olen 19-vuotias tällä hetkellä.
Vanhempani erosivat kun olin viiden ja minut sekä silloin 3-v ollut pikkusiskoni annettiin äidille koska isä on töissä muualla kuin kotikunnilla (asuu Turussa ja joskus täytyy mennä Helsinkiin yms. tai ulkomaille).
Itselleni tuo ero oli erittäin kova pala koska minulla oli vielä muistoni siitä miltä tuntui olla onnellisessa (tai MINUSTA onnellisessa), kokonaisessa perheessä.
Vanhempani eivät koskaan ottaneet yhteyttä toisiinsa eron jälkeen ellei jotain sattunut minulle tai siskolleni ja tottakai; jos olimme menossa viikonlopuksi isämme luokse. Ja sekin tapahtui harvoin koska äitini mielestä oli vain parempi ettemme näe isäämme.
Inhosin sitä tosiasiaa että vanhempani erosivat ja vieläkin vihaan. Etenkin joulut ovat olleet erittäin raskaita koska silloin pitäisi olla perheen kanssa, ja muistan viimeisen joulun perheeni kanssa. Äidilläni on nyt avopuoliso ja kaksi lasta tämän kanssa (inhoan sisarpuoliani yli kaiken juuri siitä syystä että isämme on eri. Kun minulta kysytään että kuinka monta sisarusta minulla on, vastaan vain "yksi", koska vaikka meillä neljällä on sama äiti, en pysty kuvittelemaan näitä kahta perheeseeni). Isäpuoli on mukava ja tulen hänen kanssaan toimeen mutta juuri noina jouluina on todella raskasta koska isäni paikalla on joku muu. Myöskin se tekee tuollaisista tilaisuuksista raskasta kun vanhemmat kysyvät kumman luokse menen kun tahtoisin vain olla kummankin kanssa samassa paikassa ilman valitsemisia, tai he kirjaimellisesti sotivat siitä kumpi saa meidät kaksi luokseen.
Olen omalla tavallani traumatisoitunut, tai oikeastaan sana 'katkeroitunut' olisi ehkä parempi, mutta myöskin tullut viisaammaksi ja tiedän että suhteeseen ei ryhdytä niin että vanhemmat ovat itsekkäitä vaan niin että JOUSTETAAN ja ajatellaan lapsia.
Sinä, Isi, toivon että jos ero on ovella niin pystyt ajattelemaan lapsiasi enemmän kuin itseäsi. Jos oikeasti tuntuu siltä että ero on ainut mahdollisuus niin tee se niin että lapsesi tulevat olemaan sujut sen kanssa, eli mennään suurimmaksi osaa heidän pilliensä mukaan.
Niin olisin ehkä saattanu paremminkin selvitä erosta jos ei äiti olisi uskotellut mulle valheita isästä ja isän naisystävästä. Ei ollut mitään syytä olla uskomatta. Isä yritti kertoa muuta mutta mä luulen sen pelänneen äitiä jotenkin.
Varmaan mulle tuli joku jälkipuberteetti sitten lopulta ja aloin uhmata äidin mielpiteitä ja menin isälle viikonlopuksi. Tai ensin kyllä tapasin isän pari kertaa. Se nainen oli ihan mukava tyyppi loppujen lopuksi.
Isä kertoi mulle oman näkemyksen avioliitosta äidin kanssa ja se oikeestaan piti aika paljon yhtä mun käsitysten kanssa. Aloin ymmärtää miksi ne erosi. Mun mielestä ero oli parempi. Pikkuveli ja minä saatiin kotona opiskelurauha, sitä ei ollut kun isä ja äiti asui yhdessä. Ne käytti kaiken ajan riitelyyn, ja etenkin äiti haukkui jatkuvasti isää myös meille sillon kun isä oli työmatkoilla.
Kävin terapiassa. En tiedä oliko siitä apua. Ehkä oli kun rohkenin mennä isälle. Äiti ei tiedä siitä. Se varmaan vaatisi toisen terapiaputken, mutta kallista hommaa se on. Isä sen aiemmankin rahotti kun äidin mielestä oli turhaa. Mun mielestä äiti saisi rahottaa tän seuraavan.
Omasta mielestäni muuten asiat on nyt hyvin, enkä enää vihottele isälle erosta. Äidin kanssa en vieläkään halua puhua isästä, koska äiti on niin lapsellisen katkera.
Lapset selvisivät hienosti, alkoholiongelma ynnä perhehelvetistä pääsy oli meille kaikille kolmelle kaikkea muuta kuin traumaattinen kokemus.
Lapset tarvitsevat yhden aikuisen joka on erossakin aikuinen. Kahden aikuisen kodissa lapsen kasvu on tietysti optimaalisen hienoa, mutta yksi aikuinenkin riittää kasvattamaan lapsista hienoja ja tasapainoisia yksilöitä. Kunhan tuo aikuinen jaksaa olla aikuinen.
Tärkeintä on jättää toisen osapuolen herjaaminen, eron jälkeen ainakin aluksi olisi suotavaa asua niin lähekkäin että lapsi voisi tavata "helposti" molempia vanhempiaan. Noin uskon että traumat voi välttää tyystin.
Edes uudet puolisoehdokkaat eivät ole sekoittaneet lasten elämää, nämä aikuiset ovat turvallisia, jopa niin että exäni uusi nainen saa täyden sympatiani, nyt lapseni tuntevat olonsa "turvallisemmaksi" isällä käydessään.
Aikuisuutta vaaditaan kun erotaan jotteivat lapset jalkoihin jää tai riitakapuloiksi joudu
Mä luulen että meidän äiti kuvitteli omassa päässään isän naisystävän uhkaksi itselleen ja sen takia käänsi asian niin päin että se olisi uhka meille lapsille ja isälle. Tai tälläsen teorian kuulin yhdeltä mielenterveysihmiseltä ja se kyllä vaikutti osuvan meidän äitiin. Koska kun sanoin äidille ettei se lakkaa olemasta meidän äiti eikä siitä toisesta tule uutta äitiä niin se meni hiljaseksi pitkäksi aikaa ja sitten sanoi mulle ettei hän sellasta edes kuvitellut. Mut mä luulen et se on just niin.
Sen lisäksi se kyllä vertasi jatkuvasti sitä naista itseensä ja ihmetteli mitä siinä muka on parempaa kuin hänessä. Eron jälkeen siis. Siinä olen vähän jäävi ottamaan kantaa mutta kyllä itse ajattelen avioliitosta sellasta ettei sen pitäisi olla sellasta jatkuvaa naljailua ja toisen väheksymistä. Sellasta tää toinen nainen ei tee. Mun mielestä se pitää isästä ihan aidosti ja niillä on kotona sellanen harmoninen rauha. Äiti tuntuu enemmän riippuvaiselta isästä vaikka ei isästä pidä.
Joskus kun äiti haukkui meille isää mä ihmettelin miksi ne oli menneet naimisiin ja äiti sanoi että ilman heitä ei olisi meitä. Niin että oliko se sitten meidän syy kun elämä oli ihan hirveetä? Tiedän kyllä ettei ollut mutta siltä se joskus tuntui.
..olen tässä viereltä joutunut seuraamaan muutamia avioliittojen loppuja.Lapset ovat jo yli parikymppisiä (asuneet jo poissa kotoa) ja käyttäytyvät kuin mitkäkin..Viedään kukkia hautausmaalle "heidän kuolleelle isälle" yms.En tajua miten tämä isä jaksaa niitä kaikkia hullutuksia.
Toisessa tapauksessa lapset ovat 12-ikävuoden korvilla ja käytös on molempia vanhempia kohti kunnioittavaa, Lapset (molemmat poikia) jäivät isälle, tapaavat äitiään joka toinen viikonloppu.
Mielestäni vanhempien tulisi sanoa varsinkin aikuisille lapsille, että pitäisivät huolen omista asioista. Pienemmät lapset ymmärtävät tilanteita huomattavasti paremmin. Tosin edelleenkin tämä kaikki riippuu vanhemmista ja siitä miten on lellitty/hellitty jne.
Vaikea ero meneillään myös minulla. Mies pimahti 18 vuoden avioliiton jälkeen täysin. Ei itsekään ole enää tajunnut itseään pitkään aikaan. Nyt kun eronsa sai, alkaa pikkuhiljaa tajuta mitä on tullut tehtyä.
Kaiken aikaa olen saanut kuulla viisuksia siitä, kuinka lapset kyllä selviää ja sopeutuu. Vaan jospa arpi omallakin rakkaallani vanhempiensa erosta repesi auki vasta viisikymppisenä?
Lapsilla ja nuorilla ei ole sananvaltaa vanhempien erossa. Lapset ovat lojaaleja, nuorilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää nuoren elämää ja esittää selviytyjää. Sysätä vaikein mahdollinen asia elämässä jonnekin tulevaisuuteen. Vuosia, vuosikymmeniä saattaa vaikuttaa siltä, että erosta huolimatta lapsesta tuli menestyvä ja tasapainoinen - kunnes kaikki romahtaa kuten miehelleni kävi. Lopulta hän ei koskaan selvinnyt vanhempiensa erosta, sairastui 30 vuoden katkeruuden jälkeen ja jätti omille lapsilleen nyt samanlaisen taakan kannettavaksi.
Eivät lapset selviä erosta koskaan - joidenkin kohdalla se ei vaan ehkä tule koskaan julki.
Haavoja tulee elämässä kaikille. Erosta tai jostain muusta. Omat lapseni (10,14,17) eivät suostu puhumaan lainkaan isän yllättävästä lähdöstä. Olen antanut heidän olla rauhassa; onneksi käyn terapiassa, voin siis konsultoida psykologia lapsia koskevissa jutuissa.
Olen itsestäni helvetin ylpeä, että en ole alkanut puhua lasten kuullen "ikäviä asioita" heidän isästään. Luulen, että aikanaan panettelutarve ja syyllistämisenhalu helpottaa. Enkä usko lasten eroprosessin ainakaan helpottavan, jos he kuulevat isin uuden tyttöystävän olevan yli 20 vuotta isiä nuorempi.
Aikuisten välinen paska on pidettävä irti lapsista. He kärsivät erosta riittävästi muutenkin ja ilman omaa syytään. Omien ystävien ja muiden aikuisten kanssa voi puhua suunsa puhtaaksi.