Ero 10 vuoden jälkeen tuli sitten. Ei lapsia, kun mies ei halunnut, enkä oikein itsekään niin että oisin jaksanut väkisin yrittää. Tuntuu niin pirun tyhjältä.
Onko kenelläkään kokemusta, miten ihmissuhteissa pääsee eteenpäin? Kaverisuhteetkin on vuosien saatossa paljon laimenneet ja ne on paljon perheellisiä pariskuntia, joiden kanssa tuntuu olevan nyt todella vähän yhteistä.
Onko ainoa vaihtoehto katsella nuorempia miehiä, kun ikäisillä ja vanhemmilla tuntuu olevan niin erilainen ajatusmaailma? Taidan olla vielä aika sekaisin... Tuntuu niin masentavalta. Näen itseni vain vanhana yksinäisenä mummuna, jolla ei ole enää mitään ihmiskontakteja. Onneksi on sentään (liian vaativa) työ ja harrastukset.
Onko kenelläkään kokemusta, miten ihmissuhteissa pääsee eteenpäin? Kaverisuhteetkin on vuosien saatossa paljon laimenneet ja ne on paljon perheellisiä pariskuntia, joiden kanssa tuntuu olevan nyt todella vähän yhteistä.
Onko ainoa vaihtoehto katsella nuorempia miehiä, kun ikäisillä ja vanhemmilla tuntuu olevan niin erilainen ajatusmaailma? Taidan olla vielä aika sekaisin... Tuntuu niin masentavalta. Näen itseni vain vanhana yksinäisenä mummuna, jolla ei ole enää mitään ihmiskontakteja. Onneksi on sentään (liian vaativa) työ ja harrastukset.
Vastaukset 28
Vanhimmat
..taidan sitten todella olla yksin tässä tilanteessa?
Nyt sinun on elettävä vain päivä kerrallaan ja itkettävä silloin kun itkettää. Ota rohkeasti yhteyttä ystäviisi siitäkin huolimatta että olleet vuosien saatossa erkaantuneet. Ihanteellista olisi jos löytyisi joku kohtalotoveri jonka kanssa voisitte olle olkapäänä toisillenne. Ammattiapu ei ole koskaan pahitteeksi ja tekisi kyllä hyvää purkaa asioita jonkun asiantuntijan kanssa.
Oman ikäisesi ovat varmaan täysin erilaisessa elämäntilanteessa mutta koskaan ei voi tietää mistä ikäryhmästä se uusi rakkaus eteen tulee. Se tulee sitten kun sen aika on. Se ei tule etsimällä eikä hakemalla, vaan elämällä.
Itse olen melkein samanlaisessa elämäntilanteessa, biolapseton olen mutta en lapseton. Mieheni jätti minut pitkän avioliiton jälkeen ja tuntui että maailmani loppui siihen. Mutta päivä kerrallaan olen mennyt eteenpäin ja pikkuhiljaa alkaa elämä voittaa. Olen ottanut yhteyttä entisiin ystäviin ja rohkeasti olen lähestynyt muitakin eron kokeneita.
Voimia sinulle!
Kiitos lohduttavista sanoista.
Olen toki aktiivinen jo ihan työnikin puolesta, mutta vanheneminen pelottaa, kun jotenkin ajatteli että meillä on miehen kanssa hyvät edellytykset jatkaa mummoiksi ja papoiksi asti ilman lapsiakin. Nyt tuntuu, että lapset olisivat sittenkin hitsanneet paremmin yhteen.
Ei erot nuorena tällaiselta tuntuneet, kun kaikki tuntui vielä niin mahdolliselta. Kai se on jotain 40-kriiseilyä miehelläkin, joka lähti sitten "etsimään itseään".
"Nyt tuntuu, että lapset olisivat sittenkin hitsanneet paremmin yhteen."
Luepas iltapuhteeksi viereisiltä palstoilta edelliset tuhat viestiä tapaamisoikeus- ja elatusriidoista.
Toki tiedän että ihmiset eroavat lapsienkin kanssa, mutta lapsien kanssa se yksinäisyys ei käsittääkseni ole yhtä kokonaisvaltaista. Minulla on tunne että olen jossain kummallisessa nollapisteessä. Ns. nuoren ihmisen elämänvaiheessa mutta jo 40 lasissa.
Meillä ainakin ero taisi johtua jonkinlaisesta tarkoituksettomuuden tunteesta. Varsinkin miehelle on kuitenkin ollut vaikeaa se, ettei lapsia ole, vaikkei itse niitä alunperin halunnutkaan.
Kapakkamiehistä en valitettavasti ole kauhean kiinnostunut. Ei enää jaksaisi sellaista rumbaa. Kapakoissa voi joskus käydä, mutta ei asumassa. Exän etu oli sekin, ettei se juonut.
Olen itsekin nelikymppinen, lapseton ja eronnut.
Kyllä meitä kohtalotovereita on.
Halusin erota, koska meillä ei tuntunut olevan elämää. Emme käyneet pariterapiassa eroprosessin aikana. Olisi kyllä kannattanut.
En tajunnut, että ero olisi vaikea, vasta nyt ero on konkrettinen, olen ymmärtänyt, kuinka paljon asioita jäi käsittelemättä.
Olen itkenyt ja itkenyt. Niin paljon asioita pulpahtaa mieleeni koko ajan. Olen myös yrittänyt jutella ystävien kanssa. Sekin on auttanut. Yritän päästä juttelemaan vielä ammattiauttajan kanssa. Hän on kuitenkin puolueton, ja toivottavasti pystyy auttamaan elämäni solmuissa.
Emme yrittäneet edes hankkia lapsia. Ehkä olisimme tahtoneetkin. Elämä vain soljui eteenpäin, mutta me emme pysyneet perässä.
Moni on sanonut, että kannattaa elää päivä kerrallaan ja katsoa mitä se tuo eteenpäin.
Liikunnan harrastaminen on myös tärkeätä, koska siitä saa hyväolon tunteen. Itsekin yritän kuntoilla ja se kyllä on tehnyt hyvää. Uuden harrastuksenkin etsiminen voi tehdä hyvää ja samalla tutustuu uusiin ihmisiin.
Joku suositteli oman aarrekartan tekemistä. Siihen kirjataan, piirretään tai leikataan kuvia asioista, joita haluaa toteuttaa lähitulevaisuudessa. Tavoittelleen voi antaa toteutumisajankohdan. Tämän viikon Ilonassa oli asiaa liittyen artikkeli.
Nelikymppisen naisen tilannetta hankaloittaa se, että miesten kuolleisuus on huimaa. Kuitenkin täällä baarissa olisi edelleen liuta kaikenikäisiä miehiä, joista monelle ihmissuhde kelpaisi.
Et oikein kerro, millainen ajatusmaailmasi sitten on, mutta näistä ikäisistäsi hepuista monella on aika "nuorekas" ajatusmaailma ja noilla viisikymppisillä patuilla vieläkin nuorekkaampi.
On tietysti junioreitakin, mutta ne eivät ymmärrä mistä puhutaan, kun yrität keskustella Avaruusasema Alfasta.
Ongelma, että miehiä on ikäluokassa enemmän alkaa vasta noin 55-vuotiaana. Harva mies kuolee 40-vuotiaana ja miehiähän syntyy naisia enemmän.
Ongelma koulutetulle naiselle on, että vapaana olevat miehet ovat yleensä syrjäytyneitä, alkoholisteja ja työttömiä. Naiset naivat itseään korkeampitasoisia miehiä, joten hyvät miehet ovat varattuja.
Erosin reilusti yli 10 -vuotisesta lapsettomasta liitosta pari vuotta sitten. Oli ihan outoa yhtäkkiä olla "minä" "meidän" sijasta. Koko elämä piti rakentaa uudelleen. Vanhojen ystävien lisäksi sain uusia menemällä mukaan erilaisiin ryhmiin. Muutin väliaikaisesti jopa pois Suomesta ja loin uutta minääni ulkomailla - jatkoin urheilua, liityin erilaisiin ryhmiin, ilmoittauduin mukaan hyväntekeväisyystoimintaan. Vaikeinta on ollut voittaa yksinäisyys niinä hetkinä, kun tuntuu, ettei maailmassa enää kertakaikkiaan ole kunnollisia, elämänilonsa säilyttäneitä miehiä. Silloin pysähdyn ja muistan kahta ystävääni, joista toinen löysi onnensa exän ja minun järjestämissä juhlissa, ja toinen täällä maailmalla ollessaan. Molemmat päälle 40v., kuten olen itsekin.
Sinulle sanoisin, että ole rohkea, ja tee elämästäsi itsesi näköinen!
Itku tuli, kun viestejänne luin... Varmasti löydään vielä iloakin, mutta juuri nyt tuntuu niin kamalan tyhjältä ja yksinäiseltä ja loputtomalta. Minulla on aikaa vievää työ (yksi syy eroon), ihana harrastus, yksi-kaksi hyvää ystävää ja liikunta.
Miehen kanssa ollaan sovittu pitävämme yhteyttä. En tiedä onko se viisas ajatus, sillä välilllä olen hänelle todella katkera. En tiedä miksi nyt koen hänen jättäneen/pettäneen minut, vaikka päätös olikin alunperin yhteinen ja ehkä alkuun jopa omani. Meiltä loppui siis rakkaus, ajauduimme erilleen niin kuin naistenlehdissä joskus joistakin julkkiksista lukee (kukaanhan ei todellisuudessa usko että sellaista tapahtuu, en minäkään ennen).
Tuntuu, että on jotenkin vajaa enkä tähän yhteiskuntaan sovi. Sen aistii jostain asenteista esim. työelämässä. Viimeksi kesälomiani aiottiin siirtää perusteena "eihän sinulla ole perhettäkään." Esimies ei varmaan tajunnut, että minun keskellä erokriisiä kamppailevan oli pakko mennä salaa vessaan itkemään sen kommentin jälkeen. En ole koskaan potenut vauvakuumetta tms. mutta lapsettomuuteni on osittain syynä myös se, etten olisi lapsia varmaan saanutkaan ilman hedelmöityshoitoja (yksi kohdunulkoinen raskaus) Nyt tuntuu, että minua saa lapsettomuuteni takia loukata miten vaan.
Olen suhteellisen nuorekas, mutta inhoan sitä "farkkutyttöroolia" joka minuun on istutettu. Koen ettei minulla ole mitään yhteistä valtaosasta perheellisiä (tai eronneitakaan) nelikymppisiä. 10-vuotta nuorempien kanssa tulen paremmin toimeen, mutta en haluaisi olla mikään naispuolinen Peter Pan, jonka ei koskaan sallita kasvavan aikuiseksi.
Tuo Zaan mainitsema "kunnollisia, elämänilonsa säilyttäneitä miehiä" tuntuu kyllä ihan katoavalta luonnonvaralta ikäisissämme miehissä.
Kun lukee noita deitti-ilmoituksiakin, niin ihmeen katkeran oloisia tai uskomattomia vaatimuksia esittäviä nelikymppisisä siellä tuntuu riittävän elleivät sitten ole varattuja.
Ehkä tässä on syy miksi hyvinä hetkinä samaistun mieluummin 30-vuotiaisiin ihan keskustelumielessäkin. Heissä on vielä elämäniloa ja sellaista tulevaisuuteen uskomista jäljellä, jota itse nyt kaipaisin jotta saisin itseni taas jaloilleni...
Sinahan kuulostat ihan minulta! Juuri noin meillekin kävi - erosta päätettiin yhdessä, ja silti olin jotenkin katkera eron jalkeen. Ystäviä on muutama, ja työ vie aikaa, sekin yksi syy eroon. Lapsia emme saaneet, hoidoista huolimatta. Ja harrastan liikuntaa! Ikäisteni miehen ajatusmaailma vaikuttaa kangistuneelta, siksi minäkin viihdyn yleensä paremmin vähän nuorempien seurassa, tosin poikkeuksia on. Missähän päin vaikutat? Minä olen viela Aasiassa, mutta tulossa takaisin muutamien kuukausien paasta. Mikapa ettei meista voisi tulla toisillemme tukikepit pahojen paivien varalle.
No tämäpä sattui!
laita viestiä vaikka: kaseva(at)suomi24.fi
kerron sitten tarkemmin missä vaikutan jne.
Minulla ikää 40 mutta nuorimmainen vasta 3 vuotias. Perustin perheen keski-ikäisenä ja nyt, pienten lasten äitinä oman ikäiseni miehet ovat ajatusmaailmaltaan aivan eri planeetalla kuin minä. Elävät uutta vapautta kun ovat saaneet lapsensa maailmalle ja osa jättänyt vaimonsa. Näinhän teki minunkin mieheni. Kyllästyi vanhaan vaimoon ja lapsiin. Etsi rinnalleen oman ikäisensä naisen, jonka kanssa saavat elää kahden aikuisen huoletonta elämää.
Aika yksinäiseksi minäkin vanhuuteni kuvittelen. Lapset käyvät jos sattuvat ennättämään, mutta muuten varmaan vietän aikaa itsekseni ja harvojen ystävieni seurassa. Teen töitä kotona, joten työkavereitakaan minulla ole ja elämä tuntuu kieltämättä välillä vähän yksinäiseltä. Uutta rakkautta en osaa edes kuvitella; kuka minut ja lapsilauman huolisi. Olenkin miettinyt, että minun pitäisi kohdata jossain yh-isä, joka olisi 10 vuotta minua nuorempi. Ehkä hänen kanssaan ajatusmaailmamme olisi samalla aaltopituudella.
Toipuminen lie yksilöllistä. Onneksi sinulla on työ, liikut ja muutama hyvä ystäväkin löytyy. Ne auttavat jo paljon.
Rakkaus se loppui itseltänikin ja ajaduin erilleni puolistoni.
Suhde vaatii hoitamista. Ihminen tuntuu tarvitsevan rakkautta ja substasralia, niin kuin kasvitkin. Niin se vaan on.
Meillä töissä ei onneksi tarvitse lomien kanssa tapella. Itkut ne tulee omasta huonosta olosta.
En ole vielä edes ajatellut uutta suhdetta. Vanhat haavat on ensin parannettava. Yritän päästä jonnekin keskustelmaan asioita, ja sitten toivottavasti vielä jonain kauniina päivänä...
Itsekin huomasin tulevani nuorempien kanssa helpommin toimeen. Heillä ei taida olla takkana niin paljoa elämänkolhuja.
Olen aina näyttänyt ikäistäni nuoremmalta. Taidan olla kanssa sellainen farkkutyttö. Itku vain tainut vähän vanhentaa...
Kyllä se aurinko joskus risukasaankin paistaa, usko pois. Sille täytyy vain antaa ensin mahdollisuus. Avoimin mielin vain kohti tulevaisuutta. Tosin helppo sanoa, kuin tehdä.
Tsemppiä sinulle!
Erosin joitain vuosia sitten samassa tilanteessa kuin sinäkin. Eron jälkeen oli todella sekavat fiilikset: sydän vereslihalla, kompassi sekaisin... Ajattelin, että varmaankin alan harrastaa jotain "vanhojen tätien juttuja" ja hoitelen lähistöllä asuvien vanhempieni asioita hautaan saakka. Eli ei siis kovin ruusuiselta näyttänyt! Ystäväpiirikin oli suureksi osaksi niitä "meidän" kavereita, perheellisia ihmisiä.
Vietin jonkin aikaa hiljaiseloa, sitten tuli eräskin juhannus, ja juuri kihlautunut kaverini soitti minut mukaan mökkibileisiin. Siellä sitten eteeni tuli toinen elämää nähnyt, kahden pojan vkl-isä. Ajattelin ensin, että ehei, ei minusta ole äitipuoleksi. Mutta niin sitten kävi, että uutena vuotena mies kosi, ja reilu vuosi tuosta juhannuksesta oltiinkin jo papin aamenella! Mies on viitisen vuotta nuorempi, ja nyt perhettämme täydentää pieni tytär.
Vaikka fiiliksesi tällä hetkellä ovat sekaiset ja ahdistavat, elämä kantaa kyllä! Oman aikansa erosta tokeneminen ottaa - mutta mikä ei tapa, se vahvistaa. Tsemppiä!!! Paistaa se aurinko risukasaankin!
Näköjään meitä nelikymppisiä lapsettomia naisia on kuitenkin olemassa...
Olin itse 38 vuotias, keskellä lapsettomuustutkimuksia, kun mieheni yks kaks yllättäen eräänä iltana totesi, ettei taida olla onnellinen. Olimme juuri ostaneet omakotitalon, päätyneet monien vaiheiden kautta lapsettomuustutkimuksiin ja elämä taloudellisesti mallillaan. Molemmilla samanlainen arvomaailma, huumori ja asenteet. Luulin sokeasti kaiken olevan kunnossa, kunnes hän pudotti tämän pommin. Avioliittoa takana 9 vuotta, ei alkoholismia, ei väkivaltaa, ei suuria kriisejä. Vain sitä normaalia arkea, jota hän ei sitten kestänytkään. Menin kaksi kuukautta ja hän laittoin eron yksipuolisesti vireille, ei suostunut avioliittoneuvojalle, ei terapiaan, ei juuri edes keskustelemaan. Avioero oli kuulemma ainut ratkaisu siihen, että 14 vuoden yhdessäolon jälkeen hänen mielestään suhteestamme puuttui se suuri huuma.
Siinä sitä sitten minä olin totaalisen yksin keskellä jättivelkaista omakotitaloa. Olo oli totaalisen yksinäinen.Kaikilla ystävillä mies ja lapset. Koin pitkään olevanin jonkinlainen kummajainen: eronnut nainen - ei edes lapsia. Työskentelen alalla, jossa tapaan paljon ihmisiä ja tuntemattomille ihmiseille helppo yhteinen puheenaihe on tietenkin lapset. Mutta minä menin aiheesta aina aivan lukkoon. Minähän olisin lapsia halunnut mutta en saanut. Pitkään olin katkera ex-miehelleni siitä, että hän tavallaan varasti minulta parhaat vuoteni. Olin jo ehtinyt sopeutua ajatukseen, ettei lapsia meille suoda, mutta onhan meillä toisemme. Vanhenemme sitten yhdessä. Ja sitten hän yllättäen jättää minut seitsemän vuotta nuoremman naisen takia.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella vaikeita. Olen selvinnyt varmaankin suhteellisen järjissäni paneutumalla työhöni. Se on vienyt ajatukset muualle. Pahimpia ovat olleet lomat ja viikonloput. Mitä voi eronnut lapseton nainen tehdä yksin? Ei voi mennä baariin, koska heti kimpussa ovat juuri ne elämässään katkeroituneet aikamiesylijäämä poikamiehet (anteeksi karrikoiden) tai sitten varatut miehet, jotka kuvittelevat, että eronneet naiset ovat helppoja saaliita pikku seikkailuihin. Huh -huh sanon minä.
Toinen asia mikä minua ihmetyttää on monen ihmisen asenne. Minulta kysellään koko ajan, että olenko jo löytänyt uuden miehen. Olenko vasta sitten jonkun arvoinen, kun meitä on taas kaksi??
En vain ole kokenut vielä olevani valmis uuteen suhteeseen (en kyllä tosin edes tiedä mistä sen voisi löytää, kun baarielämä/lavatanssit ei kiinosta). Laastarisuhdetta en halua, koska se ei ole mielestäni reilua toista kohtaan.
Minäkin kuulisin mieluusti muiden samanikäisten ja samasa elämäntilanteessa olevien kommentteja siihen miten he ovat selvinneet. Mitä tekevät ja missä käyvät. Aika auttaa surutyöhön mutta miten suhtautua positiiviseti elämään, joka välillä osaa näyttää ne raadollisimmat puolensa.
Meillä miehen kanssa takana melkein 30 yhteistä vuotta kunnes hän eräänä päivänä kertoi löytäneensä elämänsä rakkauden. Se oli shokki ja tuntuikin että maailma loppui siihen. Ikää 40 , ei biolapsia. Takana pitkä, kipeä lapsettomuus, epäonnistuneet lapsettomuushoidot ja sopeutuminen lapsettomuuteen. Lapsia perheessäämme kuitenkin on, nuorin 3 vuotias. Eivät ole biologisesti meidän, mutta "omia" kuitenkin. Mies pakkasi kassinsa ja häipyi meidän elämästä.
Itkin, huusin ja oli tosi vihainen. Tuntui, että mies vei minulta elämäni parhaat vuodet ja mahdollisuudet "oikeaan" perhe-elämään. Toivoin, että hän olisi jättänyt minut 20 vuotta aikaisemmin ja minä olisin ehkä kenties saanut oman perheen; rakastavan aviomiehen ja lapset. Nyt tuntuikin että minulle ei jäänyt mitään muuta kuin nollassa oleva itsetunto, vanha omakotitalo ja sijoitetut lapset. Tuntui että elämälläni ei ole mitään merkitystä. Mutta päivä kerrallaan mennään eteenpäin, lapset auttavat jaksamaan sillä he ovat jo kerran elämässään joutuneet luopumaan vanhemmistan ja nyt vielä tämäkin isä jättää heidät. Olen luvannut lapsille, että äiti kyllä pysyy heidän luonaan.
Minunkin mies sanoi että meidän elämästä puuttuu huuma. Toki se puuttuu, jos ollaan oltu yhdessä melkein 30 vuotta, perheessä pieniä lapsia, mies aina töissä (6 päivää viikossa, pitkiä päiviä) jne. Mutta sellaista se elämän arki on, ei se ole ainaista huumaa. Parisuhdetta pitäisi hoitaa ja antaa välillä tilaa huumalle. Mutta se on molempien aviopuolisoiden tehtävä ja siihen me emme jaksaneet enää viime vuosina keskittyä. Ehkä mies muistaa tämän uudessa suhteessaan, jossa ei lapset ole häiriötekijänä.
Täällä myös yksi kohtalonsisar.
Minun avioliitossani lapsettomuus johtui miehen kliinefelterin syndroomasta, joka oli jo tiedossa naimisiin mennessämme. Silloin kuitenkin uskoin vielä, että olemme yhdessä lopun elämäämme ja pystyisin myös elämään lapsettomuuden kanssa. Toisin kävi.
Mieheni kyllästyi arkeen ja haki kahden viikon päästä siitä, kun totesi, ettei olekaan tyytyväinen, avioeroa. Päivää ennen jouluaattoa. Lähetti minulle sen tiedoksi tekstiviestillä.
Siinä minä, 39-vuotias lapseton nainen ihmettelin mitä helvettiä tapahtui, olin katkera omista valinnoistani ja näin myös, kuten monet teistä, oman tulevaisuuteni harmaana, yksinäisenä ja sosiaalisesta elämästä syrjääntyneenä.
En kuitenkaan antanut periksi. Kirjoitin itseni ehjäksi. Satoja sivuja avioeropäiväkirjaa, jossa kävin lävitse omia kipukohtiani. Rupesin matkustelemaan ja panin kaiken energiani myös työhöni. Ajattelin, että voihan sitä näinkin elää ja ihan hyvää elämää silti.
Ystävät olivat todella harvassa, sillä lapseton pariskunta jää väkisinkin porukoiden ulkopuolelle siinä vaiheessa, kun ystäväpiirissä alkaa vauvaboomi.
Kapakoihin en halunnut lähteä, sillä en uskonut sieltä mitään löytäväni. Niinpä tieni kävi tälle palstalle. Ensin purkamassa omaa pahaa oloani edes jollekin, joka kuuntelisi ja kun rupesin pääsemään jaloilleni, jatkoin täällä toisten tukemista.
Sitten eräänä päivänä kirjoittelin samassa ketjussa erään itseäni pari vuotta nuoremman viikonloppuisän kanssa. Tuimme molemmat erästä juuri vasta erotiedon saanutta.
Myöhemmin tiemme kohtasivat täällä uudelleen, eräällä toisella osastolla. Ja koska ajatukset maailman menosta kohtasivat, rupesimme kommentoimaan toisillemme myös sähköpostitse. Ensimmäisestä sähköpostista on nyt kulunut aikaa yksi vuosi ja yksi päivä. Kihlat vaihdettiin tammikuussa.
Vielä vuosi ja yksi päivä sitten, olin aivan vakuuttunut siitä, ettei minulle ole enää mitään tarjolla ihmissuhderintamalla ja nyt elän elämäni onnellisinta aikaa.
Ja siitä huolimatta, että oma aikani mahdollisena äitinä on jo mitä suurimmalla todennäköisyydellä ohitettu, saan seurata pienen ihmisen elämää hyvin läheltä. Pienen ihmisen, joka tänä viikonloppuna sanoi minulle, että olen hänen paras kaverinsa =,)
Eikä niiden lasten tarvitse välttämättä omia olla. Eihän ne itse synnytetytkään omia ole, vaan lainassa meillä vain hetken. Lapselle on hyvin tärkeää omistaa myös muita aikuiskontakteja, kuin omat vanhemmat. Me lapsettomat naiset voimme hyvinkin ottaa sellaisen roolin jonkun pienen elämässä, on se pieni sitten ystävän, sukulaisen tai mahdollisen uuden kumppanin lapsi. Ainakin näin minä olen nyt oman roolini tässä maailmassa hahmottanut, vaikken omia lapsia tähän maailmaan saanutkaan saattaa.
Eli voimia siskot, elämä ei ole vielä menetetty nelikymppisenä. Saattaa nimittäin olla, että se todellinen elämä vasta alkaa silloin.
P.S. Ja sanottakoon muuten vielä, että ennen tämän oikean ihmisen kohtaamista, sain huomata, että nelikymppinen lapseton nainen on hämmästyttävänkin suosittu "sinkkumarkkinoilla".
kannustavasta ja positiivisesta kirjoituksestasi. Hienoa lukea asiallista ja kypsää tekstiä! Kaikkea hyvää sinulle, toivottaa 'näin kävi meille' -kirjoittaja
sai minut kirjoittamaan omani, koska tarinoissamme on todella paljon samanlaisuutta.
Ja siitä huolimatta, että viestissäni kerroin onnellisesta parisuhteestani, olen myös tällä matkalla oivaltanut sen, että olen aivan yhtä hyvä ihmisenä, olen sitten parisuhteessa tai itsenäisenä. Asia, jota tuollaisten uuden kumppanin löytämisestä utelevien on hyvin vaikea ymmärtää. (Äitini oli varmasti pahin utelija oman eroni jälkeen. Oli vahvasti vakuuttunut siitä, etten selviäisi elämästäni ilman miestä.)
Sen oivalluksen jälkeen sitä on huomattavasti enemmän turvassa, kuin moni sellainen, joka pitää kynsin hampain kiinni huonoistakin parisuhteista vain, jotta ei jäisi yksin. Sen oivalluksen jälkeen on myös huomattavasti enemmän oma itsensä, jos parisuhteen vielä muodostaakin jonkun kanssa.
Joten, jos paljon pahaa, niin paljon on myös hyvääkin opittavana kokemastamme kriisistä.
On mukava huomata, että meitä nelikymppisiä lapsettomia eronneita naisia on muitakin kuin minä! Olen tuntenut itseni todella kummajaiseksi varsinkin nyt viime kuukausien aikana.
Minun tarinani on, että reilut viisitoista vuotta kestänyt avioliittoni päättyi tänä keväänä eroon. Nuorena emme hankkineet lapsia, se johtui pelkästään minusta. Halusin elää ja olla vapaa ja nauttia yhdessäolosta mieheni kanssa ja lasten aika olisi sitten myöhemmin. Miehenkin tuntui tyytyvän tähän. Rakensimme omakotitalon ja raadoimme sen kimpussa pyhät ja arjet. Saimme talon valmiiksi ja muutama kuukausi muuton jälkeen jysähti ensimmäinen pommi; minulla todettiin syöpä. No, siitä selvittiin ja minä paranin. Lääketieteellisesti ei olisi ollut mitään estettä lapsen hankintaan (olin 35-vuotias), mutta henkiset pelot olivat suuret. Kuinka minä uskaltaisin hankkia lapsen, jos vaikka sairastuisin uudestaan ja lapsi raukka jäisi sitten orvoksi!
Toinen pommi tuli sitten vuosi sitten. Äitini sairastui vakavasti ja kuoli melko pian. Itse jouduin samaan aikaan leikkaukseen, jossa minulta poistettiin toinen munasarja endometrioosin takia. Lääkäri neuvoi, että jos on lapsenhankinta-aikeita, niin sen aika on nyt. Ajattelin asiaa ja ajattelin, että on pakko uskaltaa edes yrittää.
Kolmas pommi jysähti sitten heti siihen perään. Mies ilmoitti, ettei ole onnellinen minun kanssani ja haluaa erota. Hän haluaa perheen. Turhahan minun oli siinä tilanteessa enää selitellä, että minäkin haluan nyt itse asiassa samaa! Miehen sanojen mukaan, nyt oli liian myöhäistä.
Olen nyt asunut muutaman kuukauden yksin. Yritän toipua monesta surusta. Äidin kuolemasta, avioerosta ja myös siitä, että minulla ei luultavasti tule koskaan olemaan lapsia. Tieto siitä tekee yllättävän kipeää. Jossittelen ja syyllistän itseäni. Mietin, että mikähän on minun paikkani tässä maailmassa oikein on. Uutta miestä en edes tähän elämäntilanteeseen halua löytää; tunnen, etten ole pitkään aikaan valmis suhteeseen. ja "kelpaanko" minä edes kenellekään. Itsetunto on todella alhaalla. Tunnen olevani vain viallinen rukkanen, joka heitetään pois, kun sitä ei tarvita.
Ymmärrän toki, että aika auttaa varmaan tähän suruun. Töissä "naureskelimme", että minä toivon ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti (olisipa jo syksy!), koska sanotaan, että aika parantaa haavat.
Jäin juuri lomalle, enkä tiedä mitä oikein tekisin. Perheellisillä on perheitten jutut, pariskunnilla on omat juttunsa, mutta mitä ihmettä nelikymppinen "uusioneiti" tekee? Kaikki on uutta, uusien rutiinien hakemista. Jäljelle jäi entistä vain työ.
Olen samanikäinen, myös vasta avoliittoni päättänyt, eikä minullakaan ole lapsia; lapsia en ole koskaan oikeastaan halunnutkaan, niin että olen vähän niinkuin ajautunut tähän tilanteeseen, tosin tietoisena siitä.
On totta, että tämän ikäinen nainen, yht'äkkiä yksin ja vielä ilman lasta, on kummajainen edelleen, mutta minä en ainakaan aio antaa kenenkään muun määritellä elämääni. Elän aika mielenkiintoista elämää toisella tavalla, olen asunut ulkomailla ja voin tehdä asioita, joihin perheelliset eivät pysty.
Ero on aina surullinen ja vaikea asia, mutta aion säilyttää tsemppi-fiilikseni jatkossakin; en aio antaa tällaisen lannistaa - joten älä sinäkään anna, kaikista vaikeuksistasi huolimatta! Elämä ei todellakaan lopu siihen, että eroaa tämän ikäisenä ja on ilman lasta. Elämässä on yksinkertaisesti paljon muutakin jännittävää kuin perhe ja aviomies, se pitää vain itse löytää. Ja missään ei ole sanottu, ettetkö vielä voisi tavata ihmistä, josta tulee elämäsi rakkaus!
Kysy itseltäsi, mitä elämältä nyt haluat, mikä on sinulle tärkeää. Kun tiedät vastauksia, olet jo selviämässä uuteen elämään - tsemppiä!
Uusiin vakaviin ihmissuhteisiin ei eroon jälkeen ole mikään kiire. Et ole mitenkään huono ihminen, vaikka sinulla ei olisi suhteita lainkaan, tai vaikka harrastaisit useita pinnallisisa suhteita. Sinun täytyy ihan alkuun kuitenkin löytää oma itsesi.
Sinun elämäsi ei muutu onnelliseksi jonkun muun ihmisen kautta. Ensin sinun on oltava tyytyväinen omaan elämääsi omana itsenäsi. Liiku, urheile, elä terveesti ja ole aktiivinen. Nauti elämästäsi. Löydä vanhat ystävät uudelleen ja tutustu uusiin.
Se, ovatko uudet ystäväsi sinua nuorempia tai vanhempia ei liene kovin tärkeää. Tärkeämpää on, että olette samoista asioista kiinnostuneita ja suurin piirtein yhtä aktiiviisia. Vai tarkoititko sanoa, että olet maailman ainoa aktiivinen 40 ihminen? Kuulostaa suorastaan sanoen naivilta.
Pitkä ketju, paljon näkyy olevan kuitenkin kohtalontovereita. Hienoja tarinoita. Minullakin on välillä ollut tunne, että mies tavallaan varasti minulta parhaat vuoteni. Aika näyttää oliko niin.
Me kävimme pariterapiassa ja terapeutti totesi, että joskus käy niin, että mies joka ei ole lasta suhteessa halunnut, ottaakin sitten nuoremman naisen ja tekee sen lapsen. Naiselle se vain ei ole mahdollista jos 40 on jo ylitetty.
Työssä on puolensa ja puolensa. Meillä todellakin nuo "ei sulla voi olla mitään menoja, kun ei ole perhettäkään" -lauseet ovat ihan totta. Tässä akuuteimmassa kriisissä ne tuntuvat erityisen pahalta, kun miehen mielestä työni on liian vaativa ja olen siellä liikaa. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, ettei työnantaja tule minua mummona kiittämään.
Ehkä se paistaa päivä vielä sittenkin. Varasin hiljattain kunnon lomareissun kauas ja kallilla. Aion kyllä ottaa jotain iloa myös tästä vapaudestani. Vaikka sitten olisin joidenkin mielestä itsekäs lapseton nainen joka kuvittelee itsensä nuoremmaksi... Ehkä niitä toisten lapsiakin joskus saa auttaa.
Neljänkympin aikoihin tuntuu moni asia joutuvan puntariin eikä ole enää niin selvää kuin ennen.
Meillä on parikymmentä vuotta lapsetonta yhteiseloa takana emännän kanssa, kohtalaisen sopuisaa vielä. Lapsia ei tehty kun meni vauvakuumeet eri tahtiin ja sitten alkoi ikää olla, minä päätin osaltani lopuksi etten enää rupea hankkimaankaan kun eläkeikä lähestyisi siinä vaiheessa kun mahdollinen jälkikasvu saavuttaisi täysi-ikäisyyden.
Ja nyt kai olemme kumpikin katkeria toisillemme kun ei ole lapsia...
Vuoden sisään on kumpikin löytänyt puolivahingossa uuden 'ystävän', molemmilla vielä varsin iso ikäero. Siinä olisi tulossa mahdollisuus perhe-elämäänkin, nämä kun ovat eronneita ja lapsia on.
Silti asumme edelleen yhdessä ja uudet suhteet ovat pikkuhiljaa kai jäämässä taka-alalle, ainakin omalta kohdaltani voin noin sanoa vaikka kipeää tekeekin..jotenkin järkeen ei käy että nuorekas kahden pienehkön lapsen äiti kauan katselisi viittäkymppiä lähenevää ukkoa kun ensi-ihastus on mennyt ohi.Ajatusmaailma on kuitenkinaika erilainen, melkein kuin eri sukupolvien välillä.
Nuorempana en olisi voinut kuvitellakaan että tällainen tilanne osuu omalle kohdalle ja kaiken lisäksi en pysty edes ratkaisemaan sitä mihinkään suuntaan, puhumaan edes asioita selviksi mitä tehdään. Kumpikaan meistä ei ole enää tyytyväinen toiseen, mutta jotenkin tämä tuttu ja turvallinen yhteisasuminen painaa silti paljon vaakakupissa. Vanhuuden merkki?
Vähän sellaista käsijarru päällä ajoa tämä elämä on tässä vaiheessa, mutta eiköhän se joskus ratkea jatketaanko vai ei.Mitään isompia yhteisiä juttuja emme halua edes suunnitella, kuin yhteisestä sopimuksesta puhummekin vain yleisistä arkipäivän asioista.
Niin että on sitä itse kullakin oma soppansa...kaikki ei vain näy päällepäin. Sinä viestiketjun aloittaja, älä ole suotta suruissasi. Aika paljon on vielä mahdollisuuksia erilaisiin ystävyys- ja muihin suhteisiin; ainakin minusta näyttää siltä nyt kun olen seuraillut mitä ympärillä tapahtuu.Yksinkin on välillä kiva olla, joskus sitä oikein kaipaa..ja myönteisellä asenteella tuppaa aina pikkuhiljaa selviämään!
Muut voivat syyttää meitä itsekkäiksi, me itse tiedämme parhaiten, olemmeko sitä.
Minä lähdin myös eroni jälkeen toiselle puolelle maailmaa itsekseni. Kerrankin sai lomalla tehdä ihan juuri sitä mitä milloinkin itse halusi, sen suuremmin konsultoimatta kenenkään kanssa mihin toinen haluaisi mennä. Se oli lomaa se. Itsekästä tai sitten ei. Lomaa kuitenkin ;-)
Zemppiä, elämä voittaa!
Miksi ette kaikki kohtalonsisaret jotka olette kirjoittanut täällä tapaisi. Saisitte jakaa ajatuksianne ja selvittää omianne.
Miksi se ei voisi olla mahdollista?
Ei siihen paljon tarvitse ja varmasti olisi jokaiselle juuri oikeanlaista terapiaa. Ja ystäviä tulisi kahmalokaupalla.