Mieheni oli äitinsä apuna mökillä, teki katolla hommia. Putosi katolta ja päätyi sairaalaan.
Tapahtuneesta on nyt kulunut sen verran kauan, että huoli miehestä alkaa hälvetä: toipuminen etenee hyvin eikä pysyviä vammoja jää. Mikä minua nyt alkoi kaihertaa, on se, että mieheni ehti olla äitinsä kanssa sairaalassa KAHDEKSAN TUNTIA ennen kuin itse soitin miehen puhelimeen, hänen äitinsä vastasi ja kertoi missä ovat. Ei ollut anopilla käynyt mielessäkään soittaa minulle!! (Mies ei itse pystynyt soittamaan / pyytämään puhelua.)
En ymmärrä. Enkö ole anopin silmissä saanut kahdesassa vuodessa sellaista asemaa miehen elämässä, että olisin edes puhelun arvoinen? Miehen sisaruksille kyllä soitteli, myös merten taakse asti.
Tapahtuneesta on nyt kulunut sen verran kauan, että huoli miehestä alkaa hälvetä: toipuminen etenee hyvin eikä pysyviä vammoja jää. Mikä minua nyt alkoi kaihertaa, on se, että mieheni ehti olla äitinsä kanssa sairaalassa KAHDEKSAN TUNTIA ennen kuin itse soitin miehen puhelimeen, hänen äitinsä vastasi ja kertoi missä ovat. Ei ollut anopilla käynyt mielessäkään soittaa minulle!! (Mies ei itse pystynyt soittamaan / pyytämään puhelua.)
En ymmärrä. Enkö ole anopin silmissä saanut kahdesassa vuodessa sellaista asemaa miehen elämässä, että olisin edes puhelun arvoinen? Miehen sisaruksille kyllä soitteli, myös merten taakse asti.
Vastaukset 41
Vanhimmat
Tyypillinen esimerkki idiootista anopista.. Muista ottaa asia puheeksi myös miehesi kanssa --hänen tulisi kyllä tässä kohtaa pudottaa anoppi maanpinnalle kuvittelemaltaan valtaistuimelta..
Taidan ottaa puheeksi anopin itsensä kanssa. Ihan vain sillein, että jos toiste näin tapahtuu niin sopii soittaa minullekin. Kyllä nimittäin keittää...
Pakko mainita, ettei anopissa muuta "vikaa" ole. Silläpä tämä oikeastaan järkyttikin... oliko kaikki se ystävällisyys ja muu vain pintaa, vai oliko se aitoa mutta hätätilanne pisti pasmat sekaisin? En tiedä.
Ihmiset usein käyttäytyvät kummallisesti järkytyksen koettuaan. Ajatus ei silloin kulje normaaliin malliin.
Voit kyllä mainita anopille asiasta. Saat varmasti samalla jonkinlaisen selityksenkin.
Ihmiset käyttäytyvät järkyttävissä tilanteissa eri tavoin. Eikä koskaan tiedä, miten meistä itsekukin käyttäytyy shokissa.
Niin että vaikka kuinka keittäisi, ehkä kannattaisi ajatella myös armollisesti.
Mietipä ap. mikä on omalla kohdallasi ollut järkyttävin elämäntilanne. Mitä teit ensin? Entä sitten?
kyllä on selityksen makua vaikka kuinka järkyttynyt niin luulisi jopa anopin muistavan että hänen pojallaan on vaimo, jos muistaa että pojalla sisaruksia joille viestittää/soittaa.
Kukahan on "selittänyt" jotakin? Vain anoppi - jos hänkään - pystyy antamaan meriselityksen.
Kun isäni kuoli, minulle soitettiin. Pystyin vasta vuorokauden päästä ajamaan äidin luokse ja ilmoittamaan asiasta.
Sen vuorokauden käytin syömiseen ja nukkumiseen, kai.
Lääkärin kautta menin kertomaan asiasta äidille.
Shokki on erilainen eri ihmisillä: toiset toimivat raivokkaasti ja johdonmukaisesti, toiset jäätyvät, toiset itkevät, nauravat, käyttäytyvät ihan epäjohdonmukaisesti.
Äiti tunsi luultavasti syvää pelkoa, ahdistusta ja syyllisystä. En tiedä, mutta kokemuksesta voin jotain arvella.
Mutta kunhan suoraan kysyt - sieltä se vastaus tulee tai sitten ei. Kaikki eivät muista yhtään mitään shokin jälkeisistä tunneista tai (päivistä).
Itse asiassa, kertoiko ap avauksessaan, kuinka paha miehen tilanne oli aluksi? Se ei kyllä korreloi läheisen tuntemaan shokkiin suoraan.
En ole koskaan ollut sellaisessa järkyttävässä elämäntilanteessa, jossa minulla olisi ollut ilmoitusvelvollisuutta eteenpäin, joten en ole kokenut sitä.
Mutta kahdeksan tuntia on pitkä aika, eikä hengenhädästä kuitenkaan ollut kyse (anoppikin tiesi sen). Nooh, pistetään järkytyksen piikkiin vaikka hieman epäilenkin... tärkeintä on se että ukkokulta on hengissä ja hyvissä voimin =)
Saiko hän hoitoa shokkiinsa?
ei pyytänyt ilmoittamaan sinulle? Ei kai hän kahdeksaa tuntia tajuttomana ollut?
meidät haluat, niin minäkin aprikoin seuraavaa olettamusta:
anoppisi on ollut hätääntynyt, todella peloissaan ja tämän kaiken lisäksi syvällisesti SYYLLISYYDENTUNTOINEN (ajatellut, että kaikki on HÄNEN syytään, hänen kattoahan oli poika korjaamassa!) siis iki-inhimillinen PELKO kyseessä. Voisitko kuvitella niin?
Ensin tajuton, sitten leikkauksessa, ja siinä välissä hyvin pöpperössä.
Voisin kuvitella. Aika huono syy, mutta ymmärrettävä.
todellakin. Mutta kuka meistä ihmisistä ei joskus näitä ikäviä tuntoja joutuisi kokemaan...
kurjaa, jos tuo vaikuttaa nyt teidän väleihinne tästä lähtien, varsinkaan jos aina ennen on mennyt hyvin. Tätä palstaltahan näkee, että suurimmalla osalla on pelkkiä ongelmia näissä suhteissa.
En minä sen anna vaikuttaa meidän väleihimme, en missään vaiheessa aikonutkaan. Poden vain hetken omalla tahollani ärtymystä ja se siitä...
Törkeää jättää ilmoittamatta vaimolle tapahtumasta. Eräällä tutulla kävi vähän vastaava tilanne. Heillä asia vielä mutkistui kun miehen oli sovittu mennä hakemaan lapset päivähoidosta koska vaimo oli iltavuorossa töissä. Päiväkodista soitettiin hädissään vaimolle että päiväkoti menee kiinni eikä kukaan ole hakenut lapsia, eikä isä vastaa puhelimeen vaikka aamulla oli sovittu että hän hakee lapset.
Kyllä melkoisen kaaoksen voi saada aikaan erilaisissa perheissä, jos puolisoille jätetään ilmoittamatta, jos toiselle on tapahtunut jotain, esim. joutunut yllättäin sairaalaan.
Minä jouduin kerran sairaalaan yllättäin ja äitini soitti heti miehelleni töihin, että olen sairaalassa leikkauksessa enkä pääse puhelimeen, mutta hän ilmoitti osaston, johon minua voisi mennä sitten katsomaan kun tuodaan leikkauksesta.
Ihme ettei sairaalan henkilökunta nähnyt papereistaan kuka on lähin omainen.
Heillä olisi ollut velvollisuus ilmoittaa.
Yleensä sairaalaan tullessa täytetään tarvittaessa lappunen lähin omainen, kenelle tietoja saa luovuttaa jne., mutta jos kyseistä paperia ei ole täytetty, mistä he sen lähimmän omaisen olisivat saaneet? En minä ainakaan ole koskaan sairaalassa joutunut / saanut ilmoittaa lähintä omaistani, mistä se tieto olisi sinne tupsahtanut?
Ei sitä tarvi papereista katsoa.
Olisivat voineet kysyä sitä tältä saattajalta...
samantyyppisessä tilanteessa, toimisin hädissäni ehkä juuri noin. Ensimmäisenä tulisi kiire saada poika hoitoon, mikään muu ajatus tuskin silloin olisi mielessäni. Kun olisin saanut hänet hoitoon, mutta hän olisi vielä tajuttomana ja leikkauksessa, olisin ehkä shokissa ja jonkinlaisen regression (vanhojen asioiden) vallassa, pelkäisin kuoleeko tai vammautuuko poikani.
Koska tilanne tuntuisi kestämättömältä, hakisin lohtua itselleni sukulaisista, omista lapsistani. Miniälle en ehkä tässä vaiheessa huomaisi ilmoittaa, alitajuntani suojelisi minua kohtaamasta toisen hätää ja mahdollisia syytöksiä. Vain jos suhteeni miniään olisi läheinen ja tuntisin hänen olevan jotenkin avuksi joko pojalle tai itselleni, soittaisin ensin hänelle.
Olisiko miehesi pitänyt olla silloin jo muualla kuin mökillä? Silloin olisi anoppisi pitänyt pystyä ilmoittamisvelvollisuus hahmottamaan.
Olisitko sinä päässyt paikalle tai voinut olla avuksi, jos olisit saanut tiedon heti onnettomuudesta?
No se oli sunnuntaipäivä eikä miehelle ollut velvoitteita olla missään sen jälkeen, toki aloin ihmetellä kun kesti ja kesti.
Olisin päässyt paikalle parissa minuutissa, koska asumme lähes sairaalan vieressä. Miehelleni minusta ei tietenkään olisi ollut sillä hetkellä apua, hänhän oli koko ajan ammatti-ihmisten pyörityksessä, mutta olisimme varmaan saaneet anopin kanssa toisistamme tukea - puheluista huolimatta hän oli sairaalalla yksin.
Mutta väkisin on käynyt mielessä, että mitä JOS olisi käynyt pahemmin ja mitä JOS siihen 8 tuntiin olisi sisältynyt viimeinen mahdollisuuteni suukottaa miestä, pitää häntä lämpimästä kädestä tai puhua hänelle. Ja kukaan ei olisi ilmoittanut minulle!
Kiitos kuitenkin paljon viestistäsi, se helpotti anopin tilanteeseen eläytymistä. Voin kyllä ymmärtää anopin hätäännyksen...
Kyllä olet ihan oikeassa. Sinulle olisi pitänyt ilmoittaa, koska aviopuoliso on läheisin henkilö myös sairaalan kannalta katsottuna.
En oikein nyt ymmärrä näitä anopin puolesta puhujia.
Tajuan kyllä, että ensi hädässä ei muuta voi ajatella, kun potilaan saaminen hoitoon, mutta kun hän on sairalassa ja hoitohenkilökunnan huomassa, on aika tiedottaa. Ja aviopuoliso on nro 1.
Ei siinä ole vaihtoehtoja, hän teki töykeästi ja ehdottomasti väärin.
kuinka olettaisin itse käyttäytyväni vastaavassa tilanteessa. Olen anoppi ja minulla on poika, joka on naimisissa ihan mukavan miniäni kanssa. Ap:n tilanteen ja kuvittelemani vastaavan tilanteen välillä on varmasti eroavaisuuksia, mutta tuskin sinäkään ko. tilannetta tarkkaan tunnet.
Eikä minun tarvitse ketään puolustella, mutta ihmettelen, mitä ihmeen täydellisiä enkeleitä meidän anoppien pitäisi olla, jotta teille miniöille kelpaisimme!
Olen itsekin anoppi.
On ilman muuta selvää, että säikähtäisin suunniltani, jos pojalle sellainen tapaturma sattuisi.
Mutta että soittaisin jollekin sukulaiselle "merten taakse" ennen miniääni, niin se ei olisi mahdollista.
Se ei edellytä anopilta enkelin otteita, vaan johan sairaalassakin kysytään, kuka on lähin omainen.
Panisitko siihen kohtaan oman nimesi?
...poika kielsi äitiään ilmoittamasta vaimolle, jotta tämä ei "turhaan" kauhistuisi?
Ei miniä varmaankaan olisi kirjoittanut ap. kirjoitusta, jos hän olisi tiennyt miehen tahdosta.
Anoppihan olisi silloin tehnyt poikansa tahdon mukaisesti, ja sen olisi miniä voinut hyväksyä.
En silti käsitä puheluita "merten taa".
Tuskin poika olisi sanonut, että amerikoihin voit soittaa, mutta ei eukkokullalle.
ap:lle muutama kysymys asian selventämiseksi:
- Mistä sairaalalle jäi käsitys, että loukkaantuneen lähin omainen on mukana?
- Oliko poika loukkkaantunut niin, että oli tajuton tai muuten kykenemätön itse antamaan henkilötietonsa?
- Sairaalassa poika ei nähtävästi ole ollut aikaisemmin, koska hänen tietonsa olisivat olleet siellä. Vai?
- Poika on siis avioliitossa? Avopuolisoista sairaaloilla ei ole tietoa, ellei potilas itse ilmoita.
- Oliko tilanne niin kriittinen tai niin "helppo", että riitti, kun äiti oli potilaan mukana?
- Ilmaisiko potilas selvästi toiveensa, että asiasta on ilmoitettava jollekin? Edellyttäen että oli tajuissaan.
- Ja joskus tosiaan on niinkin, että potilas ei halua kenellekään ilmoitettavan. Syitä en lähde arvailemaan. Ilmoitusvelvollisuutta ei ole, ellei ole kyseessä jotakin tavanomaisesta poikkeavaa.
Tässä aluksi selvennystä vaativia kysymyksiä.
Jokin nyt minusta mättää. Kyselen lisää, kun saan edellisiin vastauksia. Kiitos.
Mistä sairaalalle jäi käsitys, että loukkaantuneen lähin omainen on mukana?
-- En osaa sanoa. Ehkä äiti ilmoitti olevansa äiti, kun tuollaista kysymystä esitettiin, ja se ymmärrettiin lähimmäksi omaiseksi? En tiedä, kun en ollut paikalla.
Oliko poika loukkkaantunut niin, että oli tajuton tai muuten kykenemätön itse antamaan henkilötietonsa?
-- Tajuton, pöpperössä ja leikkauksessa.
Sairaalassa poika ei nähtävästi ole ollut aikaisemmin, koska hänen tietonsa olisivat olleet siellä. Vai?
-- Ei ole ollut ko. sairaalassa hoidossa aiemmin.
Poika on siis avioliitossa? Avopuolisoista sairaaloilla ei ole tietoa, ellei potilas itse ilmoita.
-- Naimisissa ollaan, kyllä. Onko aviopuolison tiedot siellä sitten jotenkin automaattisesti? En tiedä asiasta, ja olen sitä miettinyt.
Oliko tilanne niin kriittinen tai niin "helppo", että riitti, kun äiti oli potilaan mukana?
-- En osaa vastata kysymykseen. En tiedä mihin äitiä siellä tarvittiin tai mihin vaimoa olisi tarvittu (henkilökunnan näkökulmasta). Anoppi ei kuulemma joutunut tekemään hoitoa koskevia päätöksiä.
Ilmaisiko potilas selvästi toiveensa, että asiasta on ilmoitettava jollekin? Edellyttäen että oli tajuissaan.
-- Ei ollut sellaisessa tilassa, että olisi voinut ilmoittaa.
Ja joskus tosiaan on niinkin, että potilas ei halua kenellekään ilmoitettavan.
-- Hyvin syvästi epäilen, että tästä on kyse. Vaikka olisikin ollut tajuissaan ja kykenevä ilmaisemaan toiveensa.
En oikein ymmärrä mihin kysymysketju tähtää, koska ainoa minun pohtimani asia on se, miksei anoppi tajunnut soittaa minulle (ja siihen olen saanut jo hyviä näkökulmia). Henkilökunnan velvotteista tai saamasta tiedosta en tiedä juuri mitään.
että sinä tekisit oikein, minä en olisi itsestäni niin varma. Turha tässä kinata anoppienkaan kesken.
Suhteeni miniään on hyvä, mutta kuitenkin etäinen. Kännykässä kaikki numerot ovat yhtä lähellä, hädän hetkellä en soittaisi "jollekin sukulaiselle", vaan ihan lähimmille omaisilleni, lapsilleni, kuten ap:n anoppikin. Miniällekin varmaan heti, kun sairaalan taholta jotain kerrottavaa saisin.
Jos sairaalassa suullisesti kysytään heti ensimmäiseksi lähintä omaista (eikä minun nimeäni tai asemaani), en ole varma, mitä vastaisin, riippuu tapahtumien luonteesta. Mikäli kyse olisi välittömästä kuolemanvaarasta, uskoisin muistavani poikani olevan naimisissa ja pyytäisin ilmoittamaan hänen vaimolleen.
>>"Suhteeni miniään on hyvä, mutta kuitenkin etäinen. Kännykässä kaikki numerot ovat yhtä lähellä, hädän hetkellä en soittaisi "jollekin sukulaiselle", vaan ihan lähimmille omaisilleni, lapsilleni, kuten ap:n anoppikin. Miniällekin varmaan heti, kun sairaalan taholta jotain kerrottavaa saisin."
>> "Mutta kyseessähän ei olekaan _sinun_ suhteesi, vaan pojan suhde. Pojalla - kohteella, potilaalla - on läheisin suhde omaan aviopuolisoonsa, siksi pitää ilmoittaa. Keskiössä ei ole anoppi/ sinä."
Anoppi on selvästi sitä mieltä, että pojan rakas vaimo on ollut ja tulee aina olemaan "vieras" suvussa. Sama se, vaikka miniä olisikin pojalle kaikkein läheisin ihminen.
Miltä itsestäsi tuntuisi jos miehesi makaisi sairaalassa ja sinä olisit viimeinen henkilö jolle kerrottaisiin?
jos hänen äitinsä tai joku sisaruksista olisi paikalla. Ei hän tajuttomana edes osaisi minua kaivata, ja jos olisi tajuissaan, kertoisi haluaako minulle soitettavan. Kyllä sairaalasta joka tapauksessa ilmoittaisivat, jos tilanne olisi hengenvaarallinen.
Teillä on varmaan muutenkin sitten viileä suhde.
Itse saisin suurin piirtein päättymättömän raivarin, jos meille kävisi noin kuin alkuperäinen on kirjoittanut.
Kyllä meillä on mieheni kanssa hyvin läheinen ja rauhallinen suhde. Olisin kovin kiitollinen mieheni äidille, anopilleni, että hän olisi toimittanut mieheni nopeasti sairaalaan.
Anopilla olisi toki ollut oikeus purkaa järkytystään puhelimitse kenelle halusi.
Ehkä olisin ollut aluksi pettynyt, kun hän ei heti soittanut minulle, tuntuisihan se luottamuksen puutteelta, mutta ei se mieheni vointiin mitenkään olisi vaikuttanut.
Jälkeenpäin varmaan olisin keskustellut anopin kanssa tilanteesta ja samalla olisi selvinnyt syy soittamattomuuteen.
Eli jos tuosta soittamattomuudesta raivoaisin, olisi syynä oman kunniani loukkaaminen eikä huoleni mieheni terveydestä.
jos tulisikin joku yllättävä komplikaatio,etkä olisi saanut istua miehesi rinnalla sairaalassa.
En antaisi anopilleni sitä ikinä anteeksi...
Päinvastaisessa tilanteessa tahtoisin ehdottomasti,että mieheni olisi tukenani ja turvanani sairaalassa.
Hän olisi hyvin voinut ilmoittaa minulle, että olisin päässyt sairaalaan sanomaan hyvästit ja pitämään kädestä kiinni. Mutta ei.
Kyllä se kaihertaa, varmasti koko loppuelämäni.
Tarkoitus ei ollut aloittaa uutta periaatteellista miniä-anoppisotaa, ei tosiaankaan. Olisi pitänyt harkita pidempään, ennen kuin suunsa aukaisee =)
Kiitos kaikille vastanneille, ja erityisesti niille joiden avulla anopin näkökulma asiaan hieman valoittui!
Älä ole milläsikään; on ihan sama mitä tänne kirjoittaa, niin mielensä saa pahoittaa joka kerta kun vastauksia lukee.
Alkuperäiseen asiaasi kommentoisin, että hölmö anoppi, olisi toki pitänyt alkujärkytyksen hälvettyä soittaa (ei siihen alkujärkytykseen luulisi menevän 8 tuntia).
;o)
lähiomaiselle ilmoitetaan, jos leikkaukseen joutuu tai potilas on tajuton! Et siis taida olla lähiomainen!!
Aviovaimo olen.
En tosiaan tiedä mikä on sairaalan käytäntö, olettivatko että anoppi ilmoittaa, olettivatko että anoppi on lähiomainen eivätkä varmistaneet vai väittikö anoppi jopa olevansa se lähin omainen... En tiedä. Mutta kyllä minusta aviovaimo lähiomaiseksi luetaan!