mä haluisin kuulla teidän kaikkien kokemuksia
syömishäiriöistä..
mistä toi kaikki teidän kohalla alko ja miten te
parannuitte,ootte parantumassa tai muuten vaan
elätte elämäänne..
*kiitoksia teille kaikille rakkaille
ihmisolioille*
syömishäiriöistä..
mistä toi kaikki teidän kohalla alko ja miten te
parannuitte,ootte parantumassa tai muuten vaan
elätte elämäänne..
*kiitoksia teille kaikille rakkaille
ihmisolioille*
Vastaukset 15
Vanhimmat
...en oikeen tiedä, minkä tyypin syömishäiriö
mulla on, ku... no, kerron koko jutun. Jokin
mulla kuitenki mättää, ku pelkään koko ajan
lihovani, ja joko laihdutan, tai ahmin. Oon kyllä
kertonu tän täällä aiemminki, mutta haluaisin
kans mielipiteitä siitä, mistä tässä on kyse, ja
onko tällä taudilla määritystä.
No, kaikki alko jo joskus pari vuotta sitte,
ollessani 13v., ku äitini arvosteli mun ruoka-
annostani. Olin sillon vielä normaalipainoinen -
sen hoikassa päässä. Aikaa kului vähän. Sitten
äitini kysyi: 'Minkä painoinen oot?'
Vastasin: 'suunnilleen 57kg' (Olin silloin n.
168cm pitkä.) 'Äitini mutisi siinä vaan sitten
vähän sellaiseen ikävään äänensävyyn: 'No, se
varmaan johtuu lihaksista' Se lause mulle jäi
hautumaan päähän, ja vähän ennen joulua päätin
aloittaa laihdutuskuurin. (Olin silloin kasvanut
nykyiseen pituuteeni: 169cm) Siinä tosin oli
lisävaikutteena se, että hyvällä ystävälläni oli
anoreksia, ja hän kauhisteli minun ruoka-
annoksiani, ja omia 'läskejään'. Mulla räjähti
pää. Laihduin silloin pari kiloa, eikä se vielä
päässyt paljon vaikuttamaan. Kun joulu tuli, en
voinut olla syömättä jouluherkkuja, ja lihoin
ennalleen.
Viime uutenavuotena tein itselleni lupauksen,
että 'tänä vuonna laihdutan, ja reilusti.' Aloin
siis laihduttaa jättämällä kouluruuan väliin ja
syömällä vain kotona yhden ruuan. (Menkat loppui
sillon puoleksi vuodeksi) Lomilla ja muutenkin
välillä motivaatio loppui, ja lihoin vähän, mutta
pakkomielle laihtua minulla edelleen oli. Siinä
talven ja kevään aikana olin laihimmillani 49kg
ja lihavimmillani 54kg. Sitten alkoi tämä
kesäloma. Oli siis 'pakko' alkaa syödä vähintään
pari krt päivässä. Ja ollihan mulla itelläki
välillä sellainen lomafiilis: 'millään ei ole
väliä, kunhan saa NAUTTIA' Aloin samantien
nauttia syömisestä liikaakin: ahmin. Ja kun
siellä päässäni edelleen pieni ääni sanoi 'Sunhan
pitäs laihtua, ei ahmia' niin sitten jouduin
masennukseen, ja ahmin vain enemmän ja enemmän.
Jota seurasi huono omatunto, ja sen takia pitkä
pyöräily-/rullaluistelulenkki, joskus
oksensinkin. Aina kun olin kotona, olin kaapilla,
enkä pystynyt lopettamaan syömistä. Loppukesästä
painoni oli noussut pitkästä aikaa 57 kiloon, ja
mä masennuin, ja koitin kaikin keinoin
laihduttaa. Sitten aivopesin itteni ja aloin
laihdutuksen uudelleen viikko sitten. Nyt on hyvä
mieli, kun vaaka alkaa taas näyttää pienempiä
lukemia, mutta ei tämä voi olla ihan tervettä
touhua vaikka liikunkin lähellä mormaalipainoa...
Nyt, nesteenmenetyksen ja hiukan
rasvanpalamisenkin takia painan 53-54kg, ja
haluan painon vielä vaan alemmas ja alemmas.
Haluan olla laiha ja litteävatsainen. Korkeintaan
52kg, mieluiten alle.
Haluisin kuulla, onko kellään vastaavaa
ongelmaa, siis sellaista, jota ei kait voi
määritellä oikeen anoreksiaksi, bulimiaksi, eikä
kuitenkaan ahmimishäiriöksikään.
kiitos ihan tuhannesti kun sä jaksoit vastata
mulle..
toi sun tilantees kuulostaa ihan liian tutulta..
mä ite ekaa kertaa aloin tuntea noita samaisia
puutteita itessäni kun mä oli siinä 12 ikävuoden
vaiheilla.. siitä ajasta mä tosi vähän muuten
muistan,mut sen päivän ihan tarkalleen,sen hetken
kun mä ekaa kertaa halusin olla laiha.. en mä kai
mikään lihava sillon ollu..alipainonen
lähinnäkin,mut mä vaan tunsin olevani ihan
epämuodostuma.. Alko yläaste ja toi tunne vaan
jatku..mut kertaakaan mä en itteeni laihuttanu..
hoikan puoleinen mä olin kai edelleen,ja oli
niitä hetkiä millo mä aloin hyväksyä itteeni ja
tajuta et kaikki oli ihan ok.. mut sit se ihan
mieletön epävarmuus alko taas myllertää mun
sisällä..
mun koko tilanne oli pitkään pelkkä
sellanen..hmm..jojo -ilmiö.. joka maanantai mulla
alko aina "uus elämä",terveellinen elämä..
mun päässä alko olla vaan ruoka..mä elin ruokaa
varten,eikä toisin päin.. sitten erilaisten
huolien ja murheiden myötä..mä aloin
lihota..pikku hiljaa mun paino alko hipua sinne
yli viidenkymmenen,(mun pahin painajainen oli
käyny toteen)..54:jään kiloon.. pituutta mulla
oli vaan sellanen 160..vähän ehkä yli.. ja
terveystarkastuksessa mun valitellessa hoitajalle
niitä mun "ylimääräsiä kilojani..se ei oikein
sanonu siihen mitään.. ja mä aloin miettimään..
sitä ajatusten runsasta juoksua ei nyt ees jaksas
käydä uudestaan läpi.. mutta musta alko tulla
epätoivonen..eikä hirveen kauaa kun mun laihutus
sai loistavan alotuksen..ja jouluna olin taas
ihana 47kiloinen.. "hei jee..mä tajusin mihin mä
pystyn ja kuin helposti se kävikään.. ja varmasti
mun urheilu-uranikin paranisi mitä enemmän sitä
ylimäärästä lähtis pois..
mä tosiaan harrastin liikuntaa sen 4kertaa
viikossa..ja söin,välillä normaalista,välillä
ahmin itteni niin ähkyyn et ne oli saatava ulos..
ja mä itkin. joka urheiluharjotusten
jälkeen,lähes joka helvetin ilta..
viime syksynä alko uus koulu ja mä myös tajusin
asioita,ja lopetin ton pakonomaisen
liikuntaharrastukseni,mun tajutessa millasta oloa
seki vielä mussa lisäsi..
joulun -2000 alla, mun lääkäri käynnin yhteydessä
alettiin vihjailla jotain sinne jonkin asteisen
syömishäiriön suuntaan.. en mä mikään niin kovin
laiha ees ollu,mutta noi kaikki arvot sun muut
oli niin pahassa jamassa,että niin ne ei enää
muuta voinu epäillä..
ainut mitä mä sanoin oli että "mä syön kyllä
hyvin,ja paljon..varmaa liikaakin.."
noista ton hetkisistä painoista ym mä en ihan
varma oo..kaikki heitteli ja vaihteli aika
pahasti..
en mä tiedä,nyt just mä tunnen itteni ehkä vähän
heikoksikin..ihan henkisestikin,koska mä oon aika
pettyny itteeni..koska mä tajusin että nyt on
pakko alkaa elää kunnon elämää ja unohtaa toi
ainainen kaloreitten vahtiminen,ja pakko saaha
itteni kuntoon.. mut nyt toikin mun eteneminen ja
kehitys itteni kanssa alkaa valua kuin tuhka
tuuleen..
ehkei tää oo niin vakavaa,mut paljon mä oon
asioista itteni kanssa saanu läpi käydä.
*kirjoitelkaa*
..urheilija ku alotin ton laihdutuksen. Mitä
urheilua harrastit? Mä olin harrastanu
yleisurheilua 9-vuotiaasta lähtien.
Loppuvaiheilla, kun harrastin sitä, aloin
keskittyä kestävyysmatkoille ja mulla kävi tuo
sama mielessä, että jos laihtusin, olo ois
kevyempi ja urheilutuloksetki paranis. No, eihän
niin käyny. Aloin sen sijaan saada astman
oireita. Ensimmäisen kerran niin, että olin sinä
päivänä syönyt vain vähän kotiruokaa ennen
harjotuksia. Meillä oli kovat treenit. Ja
otettiin pitempiä pyrähdyksiä. Huomasin yhdellä
pyrähdyksellä, että mun hengitys meinas kiihtyä
vähän liikaa. Mutta sitte aattelin, että mitäpä
tuosta, ei kai se nyt mitään ollu. Otin taas
pyrähdyksen, mutta sitten hengitys riistäytyi
aivan hallinnasta, ja kiihtyi vaan kiihtymistään.
Tuntui, etten saanut happea. Valmentajani
rauhoitteli sitten minut ja sain itseni
hengittämään syvään. Tämä toistui sitten pari
kertaa myöhemminkin ja asia vietiin tutkimuksiin.
Lopetin urheilun, en sen takia, vaan siksi, koska
se oli käynyt liian vakavaksi. Laihduttaminen
jatkui harrastuksenani, enkä pysty syömään
normaalisti. Joko laihdun, tai ahmin. Enkä tiedä,
miten tästä pääsis ulos. Sulla taitaa olla just
sama ongelma...? Minkä ikänen muuten oot?
17 täytän..ja joukkuelajia harrastin.
entä minkä ikänen sä oot?
Niin mullakin on ollu ongelmia syömisen kanssa
mut nyt alkaa menee paremmin koska ymmärrän että
mun pitää lihota.Oot sä käyny puhumassa kenenkään
ammattiauttajan luona?Entä ootko ajatellu jotain
lääkkeitä?Mä hain just reseptin niitä
serotoniinintakaisinoton estäjiä vasrten joita
käytetään syömishäiriöissä.Siis ne auttaa just
siihen ahmimiseen mikä mulla menee karkkien
kanssa ihan yli.En silti ikinä oksenna mutta
ahmiminenkaan ei oo kivaa.
muutaman kuukauden päästä 16. Tulipa taas
vaihteeks ahmittua, ihan kiva! Pitänee yrittää
syyä huomenna vaan vähän... nyt ei sillee masenna
ku paino on pysyny vähän alempana, mutta pelkään
koko ajan, että se nousee...
...ja sitte ku ahmii, niin lihoo ja masentuu,
näin mun kohdalla, sitte syön lisää ellen saa
itteäni odottamaan nälkää. Sitte ku nälkä on, on
taas hyvä mieli, ku tuntuu että laihtuu. Mä
rakastan nälkää yhtä paljon ku syömistä, sehän
tässä pahinta onki. Pidän molemmista tosi paljon,
kuulostaa hassulta varmasti... Jos on nälkä,
haluan, että nälkä jatkuu ja laihdun, jos taas
syön, pidän ruuasta ja pitää syödä lisää...
syksysin,vaik meniskin ittensä kanssa parempaan
suuntaan,ni kun ihmiset alkaa taas juoksee
jumppatunneilla ja mainokset lehissä hehkuttaa
sitä "nyt kesän kilot pois..!" ni mulle ainaki
tulee aina ihan hirveet ongelmat itteni kanssa..
sillee se on nytkin.. tuli aivan mieletön pakko
mennä ostaa ees jokunen spinnig tai jumppakortti..
*väsyttää*
Kesällä lihoin ahmiessa 5kg, nyt oon tiputtanu
taas 3kg, ku kouluki alkaa... Tuntuu, että ois ne
kaveritki ihmeissään, jos yhtäkkiä oisin lihonu
hirveesti. Sit ku neki vielä IHAILEE sitä kun on
laiha - ovat ite normaalipainoisia. Ja oon tässä
ootellu, että kukahan on seuraava, jolle tää
tauti tarttuu. Oon huomannu, että syömishäiriö on
tarttuva tauti, levispä se millasessa muodossa
tahansa. Kun ihmistä aivopesee niillä sairailla
kommenteilla, mitä varsinki pahemmissa
tapauksissa on, niin kyllä siinä päässä niksahtaa
itelläki, niin mulleki kävi ja tässä mennään. Ite
en kuitenkaan toitottele toisille koulussa, että
mitä mieltä oon itestäni, ja että laihdutan ja
näin edespäin, ihan sen takia kun tiedän sen
olevan rasittavaa.
Oon tässä miettiny, että pitäsköhän hankkii
ammattiapua, mutta sitte kuitenki 1.äiti sais
tietää ja 2.ne vaan pistäs mut lihotuskuurille,
ku en mä haluu lihoo vaan laihtua, ku mä tunnen
oloni aina paremmaks, mitä laihempi oon.
Ja tässä just äidilleniki tuli sellanen sun
mainitsema "nyt kesän kilot kuriin!"-lehti. Tuli
heti ihan syyllinen olo ja samalainen olo ku
sulle.
mäkään en sitä pahemmin tuolla koulussa ja
muualla julista,että mä laihdutan..
joskus sitä ois halunnu kuulla joltain toiselta
ihmiseltä sen "että onhan sulla tota
ylimäärästä"..ja tuli puhuttua laihduttamisesta..
mutta ei sitä koskaan kuulunu,niinpä oli tehtävä
ne omat päätökset..
Ja sitten kun mulle on tavallaan aina ollu tosi
tärkeetä että musta pidetään ja ihmiset näkis
kuin hyvin mä hallitsen mun asioita..mut kun mä
tajusin etten mä voi sietää itteeni..enkä edes
hallita sitä omaa syömistäni tai
syömättömyyttäni,ni mä tunsin itteni tosi
heikoks..ja mä oon ihan tuuliajolla..
onkohan sitä sitten jotenki heikko ihminen,jos ei
saavuta sitä mitä haluaa.. oonko mä heikko ja
epäonnistunu ihminen,jos mä en oo laiha.. tai
sellanen niiku oon aina halunnu..jos mä en
saavuta mun tavotteita..?! ja onko se sit
sitä "sairasta", kun mä oon varma että mä oisin
onnellisempi,jos laihtusin ne muutama kiloa..
ainakin mä oon tosi pettyny itteeni,kun niitä
tuloksia ei sit alakaan näkymään..ja mä en
edisty..!
ja jos ei ittensä kanssa tuu toimeen niin.. (?!)
oon alkanu laihtua uudelleen, ja kun ite kevenee,
niin mieliki kevenee. Ja monet mun tutut tuntuu
ajattelevan automaattisesti, että jos on laiha, on
kaunis ja haluttu. Ja sitte ne kans ajattelee,
että kerran laiha - aina laiha, niin musta ainaki
tuntuu, ja se aiheuttaa paineita. Oon sinänsä
ihailtu kaveripiireissä, ja oon vähän sellanen
johtajaluonne, mutta kukaan ei sitte huomaa, jos
mulla ei oo kaikki ihan OK. Sillon kun se yks mun
luokkakaveri sairasti anoreksiaa, kaikki sano
sille, että sen pitäs lihoo. Mutta kukaan ei tunnu
tajuavan, että ei sekään oo ok, jos laihtuu
hoikasta melko laihaksi ja sitte lihoo vähän... ja
taas laihtuu jne. En mä tosiaan halua vaivata
toisia tällä ongelmalla, enkä mä siitä haluu
kellekään kertoo, bestikselleni oon kyllä joskus
sanonu asiasta. Oli se vähän järkyttyny, mutta ei
kukaan kuitenkaan ymmärrä, jos ei oo ite ollu
tässä meijän tilanteessa. En mä itekään aiemmin
tajunnu, ennen ku ahmiminen aivan riistäyty, enkä
pystyny enää hillittemään sitä. Sitte aloin
miettimään, mitä mä oikeestaan haluan. Mä haluun
laihtua, voida hyvin!
Ja niinku arvelinki, tää tauti on tarttunu,
tänään sain eka kuulla yheltä luokkakamultani,
että Jutta (ei oo oikea nimi) on laihtunu
hirveesti. Mulla tuli heti inhottava tunne ja
sitte ku näin Jutan, se tosiaan OLI laihtunu,
kaikki muut huomas sen, paitsi Jutta ite. Siitä
oon kaikista eniten huolissaan... Tästä on tullu
kauhee epidemia, enkä mä oo parantumassa, en mä
haluukaan ku haluun vaan laihtua! Ei se Ullakaan
oo täysin parantunu. Normaalipainossa se mahtaa
nykyyään olla, mutta ei se syö koulussa paljo
mitään. En mäkään, ei helkkari, toisaalta tuntuu,
että ei mun pitäs, mutta ku ei ku mä haluun olla
laihempi..
tuntuu et mun vaaka alkaa näyttää niitä suurempia
lukuja ja piti alkaa ottamaan niitä lisä keinoja
käyttöön..ja liikkua lisää.. ja syödä vähemmin..
mä kyllä saan itteni liikkeelle,ja jumppaamaan
puol kuoliaaks..
mutta se ihana-kamala ruoka.. sitä vaan ei
jotenki osaa syödä sopivasti..sitä joko ei syö
ollenkaan tai sit iiiiihan liikaa..
tää vaan on niin.. :/
Kerronpa pienen tarinan itsestäni, joka alkoi jo
5 vuotta sitten. Aloitin laihduttamisen lasten
teon jälkeen harmittomasti piti saada joku kilo
pois, huomaamatta siinä tippui lopulta 30 kg, ja
helvetti oli valmis alkamaan. Rupesin vahtimaan
painoani päivittäin jopa 4 kertaa ja jos oli
grammaakaan paino noussut se oli kamalaa, terveys
meni muutenkin aloin turpoamaan jaloistani,
nestetasapaino meni aivan sekaisin, jouduin
ravitsemusterapeutille, joka mittautti kehoni
rasvaprosentin joka oli alimmillaan 3,7 ja minä
olin onnellinen, kun minä olin laiha! painoin
alimmillani 59 kg ja pituutta minulla on 183
cm.Liikuntaa harrastin aluksi aivan normaalisti,
mutta loppujen lopuksi sekin meni siihen, että
minun oli aamulla herättävä jo klo 4, että
kerkeän pokemaan kuntopyörällä ennen töihin
menoa, poljin kuntopyörää 3:sti päivässä joka
päivä 50 km, sitä jatkui yli vuoden kunnes
terveys petti toukokuussa. Välillä painoni nousi
sain älyttömiä ahmimiskohtauksia saatoin oksentaa
ja syödä koko päivän parhaillaan 4 kertaa
päivässä.Nyt olen päässyt ahmimisesta ja
oksentelusta melkein kokonaan eroon, mutta
laihdutan edelleen, vaikka ei aihetta enää
olisikaan, uskon että en parane tästä
anoreksiasta koskaan, vaan aina se alkaa
uudestaan.Tällä hetkellä painoni on noin 67 kg ja
aina vaan pitäisi saada vaaka alemmaksi.Alan olla
jo epätoivoinen, kun mikään muu ei pyöri
mielessä, että miten saisi painoa alaspäin.
Kadehdin muita ihmisiä jotka ovat hieman
pyöreitä, mutta itseäni en voisi kuvitellakkaan
enää tukevaksi, välilä kun painoni
nousi "normaaliksi" tunsin itseni älyttömäksi
possuksi ja itseinho oli jatkuvaa, nyt minulla on
ihanan hoikka olo ja olen tyytyväinen muuten
olooni, jos vain saisin vielä painoani
alspäin...........
hei,miten sä pääsit siitä ahmimisesta ym eroon?
niin,ja sit mun piti kysyä..ihmissuhteista,miten
paljon ne sulla/teillä kaikilla,ne on kärsiny ton
ongelman takia..?
mun mielestä tässä koko paskassa kaikista
kauheeta on just se,ku ihmissuhteet kärsii ja
hajoaa..enkä mä vaan osaa tai pysty puhumaan koko
asiasta/tilanteesta.. sellaset kauheet
alemmuuskompleksit iskee niskaan..ja välillä sitä
vaan alkaa etääntymään..
*se on ikävää*
:(