Kaipaisin apuja tällaiseen ongelmaan. Vinkkejä, koska haluan asioita muuttaa, mutta en oikein tiedä miten.
Elän pitkäaikaisessa parisuhteessa miehen kanssa, joka on mitä sydämellisin, ystävällisin ja ihanin mitä voin kuvitella. Lempeä ja terveen lapsekas luonne. Olemme henkisellä tasolla yhtä ja meillä on todella hauskaa yhdessä. Viime vuosina minua on kuitenkin häirinnyt fyysinen kanssakäymisemme. Myöskään seksielämämme ei ole sitä mitä haluaisin, mutta tarkoitan nyt yleisesti kaikkea läheisyyttä.
Alkuvuosina se sujui ja olin tyytyväinen tapaamme olla lähellä. Leikkisä, ehkä vähän lapsellinen tapa kiusoitella ja pelleillä. Mikään ei ole oikeastaan välillämme muuttunut, mutta ilmeisesti minä olen. En enää nauti mieheni kosketuksista, vaan ne ennemminkin ärsyttävät kuin ihastuttavat. Hän kaipaa ja haluaa läheisyyttä todella paljon, mutta olen nyt huomannut karttavani ja vetäytyväni näistä tilanteista sen kummemmin sitä ajattelematta. Nyt kun olen tämän tavan itsessäni huomannut, ymmärrän tietenkin loukkaavani joka kerta miestäni kun käyttäydyn näin.
Tilanne on siis ajautunut tähän, eikä mitään muutosta yön yli ole tapahtunut. Se on päässyt etenemään aika ikäväksi oikeastaan. Nyt kun tiedän mistä kiikastaa, haluaisin korjata tilannetta. En usko, että pystyn omaa korvieni väliä muuttamaan niin, että tyytyisin ja iloitsisin jälleen tästä alkuaikojemme tavasta koskettaa. Mutta onko mahdollista muuttaa miehen tapaa? Jos se on se, mistä hän nauttii ja mikä hänelle on luontevaa?
Toisaalta minusta tuntuu, että hänkään ei vain tiedä muuta tapaa. Olemme olleet niin nuoresta asti yhdessä, että kumpikaan ei ole omillaan kasvanut naiseksi ja mieheksi, vaan olemme edelleen ne samat tyttö ja poika, jotka teinivuosina tapasivat. Nyt minä huomaan muuttuneeni ja kaipaavani miehisempää otetta kumppaniltani. Ehkä hänkin haluaisi olla itsevarmempi ja miehisempi, mutta ei tiedä miten?
Voiko tällaista asiaa vain töksäyttää toiselle ja yrittää keskustella? Tuntuu kauhealta sanoa rakastamalleen miehelle, että ei pidä hänen läheisyydestään tässä muodossa. Ja kun ongelma on niin perustavaa laatua, että minun luonteelleni ominainen tapa olla lähellä ei vastaa hänen tapaansa. Olisiko se vain teeskentelyä jos tilannetta yrittää muuttaa, vai voiko ihminen muuttaa tapojaan ja edelleen nauttia niistä? En haluaisi, että hän muuttaa tapojaan vain siksi, että minä haluan. Ei hänen pitäisi joutua tekemään mitään minun takiani jos ei itse halua. Toisaalta, minä tällä hetkellä "tyydyn" tähän tapaan, josta en pidä. Ei sekään ole reilua...
Ehkä ajatusmaailmassani vain on ongelma. Meidän suhteessamme kun ei muilla osin ole tarvinnut tehdä kompromisseja. Tuntuu, että kaiken pitäisi olla yhtä luontevaa ja täydellistä. Voi kun saisin istutettua häneen ripauksen rauhallisuutta, aimoannoksen itsevarmuutta ja kärryllisen seksuaalista avoimuutta.
Onko jollain kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Erityisesti kaipaisin kommentteja siitä, voiko tämä tilanne muuttua paremmaksi minun kannaltani ja mistä lähtisin liikkeelle? Miehiltä kaipaisin myös mielipiteitä, miten ihmeessä tällaista asiaa lähtisi tuomaan esille ilman, että loukkaa ja saa toisen tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi?
Elän pitkäaikaisessa parisuhteessa miehen kanssa, joka on mitä sydämellisin, ystävällisin ja ihanin mitä voin kuvitella. Lempeä ja terveen lapsekas luonne. Olemme henkisellä tasolla yhtä ja meillä on todella hauskaa yhdessä. Viime vuosina minua on kuitenkin häirinnyt fyysinen kanssakäymisemme. Myöskään seksielämämme ei ole sitä mitä haluaisin, mutta tarkoitan nyt yleisesti kaikkea läheisyyttä.
Alkuvuosina se sujui ja olin tyytyväinen tapaamme olla lähellä. Leikkisä, ehkä vähän lapsellinen tapa kiusoitella ja pelleillä. Mikään ei ole oikeastaan välillämme muuttunut, mutta ilmeisesti minä olen. En enää nauti mieheni kosketuksista, vaan ne ennemminkin ärsyttävät kuin ihastuttavat. Hän kaipaa ja haluaa läheisyyttä todella paljon, mutta olen nyt huomannut karttavani ja vetäytyväni näistä tilanteista sen kummemmin sitä ajattelematta. Nyt kun olen tämän tavan itsessäni huomannut, ymmärrän tietenkin loukkaavani joka kerta miestäni kun käyttäydyn näin.
Tilanne on siis ajautunut tähän, eikä mitään muutosta yön yli ole tapahtunut. Se on päässyt etenemään aika ikäväksi oikeastaan. Nyt kun tiedän mistä kiikastaa, haluaisin korjata tilannetta. En usko, että pystyn omaa korvieni väliä muuttamaan niin, että tyytyisin ja iloitsisin jälleen tästä alkuaikojemme tavasta koskettaa. Mutta onko mahdollista muuttaa miehen tapaa? Jos se on se, mistä hän nauttii ja mikä hänelle on luontevaa?
Toisaalta minusta tuntuu, että hänkään ei vain tiedä muuta tapaa. Olemme olleet niin nuoresta asti yhdessä, että kumpikaan ei ole omillaan kasvanut naiseksi ja mieheksi, vaan olemme edelleen ne samat tyttö ja poika, jotka teinivuosina tapasivat. Nyt minä huomaan muuttuneeni ja kaipaavani miehisempää otetta kumppaniltani. Ehkä hänkin haluaisi olla itsevarmempi ja miehisempi, mutta ei tiedä miten?
Voiko tällaista asiaa vain töksäyttää toiselle ja yrittää keskustella? Tuntuu kauhealta sanoa rakastamalleen miehelle, että ei pidä hänen läheisyydestään tässä muodossa. Ja kun ongelma on niin perustavaa laatua, että minun luonteelleni ominainen tapa olla lähellä ei vastaa hänen tapaansa. Olisiko se vain teeskentelyä jos tilannetta yrittää muuttaa, vai voiko ihminen muuttaa tapojaan ja edelleen nauttia niistä? En haluaisi, että hän muuttaa tapojaan vain siksi, että minä haluan. Ei hänen pitäisi joutua tekemään mitään minun takiani jos ei itse halua. Toisaalta, minä tällä hetkellä "tyydyn" tähän tapaan, josta en pidä. Ei sekään ole reilua...
Ehkä ajatusmaailmassani vain on ongelma. Meidän suhteessamme kun ei muilla osin ole tarvinnut tehdä kompromisseja. Tuntuu, että kaiken pitäisi olla yhtä luontevaa ja täydellistä. Voi kun saisin istutettua häneen ripauksen rauhallisuutta, aimoannoksen itsevarmuutta ja kärryllisen seksuaalista avoimuutta.
Onko jollain kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Erityisesti kaipaisin kommentteja siitä, voiko tämä tilanne muuttua paremmaksi minun kannaltani ja mistä lähtisin liikkeelle? Miehiltä kaipaisin myös mielipiteitä, miten ihmeessä tällaista asiaa lähtisi tuomaan esille ilman, että loukkaa ja saa toisen tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Me olemme alkaneet seurustelemaan myös hyvin nuorina,17 kesäisinä.Molemmat olemme saman ikäisiä.
Itse kärsin tuosta samasta ongelmasta kuin sinä.Aloin noin puoli vuotta sitten kaipaamaan sellaista lujaa ja itsevarmaa,vahvaa miestä rinnalleni.Oma mieheni on paljon sinun kuvauksesi kaltainen,lisäisin listaan vain hieman epäkypsän asenteen tiettyihin asioihin.Käsitykseni on se että miehet siis kypsyvät naisia myöhemmin ja näin meillä ainakin on käynyt.Mieheni mieluusti jatkaisi sitä hieman hassua elämäntyyliään mutta itse taas olen kypsynyt sen verran etten aina oikein pysy hänen perässään.
Kaipasin hetken ajan jotain tuntematonta,vahvaa miehistä hahmoa sillä tunsin etten omasta miehestäni saa.Kaikki kosketus ja rakastelu ahdistivat ja tuntuivat riittämättömiltä.Kaikenlainen jonnin joutava höpöttäminen kävi hermostuttamaan ja olin pitkään hyvin äksy.
Melkein päätettyäni suhteen tämän kultaisen ja kiltin ihmisen kanssa,tajusin itse olevani todella typerä.Keskustelimme miehen kanssa ja paljastinkin sitten että jos hän ei ala pikku hiljaa aikuistumaan edes hieman,jotta tuntisin eläväni tasavertaisen aikuisen kanssa niin en jaksaisi enää.Kerroin hänelle kaipaavani "miestä" rinnalleni enkä poikalasta josta huolehtia.
Olen vielä tänäkin päivänä siinä toivossa että mieheni pikku hiljaa unohtaisi kaikki pikku typeryydet ja ottaisi vastuun tulevasta perheestä.
Mutta sen haluan sinulle sanoa että minusta tuntuu,että meillä kaikilla naisilla tulee jossain vaiheessa tunne ettemme ole miehiemme kanssa täysin samalla aaltopituudella.Me kun mieluusti olisimme "aikuisia" (en tarkoita tällä mitään pingottamista,ettei muka saisi hassutella) emmekä aina ymmärrä noita poikien juttuja.
Toivon että otat asian puheeksi miehesi kanssa,sanot miltä sinusta tuntuu ja kerrot avoimesti mitä mieheltä kaipaisit.Pyydät häntä vielä rauhallisesti sanomaan josko sinussa olisi jotain puutteita joita hän on miettinyt.Niin se ei ehkä tunnnu siltä että hänen kimppuun hyökätään syyttämään.
Toivon todella että saatte asiat puhumalla selviksi.Sinun fyysisen kontaktin haluttomuus johtuu varmasti osittain siitä paineesta että sinulla on hänelle asiaa jota et kehtaa sanoa.Luulisin.Voimia!
Minulla tämä asia nousi ensimmäisen kerran esiin seurustelun kestettyä noin neljä vuotta. Silloin päädyin itsekin lähes tulkoon päättämään suhteemme ja luottamuksen palauttaminen kokemuksen jälkeen kesti melko kauan. Vuosien mittaan tilanne rauhoittui ja totesin myös olleeni typerä ja lapsellinen edes miettiessäni moisia asioita.
Nyt tiedän, etten ollut lapsellinen tai typerä miettiessäni niitä, vaan tavassani hoitaa asiaa. Ensimmäisenä minulle tosiaan tuli mieleen, että kaipaan jotain miehistä miestä, toista ihmistä. Todella hyvällä tuurilla saattaisin toisesta ihmisestä löytääkin kaiken sen, mitä nykyisessä miehessäni kaipaan (saamalla kasan uusia asioita, joita kaipaisin sitten uudessa miehessä). Se on kuitenkin epätodennäköistä, ja mielestäni nykyinen suhde on kaikessa mahtavuudessaan ehdottomasti parantamisen ja vaivan näön arvoinen.
Tämä asia on vain niin hankala meidän suhteessamme, koska kaikki avoimuus läheisyydestä ja fyysisestä kontaktista puhuttaessa uupuu. Se puhumisen aloittaminen siis on käsittämättömän vaikeata! Mieheni on hyvinkin aikuinen ja miehinen arkielämässä, ottaa vastuuta ja hoitaa asiansa monta kertaa jämäkämmällä otteella kuin minä. Se lapsekkuus henkisellä tasolla on siis vain hyve. Hän ei ole tippaakaan lapsellinen tai ärsyttävä.
Mutta se miehisyys katoaa kun puhutaan meidän välisestä fyysisyydestä. Jotenkin tuntuu, että vielä näinkin monen vuoden jälkeen hän on arka ja epävarma niin omasta seksuaalisuudestaan kuin minustakin. Ja se sitten heijastuu myös siihen ihan kokonaisvaltaiseen lähellä oloon. Tai sitten hän oikeasti vain tykkää kiusoitella ja pelleillä, mikä sekin olisi ihan kivaa välillä. Tämä tyttö vain kaipaisi välillä vaikka pusua niskaan ja halausta sen tökkimisen sijasta.
Phuuh... Kirjoitettuna se kuulostaa niin yksinkertaiselta. Asia pöydälle ja juttelua, mutta miten se voikin käytännössä olla niin hankalaa. Grrr!
Olipa hienosti kirjoitettu. Mikähän mahtaakaan oikeasti olla tuo miehesi tapa koskettaa, josta et pidä? Asia kannattaa ehdottomasti ottaa puheeksi, koska muuten koko hieno suhde saattaa turhaan kärsiä tuosta ongelmasta.
Miehet todellakin kypsyvät hitaammin, mutta olemmeko me naiset tuon hitaamman kasvun mahdollistajia? Palkitsemme lapsekasta käytöstä ehkä jotenkin? Mitä jos itse näyttäisit miehellesi minkälaisesta kosketuksesta pidät? Ja jos hän ei kerralla opi, niin opetelkaa yhdessä ja harjoitelkaa. Rakastelutaidot kehittyvät kun niitä kehitetään molempien tahdon mukaisesti. Kokonaan toinen asia on se, jos tuohon lemmenleikkiin kuuluu ns. perverssejä taipmuksia, joista toinen osapuoli ei kertakaikkiaan pidä. Silloin pitää ymmärtää myös se, että perversiot eivät yleensä parannu iän mukana vaan päinvastoin pahenevat. Minä lukisin tuohon ryhmään mm. sooloseksin, tirkistelyn, peniksen näyttämisen etc. Toivottavasti näistä ei sinun kohdallasi ole kyse.
Kaikkea hyvää toivottaen Camo_milla
En tiedä oliko tuo vastauksesi kirjoitettu minulle vastauksena.Minä en mitenkään kovin ajatuksella omaa tekstiäni kirjoittanut,joten mikäli minulle vastasit niin haluan hieman valottaa tuota aikaisempaani.Tästä meidän "ongelmasta"on kulunut noin puoli vuotta,jolloin en pitänyt että mieheni silitteli,halasi tai pisti minut nojaamaan itseään vasten.Tunsin jotenkin ahdistuvani siitä että hän väkisin tunkee lähelleni(olen muutenkin sorttia joka ei ole koskaan tottunut läheisyyteen).Sitten aloin kaipaamaan juuri sitä jotakin toista,muka niin miehistä ja vahvaa miestä rinnalleni.En kuitenkaan miestäni pettänyt,mikäli sen käsityksen annoin.
Keskustelun jälkeen mieheni ymmärsi mitä kaipaan ja haluan.Nyt meillä suhde sujuu toisinaan ihanasti ja toisinaan näitä normaaleja alamäkiä,mitä jokaisella on.Eli aiemmassa vastauksessani pyrin siihen että kysyjä saa kuvan että muitakin on,jotka ovat käyneet tämän läpi ja että meillä ainakin se puhuminen ratkaisi kaiken.
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!
Omalla kohdalla ihan sama tilanne.
Etenkin lause "Tämä tyttö vain kaipaisi välillä vaikka pusua niskaan ja halausta sen tökkimisen sijasta." oli niin sopiva mun tilanteelle. Ainut mitä mies osaa koskettaa, on tökkiminen, pepun puristelu, tissien hipelöinti ja tapputtelu ja rummuttelu. Sitä haluis semmosen pitkän tumman joka kaappais mut käsiinsä ja suutelis kaulaa.
Sitten kun yritää jotain sanoa ja tai tosissaan puhua, niin mies vain kääntää puheet vitsiksi ja sekös ärsyttää. Se saa tuntemaan, että miehelle asiani oli ihan yhdentekevä, että siitä voi alkaa vitsiä vääntämään.
Samoin sitten se, että hän ei osaa mitään sanoa tosissaan, kehut ja rakkaudenosoitukset on jotain lässytystä, mitä ei voi ottaa tosissaan. Sellanen todellinen kuiskaus korvaan, olisi niin ihana.
Muuten hän kyllä toimii hyvin aikuismaisesti, käy kaupassa, tekee ruokaa, hoitaa raha-asiansa hyvin ja tekee aisoita järkevällä tavalla, paremmin kuin minä.
Onhan se tietenkin hyvä piirre, että osaa vitsailla ja hassutella, mut tuntuu että mä en enää jaksa sitä samaa. Olis niin ihanaa kun välillä se olis vähän miehekkäämpi, tosisempi ja uskottavampi.
Sängyssä se kyllä usein on vähän sinne päin, mutta kyllä sielläkin huomaa, miten poika tykkää päästä vähän pimpillä ja pepulla leikkimään.
Huoh, kauanko tässä pitää vielä odottaa, kaksi vuotta jo odotettu eikä aikuistumista näy...
Minulla oli miesystävä, joka tiesi olevansa surkea rakastaja. Ongelman hän ratkaisi siten, että tyydytti itseään toistuvaksi minun jäädessä vierestä seuraajaksi. Lohdutukseksi sanoi että kukin pitäköön huolen omasta tyydytyksestään. No..mieshän ei tietenkään ollut terve. Sitten eräänä kauniina päivänä räjähdin.. Sanoin, että jos sinulla on mersu, niin se ei vielä takaa että osaat sillä ajaa. Tämän voisi yleistääkin...miehet, jotka eivät antaudu rakastamisen taidon oppimiseen, eivät koskaan opi ajamaan mersulla!
hyviä rakastajia... joopajoo.
sopia teille?
Yksi esimerkki olisi http://www.katajary.info/kurssit/sylikkain
... taitaa vaan nuo kurssit jo olla melko täynnä.
ja ota ihana renttu itelles, joka nussii sulta aivot pellolle.
Hieman miehistä näkökulmaa asiaan. Tosin itsekin olen saman asian kanssa tällä hetkellä ongelmissa enkä oikein tiedä miten tilanteesta pääsisi eteenpäin.
Tosiasia kuitenkin elämässä on se, että ihminen muuttuu, ajatukset muuttuu ja haaveet sen mukana. Kun seinät alkaa ahdistamaan, työt hieman rassaa eikä siellä ole oikein hyväö olla, suhteessa menee huonosti eikä mieskään tunnu olevan se oikea niin ihmekös se, että suhde on lujilla. Puhuminen ja puhuminen on se lääke näissä asioissa ja siihen oma ongelmani juuri tuleekin. Miksi ei voi avata sitä suuta ihan rauhassa ja anataa niiden asioiden tulla ulos vaikka ne olisikin hieman tuskallisia. Ne ovat kuitenkin niitä tunteita mitä juuri sinä itse ajattelet ja varmaan se kumppani on se jolle niistä haluat kertoa. Toki olisi hyvä olla jokin ystävä jolle puhua asioista, tunteista ja fiiliksistä.
Alku meilläkin on mennyt hyvin, mutta nyt muutaman vuoden jälkeen itsestäkin tuntuu, että mennään samaa rataa. On työ, koti ja perhe. Sitä samaa rataa tässä nyt sitten mennään seuraavat vuodet. Missä välissä sitä ehtii elämään? Kuitenkin perusasiat ovat kunnossa eikä ole mitään niin huonosti että pitäisi kirves kaivoon heittää. Asiat voisivat olla aina huonomminkin.
Ymmärrän tilanteesi täysin ja itse elän suhteessa missä on käynyt juuri noin ja toisena osapuolena. Yritän ymmärtää miksi näin on ja onko se minun vikanio? Mitä voin tehdä jotta asiat ei olisi näin?