Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 16-vuotiaasta, asumme yhdessä ja olen tähän asti ollut onnellinen ja ajatellut meneväni naimisiin ja saavani lapsia poikaystäväni kanssa. Nyt sitten baarissa ollessani tapasin miehen jonka kanssa juttelin (vain ja ainoastaan) koko illan kaikesta mahdollisesta. Nyt sitten olen alkanut miettiä omaa suhdettani ja sitä kuinka paljon ylipäänsä oman mieheni kanssa puhun asioista. On alkanut tuntua, että emmehän me puhu juuri mistään..tai vietä aikaa yhdessä kunnolla. Kaverit tuntuu olevan aina ykkössijalla. Poikaystäväni on enemmän tekojen kuin puheen kannalla. Itse tykkään pohtia asioita.. Olen ahditunut ja kertonut tuntemuksistani poikaystävällenikin.. Hän kuitenkin tuntuu ottavan ajatukseni kovin kevyesti..tuntuu, että hän pitää minua itsestäänselvyytenä. Mietin myös sitä, että aloitimme seurustelun niin nuorena, etten oikein koskaan ole ollut vapaa tekemään mitä haluan...Etsin koko ajan lisää vikoja suhteestani ja poikaystävästäni enkä osaa edes nähdä hyviä asioita joiden vuoksi olen tähän asti ollut niin onnellinen.. Onko tämä nyt sitä suhteen arkipäiväistymistä vai olenko vain herännyt miettimään omaa elämääni? Kuusi vuotta olemme kuitenkin seurustelleet joten alkuhuuma on mennyt ajat sitten. Mitä pitäisi tehdä? Aloittaa sinkkuelämä ja elää nuoruutta vai odottaa, että ahdistus menee ohi? Suhdetta tulisi vaalia, mutta eihän ketään voi muuttaa.. Onko jollain samoja tuntemuksia?
Ohi menevääkö?
nainen 22 vee
111854
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllähän meilläkin tuollaista ongelmaa on. Tosin me olemme olleet/asuneet yhdessä vasta kaksi vuotta, ja takana on kyllä sinkkuutta ja muitakin pieniä suhteita. Tämä on kuitenkin molemmille ensimmäinen todella vakava ja pitkä suhde.
Minuakin on häirinnyt se, ettemme juttele niin paljoa asioista, tai siis vaihda ajatuksiamme. Silloin tällöin sitäkin kyllä tapahtuu, mutta kuvittelin nuorempana, että sitten kun löydän sen ihmisen, jonka kanssa haluan olla loppuelämäni, kerron hänelle jokaisen ajatukseni ja jaan itseni täysin hänen kanssaan. Nyt tuo ajatus tuntuu todella vieraalta, mutten näe siinä toisaalta mitään pahaakaan. Se oli sellainen vähän lapsellinen ajatus, johon liittyi myös huono itsetunto. Olen kertonut miehelleni, että haluaisin jakaa enemmän ajatuksia hänen kanssaan, mutta hän on sanonut suoraan, ettei koe siihen mitään tarvetta. Tiedän, että hän ajattelee jatkuvasti kaikenlaista, sunnittelee ja laskeskelee harrastuksiinsa liittyviä asioita. Välillä minustakin tuntuu, että hän saattaa pitää minua hieman outona, jos satun sanomaan ääneen jonkun ajatusketjuni. Aiemmin jaoin paljon ajatuksiani parin ystäväni kanssa, mutta nykyään tapaamiset eivät ole enää niin "intiimejä", että syvempien ajatusten vaihtoon päästäisiin. Täten olen myös jonkin verran muuttunut ihmisenä. En enää oikeastaan edes koe niin suurta tarvetta tuollaiselle juttelulle, kunhan vain silloin tällöin saisi uutta perspektiiviä asioihin...Ja olen ymmärtänyt, ettei mielikuva suhteesta ole aina se oikea totuus. Saan paljon myös ystäviltäni, jokaiselta jotakin. Paljon saan myös parhaalta ystävältäni - omalta mieheltäni. Loppujen lopuksi hän tuntee minut parhaiten tässä maailmassa, vaikkei jokaista ajatustani kuulekaan.
Mietin tässä vain, että mitä asioita seurustelu mielestäsi sulkee sinulta pois? Sinkkuuden? Yhdenillanjutut? Minun mielestäni hyvää suhdetta ei kannata heittää tuollaisten asioiden takia roskakoppaan. En tiedä historiaanne, mutta tällaisissa tapauksissa alan aina miettiä, kuinka hyvin suhteen osapuolet ovat itsenäistyneet suhteessa ollessaan, ovatko tajunneet olevansa myös yksilöitä ja itsenäisiä ihmisiä? Mieti, kuinka paljon oikeasti vietätte aikaa yhdessä. Minä aina motkotan, kuinka emme vietä, mutta oikeastihan kyllä vietämme...olemme kyllä puhuneet, että meidän pitäisi mennä enemmän yhdessä, kokea yhdessä myös kodin ulkopuolella. Saatko kuitenkin tarpeeksi huomiota poikaystävältäsi? Ja mieti, kuinka paljon jaat asioita omien ystäviesi kanssa. Saisitko heiltä sen, mikä mielestäsi puuttuu suhteestasi? Jokaisesta suhteesta saa erilaisia asioita. Aina voit etsiä lisää vikoja, jokaisessa suhteessa, se on loputon suo.
Jos tapaat uusia ihmisiä, joiden kanssa voit helposti vaihtaa ajatuksia, pidä heitä toki ystävinäsi. Ei heitä tarvitse sänkyynsä ottaa, se saattaa jopa muuttaa koko jutun... ;)
Voi olla hieman sekavaa tekstiä, anteeksi. Se johtuu siitä, että itsekin vasta mietin näitä juttuja, ja yritän takoa myös itselleni päähän tätä asiaa... olen kuitenkin päättänyt, etten tällaisen asian takia halua erota, eikä tämä suhde estä minua tekemästä mitään. Ja uskollisena haluan pysyä, en kaipaa muita sänkyyni. ;)
Mitä sulkee pois... Tulee vain mieleen sellanen hassu ajatus, että onhan hamsterikin häkissä ollessaan onnellinen, kun ei tiedä paremmasta. En nyt sano että olisin häkissä, mutta kokemukset ja vertailukohteet vain puuttuvat. Ehkä jopa yhden illan jutut. Pelkään, että jos en nyt saa elää nuoruutta niin kriisi iskee kun on velat ja lapsia. Itsenäistytty on kyllä ihan hyvin, ei eletä missään symbioosissa vaan molemmat omaa elämää. Kaverit on tärkeitä myös mulle. Varsinkin paras ystävä jolle kerron kaiken ja ihan ensimmäisenä. Hän tuntee minut parhaiten enkä yleensä edes välttämättä jaksa kertoa poikaystävälleni päivän tapahtumista ja mietteistä kuin hyvin lyhennetysti, koska tuntuu, ettei häntä kauheasti kiinnosta. Vastaus on aina sama: "jaajaa vai niin.." Se mitä puhutaan liittyy yleensä arkeen.. mitä syödään ja koska siivotaan. Ei kovin syvällistä. Tätäkö se tulee olemaan loppuelämän?? Teksti ei ollut ollenkaan sekavaa =) kiitos vain vastauksesta..
Tuollainen tunne on kyllä maailman hankalin ja ikävin... :(
Aika moni samassa tilanteessa eroaa juuri tuosta syystä, ettei ole "vertailukohteita". Se on surullista, mutta ymmärrän sen kyllä oikein hyvin. Itse en ollut ollenkaan sinkkuna yksin asuessani onnellinen, koska kaipasin koko ajan toista, mutta tiedän, ettei sen sanominen auta sinua yhtään... Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat nauttineet yli kaiken "vapaudestaan" pitkän suhteen jälkeen, ja kuinka he ovat ikään kuin puhjenneet kukkaan.
Ja jos ette miehesi kanssa vaihda tuon kummempia sanoja, sekin on kyllä surullista. Joku jo miettikin, kuinka syvällisistä asioista edes pitäisi jutella. Minustakin syvällisyydet voi jakaa tarkoin valikoitujen ystävien kanssa. Toisaalta taas pitkällä aikavälillä keskustelu voi juuri "arkipäiväistyä", koska toinen on jo niin tuttu ihminen. Mutta tärkeää minulle parisuhteessa ovat yhteiset haaveet ja niistä haaveileminen ääneen. Ja on kyllä tärkeää sekin, että toinen oikeasti kuuntelee, jos on jotain päivän tapahtumia kerrottavana. Sitähän huomaa muuten kymmenen vuoden päästä, ettei se puoliso enää olekaan siinä samassa työpaikassa tmv.
Voisiko olla niin, että miehesikin pohtisi samoja asioita kuin sinäkin?
Luuletko, että tämän baarimiehen kanssa keksisitte jatkuvasti puhumista kuuden vuoden päästä? Voisitko purkaa pohtimis- ja keskustelupainettasi kavereihn / sisaruksiin, jos miehesi muuten on onnistunut yksilö, vaikka ei rupattelusta perustakaan?
Monet tuntuu kokevat, että heidät otetaan itsestäänselvyytenä. Tietysti sanan varsinaisessa merkityksessä se on ikävää, mutta kun tuo ajatus tulee mieleen, kannattaa miettiä mitä sitten haluaa: päivittäistä kiitollisuuden vuodatusta? Jatkuvaa epävarmuutta, kun ei ollakaan itsestäänselviä? Tauottomia rakkaudenosoituksia Hollywood-tyyliin? Osa pitkän parisuhteen varmuudesta tulee juuri siitä, että tiedät, että se toinen on siinä rinnalla kävi miten kävi, ja hänen kanssaan saa purkaa sekä hyviä että huonoja tunteita. Jotkut voivat kokea sen itsestäänselvyytenä pitämiseksi.
Ja sitten suosikkiaiheeseeni. Nuoruus jäänyt elämättä? Et ole ollut vapaa? Ainoa, minkä parisuhde automaattisesti estää on muut seksisuhteet. Niitäkö sinä haluat? Vai haluatko ehkä matkustaa, tavata kavereita, valvoa öitä...? Mikset voisi tehdä niin? Parisuhteessa voi tehdä paljon enemmän kuin mitä monet ihmiset itselleen sallivat, kunhan asiasta neuvotellaan kumppanin kanssa. Oletko tehnyt niin?
Jotenkin on vaan alkanut tuntua, että eikö ajatusten vaihto kuitenkin ole aika iso osa suhdetta..? Juu kyllä on kavereita joiden kanssa voi puhua..mutta mutta..onko se sama asia? En tiedä..Mitkä asiat ylipäätään suhteessa on tärkeimmät? Niin totta on muuten toisaalta tuo pohdinta itsestään selvyydestä...Edelliseen viestiin jo vastasin tuosta nuoruus/sinkkuus asiasta =). Kiitti sullekin vastauksesta!
Niin, se riippuu tietysti mitä teidän tapauksessa on "ajatusten vaihto". Tottahan sitä pitää voida ja saada kommunkoida ja keskustella, mutta itse ainakin rassaan "elämän tarkoitus" ja muilla syvällisemmillä ajatuksilla sellaisia ihmisiä, joita tiedän kiinnostavan sama pohdiskelu.
Toivottavasti asia ratkeaa!
Itse olin 14-vuotias kun rupesin seurustelemaan ex-mieheni kanssa. Seurustelua kesti 11-vuotta kunnes rupesin pohtimaan samoja asioita kuin sinä... Mietin etten koskaan oikeastaan ole voinut itsenäistyä vanhempien luota muutin miehini luo, joten aina on myös ollut joku joka on päätöksissä täytynyt ottaa huomioon. Eniten juuri harmitti se etten koskaan ollut asunut yksin. Toisaalta en enää tuntenut oloani suhteessa onnelliseksi.
Otimme suhteessamme ahdistukseni puheeksi, kun löysimme yhteisen harrastuksen ja enemmän yhteistä aikaa kaikki meni taas vuoden päivät ok, sitten iski taas ahdistus, jonka seurauksena päädyimme asumuseroon. Huomasin tämän asumuseron aikana (4 kk) kuinka hyvä on olla välillä yksin, niinpä päädyimme sitten lopulliseen eroon 12-vuoden seurustelun jälkeen, enkä päätöstä ole katunut.
6-vuotta suhteessa on kuitenkin pitkä aika, joten kannattaa harkita pitkään omia ratkaisuja, miettiä miten suhdetta voisi parantaa ja haluatko vieläkin hänen kanssaan naimisiin ja lapsia? Jos vieläkin tunnet olevasi hänen kanssaan onnellinen kannattaa suhdetta ehdottomasti jatkaa ja antaa ajan kulua.
Niin itsekin muutin kotoa suoraan yhteen poikaystävän kanssa enkä ole koskaan asunut yksin. Aiemmin luulin olevani onnellinen, mutta nyt on pää aivan sekaisin enkä edes osaa ajatella mitä onni oikeastaan on? 12 vuotta seurustelua etkä ole katunut eroa..Eroon oli varmaan sitten muitakin syitä kuin ahdistus? Itse vain mietin onko tämä riittävä syy eroon..? (Niinkuin sitä joku toinen voisi sanoa)..
Tähän oli vielä pakko heittää ajatus väliin. Minä päätin, että asun yksin ennen yhteenmuuttoamme, vaikka olimme seurustelleet jo kauan, juuri sen itsenäistymisen vuoksi. Asuin yksin vuoden. Kyseessä on tietysti vain minun kokemukseni, mutta se oli TURHA. Se oli tylsää, yksinäistä, eikä opettanut mitään. Lampun osasin vaihtaa ja laskut maksaa sitä ennenkin, eikä vuokran maksu juurikaan eronnut laskuista =) Minä itse en saanut siitä irti yhtään mitään, vaikka monet hehkuttavat sen tärkeyttä ja kasvattavuutta.
Ei sillä että tuo minun kokemukseni mitenkään vaikuttaisi sinun tilanteeseesi, mutta halusin vain todeta tilastopoikkeaman; yksin asumisesta ei välttämättä ole millään muotoa mitään iloa.
Heippa! Aloin 16-vuotiaana seurustelemaan ja seurustelimme 5,5 vuotta, jonka jälkeen erosimme kaikkien noiden ylläkin mainittujen syiden takia. Erostamme on nyt vajaa puoli vuotta ja olen oppinut toki asumaan yksin (muutin myös suoraan kotoa yhteen exäni kanssa), mutta viime viikon aikana olen tuntenut oloni todella kurjaksi. Tajusin, että minulla oli kaikki se mitä tarvitsin, mutta en osannut sitä hoitaa oikein.
Seuraavaksi edessä on kai sitten näiden tunteiden kertominen exälleni (olemme ystäviä edelleen). Sitten en kai voi muuta kuin odottaa...
Molemmilla on ollut muuta tässä välissä ja olen toki nauttinut ihmisten huomiosta. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ole pystynyt näkemään noissa muissa ihmisissä kuin negatiivisia asioita. Olen todellakin raskaasti tajunnut, että ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan toisella puolella! Pitkä suhde, joka perustuu luottamukseen ja kumppanuuteen, on taistelun arvoinen.
Sinä teet tietenkin oman ratkaisusi.
Odota kaksi kuukautta ilman mitään yhteydenpitoa tähän toiseen. Jos vielä on tunteita sitten, voinet todeta että ehkä ei ollut ohimenevää. Pitkässä suhteessa tulee ihastumisia muihin, homman juju onkin siinä miten niihin reagoi.
Vaikuttaisi silti tarpeelliselta mennä parisuhdekurssille. Oikeasti. Googlella löytyy..