Olisi mielenkiintoista kuulla vastapuolta eli anoppia, missä olette kasvatuksessanne onnistuneet ja missä epäonnistuneet omien lastenne suhteen ? oletteko tyytyväisiä anoppina oloon ja jos ette miksi näin ? Tätä kyselepi utelias miniä, joka pitää tietynlaista etäisyyttä anoppiin tietyistä käyttäytymiseen ja menneisyyteen liittyvistä syistä.
katkerat anopit
onnistumiset ja epäonnistum...
101451
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itse olen kai jäävi arvioimaan miten olen kasvatuksessa onnistunut, omaahan ei pitäisi kehua, mutta kun katselee tuloksia niin ei voi moittia ;) eikä kukaan toinenkaan ole tullut moittimaan, päinvastoin, kehuttu on ja kiitetty jälkikasvua.
Paitsi tietysti miniä, joka tuskin löytää kenestäkään toisesta kuin itsestään niitä hyviä puolia ;(
Anoppina oloon en ole tyytyväinen, koska siinä olen täysin epäonnistunut, en osaa olla mieliksi ja miniään ei päde samat käytösmallit kuin kaikkiin muihin kanssaeläjiin.
Mutta mummona taas olen vailla vertaa, lapset tykkää kovasti, siitä sen tiedän. Mummon osa onkin onnellisin osa elämääni.
En ole tyytyväinen anoppina oloon, koska en tiedä, miten "ystäväksi" voi miniälle ruveta.
Miniä/anoppi on erityissuhde.
Kirkko voisi järjestää naimisiinmeneville pareille ja heidän vanhemmilleen anoppi, appi ja miniä ja vävykursseja.
Vaikeat anoppi/miniä-suhteet on vähätelty ongelmakenttä.
Huomio, siis kaikki perheterapeutit ja parisuhdekurssien pitäjät!
Anoppi ja miniäkursseja myös!
Kurssista voisi saada diplominkin, jota olisi hienoa esitellä häävieraille: dipl.miniä!
Hyvä idea. Minä kannatan ajatusta.
miksi anoppi olisi katkera -- entä miniä?
Katkeruus tarkoittaa, ettei kaikki ole mennyt "nappiin"...,
no, anoppina voisin ajatella, että aika harvinaista, jos ihminen, joka on nyt vaikka viisikymmppinen niin olisi ainoastaan tyytyväinen.
Otetaanpa oppituntia luonnosta: katsotaan telkusta luonto-ohjelmaa; eläimet kamppailevat olemassaolostaan henkeen ja vereen, reviiriä puolustetaan jne.
Kasvatetaan poikue ja "ajetaan" ne ulos elämään. Samaa pitäis ihmistenkin tehdä. Anopit ja apit pois aikuisten lastensa nurkista jatkamaan omaa eloaan, ei sen kummempaa!
Ja älkää te nuoret sitten aina arvostelko anoppeja tai appeja siitä, että niillä on aina vaikka niin "kiire" jos eivät ehdi auttaa teitä lastenhoidossa (itse tykkään kyllä siitäkin hommasta!) antakaa myös heidän elää täysillä. Naurettavaa kuvitella, että elämä loppuu eläkevuosiin. Ja ikivanha fraasi, että ikääntyvä ihminen "kuvittelee" vielä olevansa nuori.
Elä ja anna toisten myös elää!
Oliko tuo yleinen kommentti?
Minä olen 50 ja anoppi kohta 80. Olemme hyviä ystäviä.
Ehkä se onkin tässä iässä helpompaa, kun ei tarvitse pyydellä lapsenvahdiksi. Ja anoppini on reipas ja hyvässä kunnossa fyysisesti ja henkisesti, siis nuorekas. Itse olen anopin kanssa enemmän tekemisissä kuin mieheni. Ja asumme vierekkäisissä kerrostaloissa.
enkä oikeastaan vastannut Sinulle, ehkä enemmänkin alkuperäiselle, kun tuo sana katkera osui niin silmään.,
minun anoppi ei enää elä ja otti jotkin asiat silloin aivoon,esim. se että katsoi aina poikaansa niin ihailevasti silmiin - mua ei niinkään, mutta katkera en ollut kyllä.., nyt omia miniöitä on monta sortiia
Poikani kasvatus yhdessä isänsä kanssa ei liity mitenkään siihen, että hän "valitsi" väärin, eli meni lankaan,no joo,oli hyväuskoinen (perimää ?), uskoi kaiken ja sai agressivisen, alkoholistin, hyväksikäyttäjän, pilleristin, patologisen valehtelijan, pettäjän, tuhlarin ja ihmisten räkyttäjän (syyttä suotta !) vaimokseen. Nyt on nalkissa ja pysyy: kiristys,lahjonta ja uhkailu, jos mitä yrittääkääkään. Vaimo on NARSKU ! Voi, kyllä lapseni kärsii. Seuraan äitinä, mummona,anoppina sivusta tätä draamaa. Samon koko suku ja monet,monet muut lähelkä !! ODOTAN....Elämä on .. T: Mummeli,tänään 49 v., synttäreitä "juhlin" ja aamulla polokasen fillarilla duuniin, kuten melkein jo 30 v. Huoh,... Hyvä näin, oma elämä on ok. Toisten ei. Jokainen eläköön kuten tahtoo, olkoot vaikka keitä. Kunhan tuleepi aista,lapsi, lapsenlapsi, mieleen ....joka päivä, Ei saa edes nähdä,..voi surkeutta pienelle miehelle !!
Paljon voimia sinulle taas. Olen pahoillani puolestasi ja tiedän kuinka pahalta sinusta tuntuu. Itse en saa nähdä lapsenlastani ja suren ja ikävöin kovasti.
Meitä surullisia mammoja on paljon muitakin tässä maailmassa, muista sinä et ole yksin.
Olin yhdessä mieheni kanssa 19 v, naimissa 15 v ennen eroamme. Suhteet anoppiin olivat ja ovat edelleen ihan ok. Kumpikin on arvostanut "toisen tonttia", välillä juteltu syvällisestikin.
Erosin kolme vuotta sitten. Anoppi oli hyvin pahoillaan ja ensimmäistä kertaa totesi, että on pitänyt minusta aina kovin. Ja kun myöhemmin tapasin nykyisen kumppanini, anoppi totesi, että se on hyvä, koska ihmisen ei ole hyvä olla yksin, mutta tietenkin hän toivoi että se olisi ollut hänen poikansa.
Eron aikaan puhuimme paljon. Kun me olimme ex mieheni kanssa jo sinut asian kanssa, anoppi kävi omaa kriisiään. Halusi ymmärtää miksi näin kävi. Kerroinkin hänelle taustoja. Miksikö? Siksi, koska anopin toinenkin poika on eronnut ja hän syytti itseään siitä, että on kasvattanut pojat jotenkin väärin, kun ovat epäonnistuneet suhteissaan.
Ei anoppi ole epäonnistunut. Fiksuja miehiä ovat hänen poikansa. Vaikeudet olivat meidän parisuhteessa, ei anopin kasvatuksessa. Kyllä aikuisten tulee ottaa vastuu omista ihmissuhdetaidoistaan eikä syyttää ulkopuolisia. Jos kasvatusvirhe on selkeä, ei sellainen lasi aikuisena päädy parisuhteeseen.
Mielestäni olen onnistunut mieheni kanssa poikiemme kasvatuksessa melkoisen hyvin.
Olen aina ollut kodin ulkopuolisessa työssä. Poikien ollessa pieniä meillä oli päiväapulainen, vuosikausia sama.
Kaikki poikamme kulkivat melkein saman tien kuin vanhempansa. Opiskelivat, hankkivat ammatin ja menivät naimisiin melko varhain. Vain nuorin eli tulevan vaimonsa kanssa avioliitossa muutaman kuukauden ennen häitä.
Meillä ei ole avoliittoa vastaan mitään, avoliittoja vastaan kyllä.
Pojat valitsivat itselleen vaimon, jolla on suurin piirtein sama ammatti kuin heillä itselläänkin.
Ennen avioitumista tutustuin kuhunkin tulevaan miniääni melko hyvin. Totesin itsekseni, että poika oli valinnut ihan ok-naisen itselleen. En sitä kyllä sanonut.
Häiden jälkeen sanoin, että miniä kuuluu nyt kiinteästi sukuun, että jos jotain sattuu, suhtaudumme miniään kuin tyttäreemme, huolehdimme hänestä, jos olisi tarpeen. Ja jos tulisi avioero, hän olisi aina meidän pojan vaimo ja tervetullut meille.
Puimme siis asiat selviksi häiden tienoilla.
Mieheni kanssa olemme olleet aviossa yli 40 vuotta, vanhin pojista lähes 20 vuotta, lapsenlapsia on paljon.
Nyt juhannuksena kaikilla muilla paitsi yhdellä miniällä on vapaata. Niinpä vietämme sukujuhannusta paraikaa.
Luulen, että meillä asiat ovat sujuneet mutkattomasti, koska asiat on puhuttu ennalta selviksi. Ja kaikilla on samansuuntainen elämänkatsomus ja elämisentapa.
Sairautta on ollut, erilaista vastoinkäymistäkin tietysti, mutta luulen miniöitteni olevan yhtä tyytyväinen elämään kuin me olemme mieheni kanssa.
Ja edessä vielä kuuden viikon kesälomakin tässä!