Olin jo

elänyt kirjoitti:

tilanteen ohi, unohtanut, kuopannut koko miehen. Niin se vaan taas parin kuukauden hiljaiselon jälkeen soitti, ja tulee kylään. Mä sanon, että toi on ihan helv* elää tota vuoristorataa. Mun on pakko sanoa se sillekin. Ja sen omien sanojen mukaan se sen vaimo on vaan niin masentunut ja herkkä, ettei sitä vaan voi jättää, ettei lapset kärsi. Eikö oo tuttu juttu? Ja että hällä vaan on ollu niin tylsää, että hän ansaitsee hieman hauskanpitoa. Narsismia ja itsekeskeisyyttä. Itse olen eronnut, liitosta jossa entinen petti minua. Ihmettelen itsekin, miten olen mukana tässä jutussa.. Alussa en edes tiennyt tuon miehen siviilisäätyä. Se salattiin minulta. No, tässä prosessissa olen ainakin kehittynyt. Näen asioita hieman laajemmin. Ja ymmärrän prosesseja. Mutta en tiedä, mitä tapahtuu tuossa jutussa. Liikun heikoilla jäillä, koska itselle se tunteilla pelaaminen on raskasta. Siinä mielessä voisin toivottaa tyypin hevonkuuseen, mutta miksi taas en sano sitä. Olen yksinäinen tavallaan ja kuitenkin ihastunut tyyppiin. Eli en edes ehdi hakea muuta. Ja olen keskellä omaa prosessia, joten en ole edes valmis mihinkään. Se on hassua, koska eihän hän kohtele minua hyvin. Eli saan itsekin tuosta jännitystä, hieman varastettua huolenpitoa ym. Ehkä kuitenkin kaipaisin sitä kunnollista miestä, joka soittaisi minulle ihan säädyllisesti päivittäin. Siinäpä miettimisen aihetta minulle. Mutta elämä ei ole mustavalkoista ja helppoa. Tiedän, ja olen lukenut prosesseista, miksi pettämiseen päädytään, mitä niistä saadaan ym., mutta silti olen tässä. En ainakaan toivo, että siellä mitään toisessa päässä saadaan tietää, koska itse kokeneena tiedän sen olevan vaikeaa, enkä myöskään voisi kuvitella eläväni tuollaisen ihmisen kanssa, joka on niin saamaton että ei saa aikaiseksi järjestää elämäänsä liiton sisällä, tai yleensä on ajautunut elämään, johon ei ole sittenkään tyytyväinen. Tämä on tällaista pohdintaa, johon ei tunnu olevan oikeita vastauksia. Elämä on aika monimutkaista. Ymmärrän sitä miehenkin tunnemaailmaa paremmin nyt katsottuani asioita ensin aviovaimon perspektiivistä ja nyt toisen naisen perspektiivistä. Ennen tuota monen kuukauden breikkiä, olin vielä hyvin ihastunut tuohon mieheen. Jotenkin nyt näen asiat paremmin. Siksi pelottaakin tavata, jos se sama hormoonimyrsky taas alkaa. Ihastun uudelleen, ja kärsin yksin siitä asiasta. Toki minulla on omakin elämä, mutta silti. Tunteet on tunteita. Hyvin paljon kyse silti hormooneista. Kun ne tasaantuu, niin elämäkin näyttää taas ihan loogiselta. Ihastuminen ja rakastuminen on kuin sairaus.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä