Viikko sitten putos pommi meidän olkkariin, avomies, jota rakastin (rakastan!) aivan käsittämättömästi, päätti kertoa näin kahden vuoden jälkeen ettei enää rakasta mua ja siitä samantien pakkasi kamansa ja muutti vanhempiensa luo.
Ja siis tämä sen jälkeen, kun oltiin puolisen vuotta sitten menty kihloihin ja ihan viime aikoina (sen ehdotuksesta) lähdetty pikkuhiljaa etsimään ostoasuntoa meille (tarkotuksena ostaa siis asunto syksyllä).
Vielä mainittakoon myös, että meidän elämä oli riidatonta, helppoa, vaikka tietty kaikissa parisuhteissa on jotain ongelmia, mutta ne oli aina ratkottavissa ja kuten mies itekin sanoi (vielä eropäivänä), että meidän parisuhde on kokoajan muuttunut vaan paremmaksi, mutta ....
Pitkä tarina lyhyeksi, oon aika varma, että kyseessä oli älytön paniikkireaktio (ei kahden vuoden suhdetta, jossa on aina vannottu, että ollaan aina yhdessä jne. lopeteta tolleen ilman keskustelua vaan ilmoittamalla) edellisillan keskusteluun lapsista, mun hysteeriseen itkukohtaukseen (saan niitä ehkä kerran vuodesta) ja siihen, että jouduin ite harkitsemaan sitä, onko meillä yhteistä tulevaisuutta, jos meidän tulevaisuuden toiveet on niin erilaiset (mä tiedän haluavani joskus lapsia, se ei uskonut, että se päivää koittaa. no, kyseessä on parikymppinen mies). Tällä miehellä on aikasemmin meinaan ollut vähän taipumusta paeta ja jättää, jos on pelko siitä, että itse tulee jätetyksi.
Jotenkin en vaan pysty tajuamaan että kaikki se hellyys ja ihanuus ja yhdessäolo on yhtäkkiä noin vain poissa. Järjellä tajuan epäkypsyyden parisuhteeseen ja sen, että sille vaan tuli liikaa asioita, joita se ei pystyny käsittelemään, eteen, mutta kun on niin kova ikävä edelleen! Viikko vasta kulunu, mut ei vaan voi tajuta sitä, että se kaikki on loppu.
No, mies ei ite pysty tällä hetkellä tietämään onko kaikki loppu lopullisesti, mutta mun on kuitenki elettävä niin että on, jotta pääsen ite eteenpäin elämässäni.
Kuitenki tunteet on niin voimakkaat edelleen, että välillä on edelleen ihan järkyttävän hirveä olo. Ahdistaa, että miehillä on tämmöstä sitoutumisen pelkoa! Kai sitä on tottakai naisillaki, mutta jotenki toi vetäs uskon siitä, että löytyy miehiä, jotka oikeasti haluaa olla yhdessä onnellisesti aina. Ja siihen ei auta se, että kaikki tämmöset keskustelupalstat on täynnä erilaisia, surullisia parisuhdetarinoita, joissa joku pettää ja jättää tai ei enää rakasta ja jättää jne.
Tää kaikki on vaan kivuliasta.
Ja siis tämä sen jälkeen, kun oltiin puolisen vuotta sitten menty kihloihin ja ihan viime aikoina (sen ehdotuksesta) lähdetty pikkuhiljaa etsimään ostoasuntoa meille (tarkotuksena ostaa siis asunto syksyllä).
Vielä mainittakoon myös, että meidän elämä oli riidatonta, helppoa, vaikka tietty kaikissa parisuhteissa on jotain ongelmia, mutta ne oli aina ratkottavissa ja kuten mies itekin sanoi (vielä eropäivänä), että meidän parisuhde on kokoajan muuttunut vaan paremmaksi, mutta ....
Pitkä tarina lyhyeksi, oon aika varma, että kyseessä oli älytön paniikkireaktio (ei kahden vuoden suhdetta, jossa on aina vannottu, että ollaan aina yhdessä jne. lopeteta tolleen ilman keskustelua vaan ilmoittamalla) edellisillan keskusteluun lapsista, mun hysteeriseen itkukohtaukseen (saan niitä ehkä kerran vuodesta) ja siihen, että jouduin ite harkitsemaan sitä, onko meillä yhteistä tulevaisuutta, jos meidän tulevaisuuden toiveet on niin erilaiset (mä tiedän haluavani joskus lapsia, se ei uskonut, että se päivää koittaa. no, kyseessä on parikymppinen mies). Tällä miehellä on aikasemmin meinaan ollut vähän taipumusta paeta ja jättää, jos on pelko siitä, että itse tulee jätetyksi.
Jotenkin en vaan pysty tajuamaan että kaikki se hellyys ja ihanuus ja yhdessäolo on yhtäkkiä noin vain poissa. Järjellä tajuan epäkypsyyden parisuhteeseen ja sen, että sille vaan tuli liikaa asioita, joita se ei pystyny käsittelemään, eteen, mutta kun on niin kova ikävä edelleen! Viikko vasta kulunu, mut ei vaan voi tajuta sitä, että se kaikki on loppu.
No, mies ei ite pysty tällä hetkellä tietämään onko kaikki loppu lopullisesti, mutta mun on kuitenki elettävä niin että on, jotta pääsen ite eteenpäin elämässäni.
Kuitenki tunteet on niin voimakkaat edelleen, että välillä on edelleen ihan järkyttävän hirveä olo. Ahdistaa, että miehillä on tämmöstä sitoutumisen pelkoa! Kai sitä on tottakai naisillaki, mutta jotenki toi vetäs uskon siitä, että löytyy miehiä, jotka oikeasti haluaa olla yhdessä onnellisesti aina. Ja siihen ei auta se, että kaikki tämmöset keskustelupalstat on täynnä erilaisia, surullisia parisuhdetarinoita, joissa joku pettää ja jättää tai ei enää rakasta ja jättää jne.
Tää kaikki on vaan kivuliasta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos ikää on vasta kaksikymmentä, niin en ihmettele yhtään tuota panikoimista. Ei tuolla iällä vielä kaikki ole kypsiä perheen perustamiseen, lasten hankintaan, sitoutumiseen, yms.
Ihan tottakai. Tai siis ikää oli jo kyllä 24, kun tarkkoja ollaan, mutta siltikin. Mut tulee vaan semmonen olo, että olis voinu ehkä sanoo aiemmin, eikä mennä kihloihin, ehdottaa yhteistä asuntolainaa ja ostoasuntoa, vannoa, että yhdessä ollaan aina ja että oon ainoa oikea ja että tää on tosiaan kyllä tässä jne. Missään vaiheessa ei tullu vihjettä, että niin ei ookaan..
Kai se luuli, että se on kypsempi, kuin olikaan.
Just toi tyhjän lupaaminen on niin raastavaa ja epäreilua.
Suurin osa tuonikäisistä on vielä pikkupoikia jotka pelästyvät vähän kaikkea. Itse en semmoista olisi pelännyt siinä iässä, mutta eri ihmiset kypsyvät eri tahtiin. No, itse kypsyin aikanaan nopeasti koska elämäntilanne oli rankka ja tavallaan pakotti miettimään koko elämää uudelta kantilta.
mutta mun miesystävä on "hän" eikä "se"..
sä oletkin rehellisesti 'täti'. Itse olen jo kolmekymppinen ja munkin 'poikaystävä' on silti se. Ja meillä on yhteinen ihana lapsi ja sekin on se.
Minulla samanlainen tilanne, samanikäinen mieskin...ei oltu tosin kihloissa ja vuoden verran yhdessä.
Meillä tosin oli vaikeaa lopussa (omaa vikaani ja itkeskelyä aivan turhasta). Mutta viikko sen jälkeen kun satuin keskustelussamme mainitsemaan että jos vuoden päästä keskustelemme vielä samoista ongelmista (ei mitään suurta vielä siinä vaiheessa,mutta sen olen oppinut että se mikä ärsyttää alussa, ei välttämättä koskaan tule muuttumaan..) niin minä lähden kävelemään. Sanoin sen liian kärkkäästi mutta lipsahti ulos... viikko meni ja riidan yhteydessä mies sanoi haluavansa erota. Muka oli miettinyt jo pidemmän aikaa, vaikka kuinka juuri oli lähetellyt rakkausviestejä sun muuta..
Itse olin usean riidan aikana ottanut esille että en halua seurustella sellaisen miehen kanssa joka omaa sellaisia ja sellaisia piirteitä, häneen viitaten. Oma oli mokani, toivon tavallaan hänen tajuavan että jotain pitää muuttua, mutta itsellä oli kyllä aika väärät keinot... Muuten täydellinen suhde, yhteenmuutosta ei puhuttu, koska hän koki sen liian isoksi askeleeksi. ja uskon että koko ajan pelkäsi rakastuvansa enemmän ja sitten taas sattuisi kun joku lähtisi, sen takia oman vapauden säilyttäminen oli niin tärkeää.
Hänellä edellisessä suhteessa raskas ero, nainen jätti ja otti uuden. Ensimmäinen "kolaus" tälle miehelle koko elämässään. Ennen ollut vähän sellasta tyyppiä että lähtenyt aina lätkimään ennen kuin nainen jätti.. vuoden kesti unohtaa ja sitten tapasimme. sääli että mies ei oppinut tarpeeksi kypsyyttä eronsa jälkeen. Onkin myönyänyt että on niin sekaisin että ei tiedä edes mitä haluaa... Miten voin siis ottaa toisesta selvää?
Kurjinta on että olin häneen kovin rakastunut, kuitenkin parhaimmillaan loistava suhde. Nyt on soitellut ja sanonut rakastavansa minua, mutta ei usko että meillä vielä on tulevaisuutta. sanoo siis näkevänsä meidät yhdessä vuosien päästä. En oikein tiedä mitä uskoa... Mutta sitä on turha luulla että vuosia odottelen että sitten voidaan EHKÄ sitoutua.
Tsemppiä sulle, Itsellä elämä jo hieman hymyilee, ja olen voittamassa raskaita taistelluja omassa elämässäni! Kyllä se aurinko paistaa sateen jälkeen.
Tällainen ei ole pelkkä nuoren ihmisen ongelma, samaa tapahtuu myös vanhemmille. Sitoutumiskammo voi olla elämänmittainen, ja siitä ei parannuta koskaan.
Olin miehen kanssa, joka toimi samoin. Ero oli siinä, että meillä ei ollut yhteisiä lapsenhankinta-toiveita, ja meillä ei siten ollut mitään erimielisyyksiä mistään. Mies jopa ihmetteli ääneen, eikö minussa ole mitään negatiivisia puolia.
Sitten kun olisi pitänyt tehdä jotain sitovampaa, kuten muuttaa yhteen, mies meni lähes paniikkiin. Silti hän suunnitteli koko ajan yhteistä tulevaisuuttamme naimisiinmenoineen ym. Kaiken piti olla (hänen mielestään) täydellistä.
Ja yhtenä päivänä hän sitten päätti, että meillä ei olekaan yhteistä tulevaisuutta. Vielä samalla viikolla oli suitsuttanut suhdettamme täydelliseksi. Että silleen...
Olen itsekkin samassa tilanteessa, paitsi että avomieheni ei ole muuttanut takaisin vanhempiensa luokse tai että me oltaisiin kihloissa.
Mutta kuitenkin meillä on ihan sama "tilanne" eli sitoutumisen pelko.
Mieheni täytti juuri 30 ja käytös muutui samantien.
Olen itse yrittänyt parhaani mukaan antaa tilaa toiselle ja mennä ns. omia menoja eli siis tavannut kavereitani jne.
Anna miehellesi aikaa ja jos teidän kahden välinen rakkaus on sitä mitä molemmat haluaa, niin kyllä vielä palaa takaisin luoksesi. Ja jos niin ei tapahdu, niin sitten niin ei tapahdu.
Toivon sinulle paljon voimia.
aikanani kokenut saman ensimmäisen avomieheni kanssa, parikymppisiä oltiin. No kihloissa ei oltu, mutta yhdessä asuttiin ja se oli silloin ihan vakava asia. No hän tapasi toisen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja muutti takaisin kotiinsa ja jätti minut kuin nallin kalliolle. Minuutissa.
Nyttemmin vanhempanan olen tulkinnut tällaisen miesten käytöksen juontavan siihen, että on suurinpiirtein äitin helmoista muutettu tyttöystävän helmoihin. Sitten kun leikki näyttäisikin menenvän aivan liian vakavaksi, iskee paniikki ja huomataan että hetkinen, enhän minä tätä halunnut, pitäisihän sitä poikamieselämääkin ehtiä viettää ja kavereiden kanssa mennä ja naisiakin on maailma väärällään kaikki eri näköisiä enkä niistä ole yhtäkään kokeillut.
Kyllä siinä silloin jää se tyttöystävä. Ehkä miehet jotenkin ovat realistisempia nuorena jo, että tajuavat itsekkin etteivät ole vielä valmiita kotileikkiin. Ikävä kyllä tytöt ovat tässä mukana ihan tosissaan.
Suosittelisin että miehet eivät ala edes miettimään kihloihin menoa yms. alle kolmikymppisenä. Tähän todettakoon kyllä että on poikkeuksia jotka sitoutuvat 25 v ja tekevät saman tein viisi lasta ja rakentavat talon, mutta näitähän on tosi vähän eikä nyt ole puhe heistä.
Mutta parempi olisi että miehet tajuisivat ihan itse itsenäistyä omissa oloissaan kunnes ovat kypsiä sitoutumaan.
Tiedän: seksihän se vetää ne nuoret miehet sinne tyttöjen helmoihin. Ja halu itsenäistyä. No kaikkea ei voi saada!
Ai että mies ei ollut valmis sitoutumaan?
Epäkypsä mies, siinä se!
Mutta oletko itse 100% valmis sitoutumaan ?
Jos olet, tulehan vaimokseni.
Tutustumaan ja treffeille pääset, kun soitat.
Numeroni löydät täältä:
http://ota.se/mika0800
muuta infoa täältä:
http://galleria.suomi24.fi/Mika0800