On normaalia surra poismennyttä läheistään, mutta miksi pelkäämme sitä? Jos tietäisit, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, pelkäisitkö silti?
Monelle tämä maanpäällinen elämä on yhtä helvettiä, siksi minä en usko mihinkään maanalaiseen helvettiin.
Ei voi olla Jumalaa, joka rankaisee ensin täällä ja sitten siellä.
Kuolema on miljoonille ihmisille niin normaali asia. Miksi me olemme vieraantuneet siitä?
Johtuuko se luulosta, että nykylääketiede voi pelastaa kenet vaan?
Vai siitä, että meidän sukupolvi ei ole kokenut sotia, nälänhätää yms.?
Uskonto ehkä auttaa monia, mutta entäs me jotka emme usko "mihinkään"?
Minä uskon siihen, että jokaisella on oma jumalansa, se on "sinä itse."
Voit päättää, miten elät, voit päättää oletko onnellinen.
Jopa monien sairauksien vallitsemassa maailmassa voi olla onnellinen, ilman uskontoa.
Itse olen kasvanut uskovassa perheessä, ja kokenut maailmanlopulla pelottelemisen sun muut.
Ei ole helppoa lähteä kokoamaan itseään uudelleen.
Jokaisella on oikeus elämään, ikävä kyllä toisten kohtalona on sen päättyminen aiemmin.
Ehkä heillä edesmenneillä on nyt parempi olla, emmekö voi luottaa siihen? Niin itsemurhan tehneet kuin murhaajatkin ansaitsevat vapauden.
Helvettiä ei ole, on vain meidän mielikuvituksemme joka haluaa luoda vääriä mielikuvia.
Emme voi päättää muiden kohtalosta, tai meillä ei ole osuutta jonkun kohtaloon.
Uskon että pahatkin ihmiset ovat joko kärsineet paljon, tai kärsivät parhaillaan.
Se pahuus,mikä asuu ihmisissä, ei ole synnynnäistä. Sen on joku aiheuttanut. Sairaus, lapsuuden kokemukset jne.
Vaikka kuinka selittäisimme itsellemme, että olemme oikeutettuja tekemään jotain, tai tuomitsemaan muita, täytyy muistaa että se ei ole meidän tehtävä.
Se on jokaisen meistä oma, sinä itse tuomitset itsesi ja kärsit seuraukset.
Sinua ehkä jäävät kaipaamaan omaiset, mutta kaipaisitko itse itseäsi?
Nämä ovat minun ajatuksiani, entä sinun?
Monelle tämä maanpäällinen elämä on yhtä helvettiä, siksi minä en usko mihinkään maanalaiseen helvettiin.
Ei voi olla Jumalaa, joka rankaisee ensin täällä ja sitten siellä.
Kuolema on miljoonille ihmisille niin normaali asia. Miksi me olemme vieraantuneet siitä?
Johtuuko se luulosta, että nykylääketiede voi pelastaa kenet vaan?
Vai siitä, että meidän sukupolvi ei ole kokenut sotia, nälänhätää yms.?
Uskonto ehkä auttaa monia, mutta entäs me jotka emme usko "mihinkään"?
Minä uskon siihen, että jokaisella on oma jumalansa, se on "sinä itse."
Voit päättää, miten elät, voit päättää oletko onnellinen.
Jopa monien sairauksien vallitsemassa maailmassa voi olla onnellinen, ilman uskontoa.
Itse olen kasvanut uskovassa perheessä, ja kokenut maailmanlopulla pelottelemisen sun muut.
Ei ole helppoa lähteä kokoamaan itseään uudelleen.
Jokaisella on oikeus elämään, ikävä kyllä toisten kohtalona on sen päättyminen aiemmin.
Ehkä heillä edesmenneillä on nyt parempi olla, emmekö voi luottaa siihen? Niin itsemurhan tehneet kuin murhaajatkin ansaitsevat vapauden.
Helvettiä ei ole, on vain meidän mielikuvituksemme joka haluaa luoda vääriä mielikuvia.
Emme voi päättää muiden kohtalosta, tai meillä ei ole osuutta jonkun kohtaloon.
Uskon että pahatkin ihmiset ovat joko kärsineet paljon, tai kärsivät parhaillaan.
Se pahuus,mikä asuu ihmisissä, ei ole synnynnäistä. Sen on joku aiheuttanut. Sairaus, lapsuuden kokemukset jne.
Vaikka kuinka selittäisimme itsellemme, että olemme oikeutettuja tekemään jotain, tai tuomitsemaan muita, täytyy muistaa että se ei ole meidän tehtävä.
Se on jokaisen meistä oma, sinä itse tuomitset itsesi ja kärsit seuraukset.
Sinua ehkä jäävät kaipaamaan omaiset, mutta kaipaisitko itse itseäsi?
Nämä ovat minun ajatuksiani, entä sinun?
Vastaukset 7
Vanhimmat
siksi se pelottaa monia. luullaan että ollaan kaikkivoipia eikä kuolla koskaan, sitten kun joku kuolee esim. minun lähiomaiseni jokin aika sitten, ei uskalleta soittaa eikä puhua. etäisemmät ystävät välttävät kuin ruttotautista. kuitenkin kuolema on yhtä normaalia kuin syntymä. me kuolemme haluttiin tai ei, tai oikeastaan fyysinen ruumis kuolee mutta sieluntasollaan siirrytään henkimaailmaan mikä on oikea kotimme. näin minä ainakin uskon ja uskon myös sen olevan parempi paikka kuin tämä maanpäällinen olomuoto joka toisinaan on monellekin varsinainen helvetti.
kirjoittaa melkein joka sanan aloituksessasi, paitsi, että en näe maanpäällistäkään elämää helvettinä, vaan lahjana. Jos se tuntuu helvetiltä, kannattaa muistaa, että jokainen tekee itse helvettinsä (ainakin minun mielestäni).
Jos katsoisimme hyvin tarkalla mikroskoopilla kiveä tai itseämme, tai vettä, tai ilmaa, atomit koostuvat energiasta. Kaikki on energiaa. Se, että olisimme jotenkin konkreettisesti olemassa, on illuusio. Ehkä se energia, joka yhdistää minun atomejani ja sinun atomeitasi, ja kaikkea muuta ympärillämme, on sama ilmiö, mitä uskonnot kutsuvat jumalaksi. Kun lakkaamme elämästä tässä maallisessa kehossamme, ei se energia mihinkään katoa. Energia ei katoa, se muuttaa muotoa. Ehkä yhdymme silloin siihen energian mereen, muutumme osaksi jumalaa, kaikkea kattavaa voimaa, ja ehkä synnymme uudestaan.
Jätämme maallisen asun pois ja liitymme henkiseen tilaan. Meillä on meidän entinen asu vain astraalina yllämme silloin kun otamme yhteyttä täällä oleviin, niin me saamme sen näkymään yhteis energialla. Yhteis energia on meidän ja heidän energiansa yhdistettynä.
Ei ihmiset pelkää kuolla vaan he ovat kiintyneet tähän maalliseen niin vioimakkaasti etteivät haluaisi luopua tästä. Mutta kun he lopulta joutuvat pakosta luopumaan he ihmettelevät miksi he eivät kaivanneet takaisin kotiin jo aijemmin?
Minulla on voimakas tieto asiasta, olen aivan varma koska olen kokenut aivan ihmeellisiä asioita, joita pitkään ihmettelin kunnes nyt olen tottunut.
Ihminen on ihmeellinen ja todella monivivahteinen materijaallinen ja henkinen kummatkin muodot ovat täällä maanpäällä mutta henkimaailmassa vain henkinen puoli on voimakkain.
mutta mitä sanot sodista, raiskauksista, nälänhädästä jne? Kyllä se elämä on joillekin yhtä helvettiä.
Eikä välttämättä itsensä aiheuttamaa.
asioita mitkä ihmisiä pelottaa itsensä kuolemisessa:
- tekeekö se kipeää
-kuinka läheiset sitten voivat
- onko elänyt niin että voi olla tyytyväinen
näitä luulisin tavallisten ihmisten eniten miettivän ( ainakin minä mietin ja olen ihan tavallinen)=)
minusta kuolema ei ole tabu, siitä kuule koko ajan tv:stä, lukee lehdestä ja kokee elämässä. siitä puhutaan ja käsitellään eripaikoissa kuten koulussa ja varmasti myös jokaisesn kotona. Yleensä vain annetaan kielteinen kuva, mutta asiaanhan liittyykin paljon negatiivisia tunteita eikä niitä minusta pidä positiivisesksi vääntääkkään. Ei sekään meinaa fiksulta kuulosta kun nuoret vitsailee itsemurhalla, vakava asia.
itseäni ahdistaa / pelottaa se että ensin käyt kouluja,jotta saat ammatin,jotta saat töitä. Töitä teet koko elämäsi odottaen eläkepäiviä, jolloin saat rentoutua,silloin olet siinä iässä että vanhuuden vaivat iskevät jne jne..entä jos ei saavuta eläke-ikää? Et koskaan saa levätä..entä jos kuolen kun lapseni ovat pieniä? miten he pärjäävät ilman äitiä? olisin niin kovasti halunnut olla heidän apunaan elämän polulla..
Olen ollut vanhusten parissa työssä ja olen huomannut kuinka joillakin pitkäaikaissairailla tulee sellainen kuolemankaipuu, halu päästä jo pois. Sitten kun he silmänsä sulkivat, niin tuli jotenkin sellainen helpottunut olo vanhuksen puolesta. Eipä siinä voi olla mitään pelottavaa, me synnytään tänne ja joskus lakataan olemasta. Monet ovat varmaan huomanneet joskus hautajaisissa sen ettei elämä ole ikuista ja tuttavani sanookin että ihmiset jotka itkevät jonkun haudalla itkee omaa kuolevaisuuttaan, kun huomaa ettei eläkkään ikuisesti ja kuinka sitten kuoleminen onkin peruuttamatonta, takaisin elämään ei pääse. Joskus kuolema yllättää, joskus sitä kaipaa, en minä osaa sitä pelätä, se on väistämätöntä. Mutta ajatellaan että siellä jossain ne rakkaimmat on, ilman kipua ja tuskaa, joskus ne sitten meitä tulevat hakemaan kun aika on täysi. Jälleennäkemisen toivossa on hyvä elää.. :)