Olen varmasti ollut todella paha ihminen edellisessä elämässä, ja siksi nyt minut on tänne heitetty kärsimään.
Olin vuosia, ensin jo lapsena, hyvin yksinnäinen, kunnes kerran, n. 20- vuotiaana näin ihanimman olennon jota maa päällään kantaa.
TSÄDÄM! Allekirjoitan lauseen että ihminen voi rakastua ensisilmäyksellä.
Olimme vuosia rakkaani kanssa yhdessä, vaikka hän ei koskaan aivan ollutkaan varma tunteistaan minua kohtaan.
Vuosi sitten hän lopulta ilmoitti että hänestä tuntuu että on parempi kun eroamme. Tätä edelsi n. kuukauden ajan se, että aina kun tulin kotiin, hän lähti melkein saman tien vanhempiensa/ystäviens tms. luo, ja tuli kotiin vasta myöhään. Minulla tietysti tuolloin liikkui ajatus että hän on lopulla löytänyt uuden ihastuksen. Mitään sellaista hän ei kuitenkaan myöntänyt.
Olin erostamme aivan sirpaleina. Hän kuitenkin halusi että pysyisimme ystävinä, ja pitäisimme yhteyttä. Aluksi näin sujuikin, ja olimme yhä paljon yhdessä.
Ja koskapa olen itse muuttanut hänen kotipaikkakunnalleen, eikä minulle ei ole täällä juurikaan omia ystäviä ehtinyt tulla, niin aina mukavampi minulle.
Viime aikoina hän on alkanut kysellä että olenko menossa esim. lomalla kotikulmilleni. Tapaamaan vanhoja ystäviäni. Tai olenko ajatellut muuttaa takaisin kotikulmilleni. Mitä en ole aikonut tehdä, sillä olen viihtynyt täällä minne hänen vuokseen muutin.
Se taas tuntuu sille että hän painostaa minua pois itsensä luota, haluaa olla ilman minua. Ja se satuttaa, sattuu syvälle...
Tiesin kyllä sisälläni että paluuta entiseen ei ole, vaikka hiljaa sitä toivoinkin.
Nyt viimeiset 3 kk hän ollut kuitenkin aina välttelevä minua kohtaan, ei oikeastaan enää koskaan soita eikä pidä yhteyttä muuten kuin lähettää joskus sähköpostia. Ei enää halaa kun tapaamme. En edes muista milloin hän olisi viimeksi katsonut minua syvälle silmiin.
Pyysin että olisimme lähteneet jonnekin juahnnusta viettämään. Hän vastasi että oli "mahdollisesti" muuta menoa, mutta että tulisi käymään viikonloppuna.
Tänään soitin hänelle ja toivottelin hyvää juhannusta, kyselin että mitäs oli jussina tehnyt. Ei halunnut kertoa kuin että oli ollut "kaverin" kanssa liikkeellä.
Minua repii sisältä käsin koska hän ei enää kerro minulle mitään omasta elämästään.
En tiedä onko hän löytänyt uuden rakkauden elämäänsä. Toisaalta syvästi toivon että on, ja että löytäisi vielä jonkun jonka kanssa hän voi todella ola onnellinen, sillä minä en häntä osannut tehdä onnelliseksi. Ja onnen elämäänsä hän todella ansaitsee.
Toisaalta taas... Tuntuu että kun hän sen oikean löytää, minä jään yksin, TODELLA YKSIN.
Aina kun hän puhuu "ystävistä" joiden kanssa on ulkona, hän jättää tarkoituksellisen oloisesti mainitsematta onko ystävä mies- vai naispuolinen, ja se tekee minut epätietoiseksi...
En oikein tiedä miten ottaa asiaa puheeksi hänen kanssaan, ilman että vaikuttaisin mustasukkaiselta. Jos hän myöntää, että hänellä on uusi mies, tiedän että hän huomaa minun olevan pettynyt, mutta varmaankin sekin varmuus olisi mukavampi kuin tämä epätietoisuus...
Muutenkin nyt viimeajat olen ollut todella yksinäinen. Jotenkin vain on samanlainen olo kuin ennen suhdettamme, että minut on vain paiskattu tänne kärsimään rangaistusta jostakin mitä olen edellisessä elämässäni tehnyt.
Että minut on tuomittu elämään yksin, ja seuraamaan sivusta kuinka (no ainakin suurin osa) muut ovat onnellisia.
En vain tiedä jaksanko enää elää tätä elämää, keskiarvojen mukaan sitä on vielä n. 50 vuotta edessä... Mutta pakko kai se on, koska minusta ei ole riistämään omaa henkeäni. Osittain jo siksi, että hän on jo menettänyt yhden läheisensä sillä tavoin.
Huomenna hän tulee käymään, mutta sanoi puhelimessa että on taas kovin kiireinen, kuten nykyään aina minun osaltani. muille "ystävilleen" hänellä kyllä riittää aikaa kun käy heidän luonaan.
Jälleen kerran olen joutunut kuivaamaan silmiäni toistuvasti, kun ne jatkuvasti sumentuvat kyynelistä. Kyynelistä, joista hän ei tiedä mitään.
Sillä aina kun hän on luonani, minä olen onnellinen. Ja kun hän taas on mennyt, todellisuus puskee esiin. En usko, että hän edes tiedostaa kuinka onneton minä olen.
Tai ehkä tietääkin, mutta vaikuttaa sille, että hän ei halua ottaa sitäkään puheeksi. En tiedä miksi...
Noh, ei kai tässä auta kuin alkaa taas kokoamaan itseään, ja koettaa jaksaa vielä eteenpäin...
Varmasti hänellä on omat syynsä kohdella minua näin... Kunpa vain hän suostuisi puhumaan asioista... Tai kun vain haluaisimme puhua niistä samaan aikaan, ja meillä olisi siihen riittävästi aikaa...
Olin vuosia, ensin jo lapsena, hyvin yksinnäinen, kunnes kerran, n. 20- vuotiaana näin ihanimman olennon jota maa päällään kantaa.
TSÄDÄM! Allekirjoitan lauseen että ihminen voi rakastua ensisilmäyksellä.
Olimme vuosia rakkaani kanssa yhdessä, vaikka hän ei koskaan aivan ollutkaan varma tunteistaan minua kohtaan.
Vuosi sitten hän lopulta ilmoitti että hänestä tuntuu että on parempi kun eroamme. Tätä edelsi n. kuukauden ajan se, että aina kun tulin kotiin, hän lähti melkein saman tien vanhempiensa/ystäviens tms. luo, ja tuli kotiin vasta myöhään. Minulla tietysti tuolloin liikkui ajatus että hän on lopulla löytänyt uuden ihastuksen. Mitään sellaista hän ei kuitenkaan myöntänyt.
Olin erostamme aivan sirpaleina. Hän kuitenkin halusi että pysyisimme ystävinä, ja pitäisimme yhteyttä. Aluksi näin sujuikin, ja olimme yhä paljon yhdessä.
Ja koskapa olen itse muuttanut hänen kotipaikkakunnalleen, eikä minulle ei ole täällä juurikaan omia ystäviä ehtinyt tulla, niin aina mukavampi minulle.
Viime aikoina hän on alkanut kysellä että olenko menossa esim. lomalla kotikulmilleni. Tapaamaan vanhoja ystäviäni. Tai olenko ajatellut muuttaa takaisin kotikulmilleni. Mitä en ole aikonut tehdä, sillä olen viihtynyt täällä minne hänen vuokseen muutin.
Se taas tuntuu sille että hän painostaa minua pois itsensä luota, haluaa olla ilman minua. Ja se satuttaa, sattuu syvälle...
Tiesin kyllä sisälläni että paluuta entiseen ei ole, vaikka hiljaa sitä toivoinkin.
Nyt viimeiset 3 kk hän ollut kuitenkin aina välttelevä minua kohtaan, ei oikeastaan enää koskaan soita eikä pidä yhteyttä muuten kuin lähettää joskus sähköpostia. Ei enää halaa kun tapaamme. En edes muista milloin hän olisi viimeksi katsonut minua syvälle silmiin.
Pyysin että olisimme lähteneet jonnekin juahnnusta viettämään. Hän vastasi että oli "mahdollisesti" muuta menoa, mutta että tulisi käymään viikonloppuna.
Tänään soitin hänelle ja toivottelin hyvää juhannusta, kyselin että mitäs oli jussina tehnyt. Ei halunnut kertoa kuin että oli ollut "kaverin" kanssa liikkeellä.
Minua repii sisältä käsin koska hän ei enää kerro minulle mitään omasta elämästään.
En tiedä onko hän löytänyt uuden rakkauden elämäänsä. Toisaalta syvästi toivon että on, ja että löytäisi vielä jonkun jonka kanssa hän voi todella ola onnellinen, sillä minä en häntä osannut tehdä onnelliseksi. Ja onnen elämäänsä hän todella ansaitsee.
Toisaalta taas... Tuntuu että kun hän sen oikean löytää, minä jään yksin, TODELLA YKSIN.
Aina kun hän puhuu "ystävistä" joiden kanssa on ulkona, hän jättää tarkoituksellisen oloisesti mainitsematta onko ystävä mies- vai naispuolinen, ja se tekee minut epätietoiseksi...
En oikein tiedä miten ottaa asiaa puheeksi hänen kanssaan, ilman että vaikuttaisin mustasukkaiselta. Jos hän myöntää, että hänellä on uusi mies, tiedän että hän huomaa minun olevan pettynyt, mutta varmaankin sekin varmuus olisi mukavampi kuin tämä epätietoisuus...
Muutenkin nyt viimeajat olen ollut todella yksinäinen. Jotenkin vain on samanlainen olo kuin ennen suhdettamme, että minut on vain paiskattu tänne kärsimään rangaistusta jostakin mitä olen edellisessä elämässäni tehnyt.
Että minut on tuomittu elämään yksin, ja seuraamaan sivusta kuinka (no ainakin suurin osa) muut ovat onnellisia.
En vain tiedä jaksanko enää elää tätä elämää, keskiarvojen mukaan sitä on vielä n. 50 vuotta edessä... Mutta pakko kai se on, koska minusta ei ole riistämään omaa henkeäni. Osittain jo siksi, että hän on jo menettänyt yhden läheisensä sillä tavoin.
Huomenna hän tulee käymään, mutta sanoi puhelimessa että on taas kovin kiireinen, kuten nykyään aina minun osaltani. muille "ystävilleen" hänellä kyllä riittää aikaa kun käy heidän luonaan.
Jälleen kerran olen joutunut kuivaamaan silmiäni toistuvasti, kun ne jatkuvasti sumentuvat kyynelistä. Kyynelistä, joista hän ei tiedä mitään.
Sillä aina kun hän on luonani, minä olen onnellinen. Ja kun hän taas on mennyt, todellisuus puskee esiin. En usko, että hän edes tiedostaa kuinka onneton minä olen.
Tai ehkä tietääkin, mutta vaikuttaa sille, että hän ei halua ottaa sitäkään puheeksi. En tiedä miksi...
Noh, ei kai tässä auta kuin alkaa taas kokoamaan itseään, ja koettaa jaksaa vielä eteenpäin...
Varmasti hänellä on omat syynsä kohdella minua näin... Kunpa vain hän suostuisi puhumaan asioista... Tai kun vain haluaisimme puhua niistä samaan aikaan, ja meillä olisi siihen riittävästi aikaa...
Vastaukset 4
Vanhimmat
mulla on tosi petetty olo. olimme kihloissa joka on lupaus avioliitosta. meillä on yhteinen lapsi ja lisää oli suunnitteilla. sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta hän sanoi haluavansa erota. helvetti että vituttaa vaikka ero tapahtui jo syyskuussa. vaikea käsittää tapahtunutta ja vielä vaikeampi saada elämästä enään otetta... Sisimmissäni haluan hänelle hyvää hyvää ja olen auttanut häntä niin rahallisesti kuin henkisesti, silti usein kun esim puhelin soi ja näen kuka soittaa niin ajattelen että "vitun huora". ikinä en ole ääneen sanonut mutta mielessä pyörii. on vain niin petetty olo
kaverisi jos ei kuitenkaan voi seurustella kanssasi kunnolla. Ihmiset on tyhmiä. luulevat että löytävät jotain parempaa ja parempaa. ihmiselle on kuitenkin luotu oma tahto, vapaus valita ja vapauden haave. ihminen on olento joka pyrkii aina etenemään ja tavoittamaan haaveensa.
Koita päästä surustasi pikkuhiljaa yli. Parhaiten auttaa kun tutustuu mukaviin ihmisiin jotka kohtelevat hyvin ja ystävällisesti. Näitäkin löytyy. Mikäli exäsikin oli sellainen, niin hän ei varmasti kuitenkaan ole ainoa. ymmärrät varmaan ettei hän halua kanssasi enää tai nyt (mikä tarkottaa aina, "nyt ja aina") mitään. Se tarkoittaa sitä että löydät jonkun joka kohtelee sua paremmin. :) Onnea parempaan arkeen! :)
Sun ongelma on nyt se, että sä takerrut liikaa yhteen ihmiseen ja olet kuin maasi myynyt, jos hän sattuukin olemaan vähän välinpitämättömämpi. Hyvä hänelle, että se uusi rakkaus on löytynyt. Hanki sinäkin oma elämä.
...edes pidät yhteyttä tähän henkilöön enää? Irrouttaudu hänestä ja ala nauttimaan elämästäsi ja jätä tuo marttyyrius. Mitä sinä tästä tilanteesta saat? Ihmiset kuluttavat elämäänsä kaikenlaiseen turhaan märehtimiseen. Ala jo hyvä ihminen rakastamaan itseäsikin ja sano, että minua ei kohdella enää näin, minä ansaitsen paljon parempaa!