Olen viime vuosina joutunut kokemaan kaksi elämäni vaikeinta asiaan muutaman vuoden sisällä ja voimani alkavaa hiipua. Ensin kuoli äitini, jonka vuoksi jouduin kovan paikan eteen elämässä. Saattohoidin äitini, josta olen näin jälkeenpäin tyytyväinen, että jaksoin. Sen jälkeen voimani olivat vähissä, enkä olisi halunnut mitään suuria muutoksia elämään. Vaan siinä vaiheessa mieheni päättikin haluta itsenäistyä. Oli pettämistä, työnhakua toiselta paikkakunnalta ja epävarmuus astui suhteeseemme. Päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä, mutta sitten hän ihastui toiseen naiseen. Siitä alkoi toinen vaikea vaihe elämässäni, vielä vaikeampi kuin äitini menetys, josta jo aloin toipua. Riitelimme, olin, mustasukkainen, anelin miestäni takaisin, kun en tuntenut kestäväni hänen menetystää. Palasimme yhteen, erotaksemme nyt kuukausi sitten lopullisesti. Minäkään en enää jaksanut suhteen epävarmuutta tulevaisuuden suhteen ja luovuin toivosta että palaisimme enää koskaan yhteen. Sen jälkeen elämä on ollutkin pelkkää hengissäpysymistä. Päivät kuluvat kuin unessa, on kuin irti todellisuudesta. Pidän yhteyttä läheisiini ja ystäviini, mutta kaikki tarmo on pois ja tuntuu pysyvänkin. Uutta suhdetta en jaksa edes ajatella, mutta tarvitsisin jonkun läheisen aikuisen rinnalleli, että selviäisin tästä pinnalle. Yritän tehdän asioita, joista ennen pidin, kuten kodinhoidosta, nyt en tiedä ketä varten kotia laitan kauniiksi. Ulkoilen ja yritän pitää jonkinlaista virettä yllä, mutta vaikeaa se on. Miten muut olette selvinneet, kun tuntuu että olette joutuneet lähimenneisyydessä kokemaan useampia menetyksiä. Mistä saatte voimaan jatkaa eteenpäin.
Kurjaa
Juhannusta
51079
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minullakin on ollut tosi kurjaa nyt pari kuukautta kun erottiin ja toisen naisen takia jota ei kuitenkaan enää ole.Minulla on kuitenkin lapsi mutta hänkin kärsii valtavasti kun äiti ei jaksa stsempata.Kaikki tarmo on tosiaan poissa.
Mutta nyt vaan meidän täytyy nostaa nokka kohti taivasta ja ajatella tulevaisuutta ja kyllä mekin vielä saadaan onni ja tämä kaikki on ollut hyvän edellä. näin täytyy uskoa että jaksaa.
Tuttua oli kertomuksesi, se minulla vaan erilaista siinä että ero tuli ensin.
Läheisen sairastumisen ja kuoleman surun jouduin läpikäymään paljolti yksin.
Voi miten raskasta onkaan yön pitkinä tunteina puristaa vain tyynyään, ja tuntea kuinka koko maailma on hylännyt. Se hylätyksi tulemisen tunne on niin kokonaisvaltainen, ettei sitä ulkopuolinen voi äkkiä ymmärtää. Pikkuhiljaa suru hellittää kuitenkin otteestaan, ja maailmaa alkaa katsoa hetken kerrallaa uusin silmin.
Kunnes tapasin miehen, jonka luulin sinisilmäisesti oleva ihminen sanojensa takana
Paljastui kuitenkin niin keskenkasvuiseksi ihmiseksi, että aikuisten ihmisten keskinäinen sopiminen ja luottamus oli hänelle ihan tuntematonta. Varo siis ihmeessä liikaa alkuun uskomasta kaikkiin ihmisiin, ikävää kertoakaan mutta näin vain on totuus.
Nyt olen aika yksinäinenkin ajoittain.Kuitenkin haluan uskoa että elämässä on vielä jotain hyvää minunkin kohdalleni, ehkäpä niin . Elämä kouluttaa meitä joskus kovallakin kädella mutta kaikesta oppii ja koitetaan kääntää ne vahvuudeksemme.
Aurinkoa kesääsi ja jaksa päivä kerrallaan!
Hylätyksitulemisen tunne se kai pahinta onkin, tuntuu ettei kokomaailmassa ole ketään joka välittää, vaikkei se ihan pidä paikkaansa minunkaan kohdalla. Exääni en enää niinkään sure tai odota takaisin, mutta oman elämän raiteilleen saattaminen kysyy voimia ja keinoja. Kaikkea pitää kokeilla, mistä voisi kuvitella tulevan hyvä mieli edes hetkeksi. Elän toivossa että löydän vielä uuden suhteen joka on hyvä ja turvallinen. Vaikka tällä hetkellä sitä on vaike uskoa.
Koin saman kuin sinä tuossa viime vuoden puolella. Isäni kuoli sairastettuaan jonkin aikaa. Heti kk sisällä kuoli hänen siskonsa, joka oli myös minulle tärkeä. Mieheni jätti minut heti melkein, kun isäni oli saatu haudattua. Hänellä oli uusi nainen kuvioissa ollut jo ties kuinka kauan. Kaiken tämän keskellä olen epätoivoisesti yrittänyt löytää vakituista työtä, koska kohta joudun taas työttömäksi. Elämä tuntuu nyt todella raskaalta ja masentavalta. Hylätyksi tuleminen on ehkä yksi niistä raskaimmista asioista kantaa, ainakin minulle. Yritän taistella masennusta vastaan kaikin voimin. Ero on ollut tosi vaikea, vaikeampi kestää kuin kuolema. En tiedä mistä saan voimia ja kuinka osaisin lohduttaa sinua. Itse menen vain päivä kerrallaan, kun muutakaan ei voi. Ja kyllä kuolemaksin välillä käy mielessä, mutta sitten aina ajattelen, että ehtiihän senkin tehdä vaikka huomenna. Erostani on nyt noin 8 kk ja paha on olla vieläkin. Onneksi en ole ihan yksin, on ystävä ja tietysti äiti. Ahdistus ja masennus on kyllä seuranani varmasti pitkään, eikä tuo tuleva työttömyys auta yhtään asiaa. Pakko kait vaan uskoa huomiseen....en tiedä.
Entä minä sitten... Eksyin tänne lukemaan ihmisten murheita, koska itsekin olen kokenut viime kuukausina kaikenlaista.
Aloitetaan viime kesästä. Silloin aloin oirehtia todenteolla parisuhteessani. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa yli 20v, kolme lasta 12-16v. Liiton alkuaikoina asetelma oli se, että mieheni paiskoi töitä, opiskeli, harrasti ym. Minä viihdyin kotona ja halusin perustaa perheen. No viiden vuoden seurustelun päätteeksi menimme naimisiin ja saimme lapset. Miehelläni oli firma, jolla meni huonommin ja huonommin. Tunsin olevani kolmen pienen lapsen yksinhuoltaja. Jokaisen lapsen synnyttyä miehelläni oli aina kiire lähteä sairaalasta töihin. Toivoin sydämestäni, että miehellä olisi joskus aikaa minulle ja lapsille. Miten sitten kävikään. Muutaman vuoden kuluttua mieheni alkoi olla aina kotona. Tekee työtä kotona eikä ole kiinnostunut ollenkaan kodin ulkopuolisesta elämästä. Hänellä ei ole yhtään ystävää, jota tapaisi. Olenko nyt onenllinen? En. Minua ahdistaa miehen jatkuva "läheisyys". Olen siis järjestänyt itselle menoja. Tapaan ystäviäni, harrastan.
Viime syksynä sitten menin yöksi erään tutun miehen luo. Puhuimme kaikenlaista .Nukuin sohvalla, hän toisella. Aamulla kotiinmennessäni en tiennyt mitä ajatella. Sain miehen ja isän lapsille, joita halusin enemmän kuin mitään muuta. Sain miehen pois "maailman turuilta", kotiin. Ihminen ei ole ehkä koskaan tyytyväinen siihen mitä on vaan jatkuvasti tyytymätön siihen mitä ei ole...
Tänä vuonna mietin mitä oikeastaan elämältä haluan. Ajattelin avioeroakin paljon. Aina, jos olen mieheni kanssa eri mieltä jostain, hän toteaa, että pitää erota, ellei jaksa olla yhdessä. Niinhän se periaatteessa onkin. Ei meillä mikään huono avioliitto ole, siinä on paljonkin hyvää. Mutta olen silti aivan varma, että jonkun muunkin kanssa saisi vähintään yhtä hyvän suhteen.
Alkuvuotena isäni kuoli. Itkin viikon putkeen. Myös läheinen sukulaiseni on ollut vakavasti sairas yli vuoden ja monen monta kertaa on sanottu hänen tilansa olevan kuolemanvakava. Hän silti vielä elää. Lääkärit eivät aina ole oikeassa.
Parisen kuukautta sitten tapasin miehen, johon rakastuin aivan täysillä. Ei siis mitään rajaa. Sanoit, että äitisi menetys ei ollut niin vaikeaa kuin miehesi lähtö. Aivan samoin on minulla, mutta toisinpäin... Isäni kuolema ei ollut mitään verrattuna niihin tunteisiin mitä rakastuminen toiseen mieheen aiheutti/aiheuttaa. Ja rakkauden vielä pitäisi olla iloinen asia! Tähän kun lisää toisen miehen ongelmalliset entiset perhesuhteet niin.... kriisi on valmis! Välillä toivon toisen miehen vain häipyvän elämästäni. Hittojakos tulee sekoittamaan tasaista ja tylsää elämääni. En silti ole "kotona" enää missään. Olen aivan hukassa, vaikka kaikki on periaatteessa "hyvin".
Puhuttuani muutamalle ystävälleni tilanteestani sain pari hyvää neuvoa:
- "(epätoivoista, mutta) ota päivä kerrallaan"
- "älä ota NIIN vakavasti" joka tarkoittaa lähinnä samaa kuin
- "ota asioihin etäisyyttä"
Samaa suosittelen sinulle. Juuri nyt olen räikeimmin huomannut, että elämä on sellaista miten sen ottaa. Eikä sitä siis pidä ottaa NIIN vakavasti.