Olimme vuosia yhdessä. Siihen mahtui paljon hyviä hetkiä. Viimeisen vuoden aikana alkoivat kuitenkin riidat. Ensin ne tulivat pikkuasioista. Myöhemmin paisuivat isoiksi riidoiksi, joiden aikana mies huusi ja minä itkin.
Mies uhkaili erolla riitojen aikana. Myöhemmin väitti, ettei ollut tosissaan. Olimme erillaisia. Minä rauhallisempi, harkitsevampi. Mies äkkipikaisempi, teki nopeita päätöksiä. Emme osanneet puhua keskenämme, kun sen aika olisi ollut. Elimme pitkäli hänen harrastustensa ja suunnitelmiensa mukaan. Jossain vaiheessa yritin ottaa asioita puheeksi, mutta toinen ei kuunnellut tai suuttui minulle. En osannut pitää puoliani. Olin liian kiltti.
Lopulta mittani tuli täyteen riitelystä. Puhuin ensimmäisen kerran yhdessäolomme aikana erosta. Mies pelästyi. Aneli minua, etten jättäisi häntä. Halusi vielä yrittää. Uskoi, että kaikki muuttuisi parempaan päin. Mietin asioita muutamia päiviä. Lopulta päätin antaa meille vielä yhden mahdollisuuden. Istuimme pöydän ääreen ja puhuimme rehellisesti kaikesta ensimmäistä kertaa yhdessäolomme aikana. Yhteinen päätös tämän keskustelumme jälkeen oli, että katsoisimme vielä eteenpäin, jatkaisimme yhdessä, emme heittäisi hukkaan sitä rakkautta, jota meidän välillä yhä oli olemassa.
Vietimme juhannuksen yhdessä. Uskoin kaiken olevan hyvin. Luotin tulevaisuuteen ja rakkauteemme. Sitten sain kylmää vettä niskaan. Mies ilmoitti yhtä äkkiää, että haluaakin erota. Oli miettinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, että olemme liian erillaisia ja saadaksemme suhteemme toimimaan, meidän pitäisi molempien pystyä muuttumaan paljon eikä hän uskonut muutokseen. Tunteet olivat kuulema yhä edelleen samat eivätkä olleet muuttuneet mihinkään. Hän rakasti minua edelleen, mutta halusi silti erota.
Kaikki on nyt niin tyhjää. Menetin paljon elämässäni. Tuntuu, ettei jaksa eteenpäin. En ymmärrä miksi mies halusi ensin jatkaa ja vetäisi sitten maton jalkojen alta. Se tuli täysin odottamatta, tyrmäsi minut täysin. En pysty nukkumaan, ruoka ei maistu, elimistö on sekaisin. Vain itken ja suren. Tuntuu todella pahalta heittää nuo vuodet hukkaan elämässä. Yksin en pysty jatkamaan suhdetamme enkä toista halua väkisin kiinni pitää, ellei hän enää halua olla kanssani..
Kertokaa miten olette selvinneet surun ylitse? Nyt tuntuu todella lohduttomalta...
Mies uhkaili erolla riitojen aikana. Myöhemmin väitti, ettei ollut tosissaan. Olimme erillaisia. Minä rauhallisempi, harkitsevampi. Mies äkkipikaisempi, teki nopeita päätöksiä. Emme osanneet puhua keskenämme, kun sen aika olisi ollut. Elimme pitkäli hänen harrastustensa ja suunnitelmiensa mukaan. Jossain vaiheessa yritin ottaa asioita puheeksi, mutta toinen ei kuunnellut tai suuttui minulle. En osannut pitää puoliani. Olin liian kiltti.
Lopulta mittani tuli täyteen riitelystä. Puhuin ensimmäisen kerran yhdessäolomme aikana erosta. Mies pelästyi. Aneli minua, etten jättäisi häntä. Halusi vielä yrittää. Uskoi, että kaikki muuttuisi parempaan päin. Mietin asioita muutamia päiviä. Lopulta päätin antaa meille vielä yhden mahdollisuuden. Istuimme pöydän ääreen ja puhuimme rehellisesti kaikesta ensimmäistä kertaa yhdessäolomme aikana. Yhteinen päätös tämän keskustelumme jälkeen oli, että katsoisimme vielä eteenpäin, jatkaisimme yhdessä, emme heittäisi hukkaan sitä rakkautta, jota meidän välillä yhä oli olemassa.
Vietimme juhannuksen yhdessä. Uskoin kaiken olevan hyvin. Luotin tulevaisuuteen ja rakkauteemme. Sitten sain kylmää vettä niskaan. Mies ilmoitti yhtä äkkiää, että haluaakin erota. Oli miettinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, että olemme liian erillaisia ja saadaksemme suhteemme toimimaan, meidän pitäisi molempien pystyä muuttumaan paljon eikä hän uskonut muutokseen. Tunteet olivat kuulema yhä edelleen samat eivätkä olleet muuttuneet mihinkään. Hän rakasti minua edelleen, mutta halusi silti erota.
Kaikki on nyt niin tyhjää. Menetin paljon elämässäni. Tuntuu, ettei jaksa eteenpäin. En ymmärrä miksi mies halusi ensin jatkaa ja vetäisi sitten maton jalkojen alta. Se tuli täysin odottamatta, tyrmäsi minut täysin. En pysty nukkumaan, ruoka ei maistu, elimistö on sekaisin. Vain itken ja suren. Tuntuu todella pahalta heittää nuo vuodet hukkaan elämässä. Yksin en pysty jatkamaan suhdetamme enkä toista halua väkisin kiinni pitää, ellei hän enää halua olla kanssani..
Kertokaa miten olette selvinneet surun ylitse? Nyt tuntuu todella lohduttomalta...
Vastaukset 7
Vanhimmat
oman tarinani ja kuulosti tutulta.
Vaikeaa tämä on ja saat sympatiani kokonaan. Et ole yksin.
Koita kestää!!!
Samoja tunteita läpikäyn ja tuntuu todella ettei valoa näy missään tunnelissa. On kai vain luotettava, että aika parantaa haavat.
Minulla on myrskyisä 3,5 vuoden pituinen suhde takana,joka päättyi pahoinpitelyn seurauksena.Tuo aika oli kovin lyhyt,mutta koimme uskomattoman paljon.Rakastin tätä miestä koko sydämellä,rakastan yhä,kaikesta niistä pahoistakin asioista huolimatta.Ero oli tuskaisa,vaikea,katkera ja olin varma etten enää ensi vuotta näe.Pelkäsin jääväni yksin.Mutta ajan kanssa paha olo helpottui,luettelemasi "oireet" väheni.Olen yhä yksin,mutta omalla tavallaan nautin siitä.Ja olen ylpeä,että selvisin,vaikka se vaatikin paljon.Luulen ,että sinun tapauksessasi,mies pelästyi,että tulisi jätetyksi.Sitähän me kaikki pelkäämme; kukaan ei halua tulla jätetyksi,pitää itse olla se,joka jättää.Täten se on helpompaa- kuvittelemme.Joten; Ystävä hyvä,se on aika,joka parantaa.Vielä sulle koittaa päivä,jolloin huomaat,että elämässä on niin paljon parempaakin...Voimia toivon ja iso halaus!
...että mies loukkaantui niin paljon siitä, että haluat erota, että päätti itse erota ensin. Tämä ero lienee samaa uhkailua kuin aiemminkin - ja eihän hän aiemminkaan halunnut erota... Hän haluaa vain, että anelisit häntä takaisin. Näin voisin kuvitella, en tiedä.
Neuvoisin ettet jäisi nyt omaan suruusi murehtimaan. Tosi asiahan on se, ettei sellaisesta ihmisestä halua erota jota sanoo edelleen rakastavansa. Eli, ajattele hieman. Tuntuu vähän siltä että hän halusi olla SE joka sanoo ns:tun viimeisen sanan, ja tälläisiähän miehet ovat. Nyt vain lähdet etsimään uusien ihmisten seuraa, saat muuta ajateltavaa. Eivät miehetkään jää suremaan, vaan menevät minkä ehtivät. HÄNTÄ PYSTYYN; VAIKKA HAKANEULALLA!!!!!
Itse olen myös juuri läpikäymässä eroa. Mies pudotti neljän vuoden jälkeen pommin; ei tiedä enää rakastaako ja haluaako olla minun kanssa. Tuntui, että elämältäni meni pohja.
Nyt erosta on takana melkein kaksi viikkoa. Hain töistä sairaslomaa, koska kuvailemasi oireet oli minullakin niin voimakkaat, etten voinut tehdä yksinkertasesti mitään. Lähdin pois yhteisestä kodistamme, nyt olen ollut melkein viikon reissussa. Pian on paluu arkeen, ja se pelottaa kuinka pahasti romahdan.
Mutta etäisyys auttaa. Nyt pystyn jo ajattelemaan tulevaisuutta järkevästi, etsimään asuntoa, miettimään minne asetun. Kaksi ihanaa karvakaveria on pitänyt minut voimissa :)
Elämässäni on takana useita eroja pitkissä suhteissa, ja joka kerta tuntuu yhtä pahalta. Silti jokaisen kerran on aika parantanut haavat, kun vain huolehtii että lähtee liikkeelle, ei jää kotiin yksin itkemään. Katsele ympärillesi, huomaa että elämä jatkuu. Puhu, kuuntele, keksi itsellesi tekemistä. Ja muista; joka kerran, kun elämä jotain ottaa, se myös jotain antaa! Ne ensimmäiset kuukaudet ovat vain ne pahimmat. Vuoden kuluttua et enää edes muista, että yhteinen elämänne olisi ollut mukavaa!
Tuntuu aivan kliseeltä sanoa, että aika auttaa.Mutta totta se on, tiedän kokemuksesta. Ensin poikaystävä kuoli kolarissa, sitten aviomies sairauteen, sen jälkeen suhteita muutama, jossa olen tullut jätetyksi yllättäinkin.
Joka kerta tuntunut, etten selviä.Fyysisiä oireita, ruokahaluttomuutta, unettomuutta ja loputonta itkua ja päänsärkyä. Ja taas olen samassa tilanteessa, miesystävä jätti yllättäin juhznnuksena. Ei tähän totu koskaan, mutta uskon, että selviän taas kerran entistä vahvempana.Vuosia on siis mennyt surussa.Mutta onni on näköjään murusina maailmalla.