Hei!
Halusin kirjoittaa tänne nyt omasta tilanteestani joka on ihan perseestä. Olen seurustellut mieheni kanssa noin 4 vuotta. Koko suhteemme ajan olemme asuneet erillämme ja nähneet toisiamme milloin enemmän milloin vähemmän. Suhteemme on ns. on-off- suhde, ollut jo kauan aikaa. Välillä erotaan ja välillä taas palataan yhteen. Välimatkaa meillä on muutama kilometri, kotiemme välillä.
Yhteiselomme on mahdotonta. Minua ärsyttävät hänessä monet eri piirteet ja hän varmasti ärsyyntyy myös minusta toisinaan. Olemme perusluonteiltamme kovin erilaiset, hän on rauhallinen ja hiljainen, minä taas levoton ja puhelias. Minua vaivaa hänen puhumattomuutensa ja sisäänpäinkääntymisensä. Seksielämä oli ensimmäisen vuoden ajan todella mukavaa ja kuumaa mutta nyt se on laantunut, minun mielestäni se on edelleen tyydyttävää mutta mies väittää elävänsä puutteessa.
Olemme aina juhlapyhisin erillämme ja silloin erityisesti riidat korostuvat ja ero astuu voimaan. Nyt olemme olleet erossa käytännössä jo toista kuukautta mutta todellisuudessa olemme nähneet toisiamme ihan samaan tapaan kuin aiemminkin, harrastaneet seksiä jne. Kaikki on ollut kuten ennenkin mutta emme kuitenkaan ole yhdessä koska hän ei halua.
Tuntuu että lopullinen ero ja yhteydenpidon katkaisu tappaa kaiken, myös minutkin koska pelkään yksinäisyyttä...kummallakaan ei ole toista, silloinhan tämä eroaminen olisi helpompaa. Väistämätöntä.
Olemme molemmat roikkujia.
Tämä tilanne ahdistaa todella.
Onko kenelläkään vastaavaa kokemusta? Olemme lapsettomia ja yli 30 vuotiaita joten ihan teinimeiningistäkään ei pitäisi olla kyse.
Haluan olla hänen kanssaan mutta hän ei halua sitoutua minuun. Järkikin tietysti sanoo että unohda koko jätkä, mutta kun aina käsi tarttuu puhelimeen niin siihen se unohtaminen jää.
Halusin kirjoittaa tänne nyt omasta tilanteestani joka on ihan perseestä. Olen seurustellut mieheni kanssa noin 4 vuotta. Koko suhteemme ajan olemme asuneet erillämme ja nähneet toisiamme milloin enemmän milloin vähemmän. Suhteemme on ns. on-off- suhde, ollut jo kauan aikaa. Välillä erotaan ja välillä taas palataan yhteen. Välimatkaa meillä on muutama kilometri, kotiemme välillä.
Yhteiselomme on mahdotonta. Minua ärsyttävät hänessä monet eri piirteet ja hän varmasti ärsyyntyy myös minusta toisinaan. Olemme perusluonteiltamme kovin erilaiset, hän on rauhallinen ja hiljainen, minä taas levoton ja puhelias. Minua vaivaa hänen puhumattomuutensa ja sisäänpäinkääntymisensä. Seksielämä oli ensimmäisen vuoden ajan todella mukavaa ja kuumaa mutta nyt se on laantunut, minun mielestäni se on edelleen tyydyttävää mutta mies väittää elävänsä puutteessa.
Olemme aina juhlapyhisin erillämme ja silloin erityisesti riidat korostuvat ja ero astuu voimaan. Nyt olemme olleet erossa käytännössä jo toista kuukautta mutta todellisuudessa olemme nähneet toisiamme ihan samaan tapaan kuin aiemminkin, harrastaneet seksiä jne. Kaikki on ollut kuten ennenkin mutta emme kuitenkaan ole yhdessä koska hän ei halua.
Tuntuu että lopullinen ero ja yhteydenpidon katkaisu tappaa kaiken, myös minutkin koska pelkään yksinäisyyttä...kummallakaan ei ole toista, silloinhan tämä eroaminen olisi helpompaa. Väistämätöntä.
Olemme molemmat roikkujia.
Tämä tilanne ahdistaa todella.
Onko kenelläkään vastaavaa kokemusta? Olemme lapsettomia ja yli 30 vuotiaita joten ihan teinimeiningistäkään ei pitäisi olla kyse.
Haluan olla hänen kanssaan mutta hän ei halua sitoutua minuun. Järkikin tietysti sanoo että unohda koko jätkä, mutta kun aina käsi tarttuu puhelimeen niin siihen se unohtaminen jää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
sillä samanlaista kokemusta löytyy.
Olimme mieheni kanssa kahdestaan 9vuotta,kunnes lapsemme syntyivät,jolloin mieheni muutti meidän yhteisen kotiin.
Siihen asti asuimmeeri osoitteissa ja oli omat mikrot sun muut vempeleet.
Kyllä oli kamalan isomuutos,lapsien lisäx.kun mies muutti tykkänään mun luokse ja siitähän meitin kriisi...vasta kylläkin nytkeväällä alkoi.
Ei ole helppoa,vaikka toista rakastaakin,kun ollaan kuin eri planeetoilta.
enemmän yhteistä aikaa. Nythän on kesä, matkustelkaa, olkaa, puhukuaa asioista - vaikka vähän vaivihkaa ;-)kyllä aikuiset ihmiset osaavat hoitaa ongelmansa kuntoon, kunhan vain haluavat tehdä asioiden eteen hieman pohjustusta.
Onnea ja hyvää kesää teille!
Moi sydänsuruinen! Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu. Kirjoituksesi oli kuin tismallen minun omasta elämästäni. Mekin olemme seurustelleet on-off tyylillä tasan 4 vuotta emmekä ole missään vaiheessa asuneet yhdessä. Ja maantieteellistä välimatkaakin on vain muutamia kilometrejä. Henkistä välimatkaa on sitten ehkä vähän enemmän.. Samoin olemme samanikäisiä kuin te.
Tuntuu, että miehen on tosi vaikea luottaa minuun koska haluaa aina ottaa etäisyyttä kun pääsemme riittävän läheisiin väleihin. Olen joskus alussa ajatellut, että kunhan hän alkaa luottamaan minuun (=oppii tuntemaan minut), hän myös uskaltaa sitoutua. Mutta enpä tiedä miten monta vuotta tässä sitten oikein pitäisi vielä sitä luotettavuuttaan todistella..
Monta kertaa olen itsekin ehdottanut eroa, koska välillä ajattelen, että kyllähän hän olisi jo sitoutunut, jos oikeasti olisi minusta kiinnostunut ja halukas kanssani elämänsä jakamaan. Ikäkin alkaa olla jo yksi syy miksi kovin montaa vuotta ei enää voi vaan odottaa että josko toinen siitä alkaisi tulla järkiinsä. Jahkailu on todella kuluttavaa!!! Se syö ihan järjettömiä määriä energiaa.
Olemme tällä hetkellä juuri sellaisessa on-vaiheessa.. Mutta olen huomannut, että niistäkään ei voi täysillä nauttia, koska pelkää jo seuraavaa erkaantumista.
Pystyttekö kuitenkin puhumaan asiasta? Kuvitteleeko hän, että "jos kuitenkin löytyisi vielä joku parempi nainen"? Jos miehellä on kova tarve kontrolloida elämäänsä tarkasti joka asiassa, sitoutuminen on todella vaikeaa, sillä suhteen aloittaessan mies astuu sellaiselle elämän osa-alueelle, jota hän ei voi täysin yksin kontrolloida. Parisuhde on kyllä yksi vaikeimmista taitolajeista!! Ja niinkuin itsekin sanoit, että järki käskee sinua lyömään hanskat tiskiin, mutta tunteet sanovat toista. Pääasia on että teet niinkuin oma pääsi sanoo etkä kuuntele muiden neuvoja. Jos kerran päätöksen tekeminen on vaikeata, etkä tiedä mitä tehdä, ehkä aika ei sitten vielä ole kypsä lopulliselle eropäätökselle. Kunhan et häntä miellyttääksesi tee kaikkea kuten hän toivoo, sillä sinun elämäsi on arvokas ja helposti näännytät oman itsesi yrittämällä liikaa ja antamalla kaiken periksi. Silloin on vaara, että muutut katkeraksi koska tunnet että olet yrittänyt tehdä töitä suhteen eteen satoja kertoja enemmän kuin miehesi ja silti sinä et saa vastineeksi mitään. Ja katkerana sinusta ei ole iloa kellekään -vähiten itsellesi!
Tsemppiä!