Olen hassu kun pyrin "karkaamaan" tilanteesta jossa kohtaan mielenkiintoisen miehen joka pyrkii ottamaan jonkinlaista kontaktia minuun.
Miten ihmeessä pääsen siitä puolestani eroon.
Osaan kyllä flirttailla harmittomasti sellaisen kanssa josta en ole kiinostunut mutta auta armias jos mies pistääkin sydämen läpättämään niin tämä peipe liukenee kuin rasvattu salama ;)
Näin käy silloin kun kohtaan oudon ihmisen ensimmäistä kertaa. Kun karkaan niin en välttämättä toista kertaa enää törmää. Who knows..
En ole sitoutumis kammoinen.
Miten ihmeessä pääsen siitä puolestani eroon.
Osaan kyllä flirttailla harmittomasti sellaisen kanssa josta en ole kiinostunut mutta auta armias jos mies pistääkin sydämen läpättämään niin tämä peipe liukenee kuin rasvattu salama ;)
Näin käy silloin kun kohtaan oudon ihmisen ensimmäistä kertaa. Kun karkaan niin en välttämättä toista kertaa enää törmää. Who knows..
En ole sitoutumis kammoinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että pelkäät läheisyyttä.
Sä juokset tunteitasi karkuun.
Voi olla että se jännitys lieventyy ja on kiva hymysuissa muistella tapahtunutta, kun siitä tilanteesta liukenee, mutta pitemmän päälle tylsistyt siihen kun et mene yhtään eteenpäin.
Jos se on NIIN jännää niin voit edetä pienen askelin, mutta ei tässä muusta kysymys ole kuin siitä, että sinä yrität suojella itseäsi.
Kun putsaat itsesi ulos leikistä, niin tiedät miten silloin tulee käymään. Et ainakaan tule voittamaan.
Mutta osallistumalla taas sulla on mahdollisuuksia.
Läheisyyden ehto on se, että päästät toisen lähelle ja TODELLA tutustumaan sinuun.
Ihmissuhteet on elämän paras oppikoulu, koska niissä sinä vasta todella törmäät ITSEESI :)
Siellä tulee olemaan töyssyjä matkassa ja jonkun verran särkyneitä sydämiä, ja jos sitä ei HYVÄKSY ja siihen suostu, niin hinta minkä siitä taas joutuu maksamaan on yksinäisyys.
Ei riskejä = Ei palkkioita.
Sun asiasi= ei ketään.
vaan ehkä pelkäät niin kovasti pettymystä, että et kestä edes tavata sellaista, josta tykkäät tai voisit tykätä?
Sellaiselle, joka sua ei kiinnosta ja jota et siksi päästä lähellesi, voit sanoa ja flirtata mitä haluat, koska voit hallita tilannetta, eikä hän pääse sua satuttamaan.
Sellainen taas, jota kohtaan tunnet jotain kiinnostusta, saattaa sua satuttaa, koska hänet päästät lähellesi etkä voi sille mitään, koska tunteitaan ei voi hallita.
Veikkaisin, että siksi pakenet.
Miten sitten päästä tästä tavasta eroon? Olen samaa mieltä aiemman kirjoittajan kanssa, että elämässä on uskallettava ottaa riskejä. Joku joskus sanoi, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Toinen viisas on sanonut, että meille annetaan kannettavaksi vain se määrä tuskaa, minkä kestämme.
Särkynyttä sydäntä ei kukaan halua, sen kerran koettuaan, mutta eikö ne hyvät asiat suhteessa paina mitään? Mieti, miten älyttömän kuivaa ja tylsää elämä olisi, jos et olisi saanut kokea ihastumista, rakastumista, täydellistä yhteenkuulumisen tunnetta, kaipuuta, ...
Kiitosta Someone spe ja Rebecca E
Asiaa puhutta. Kyllä se taitaa sitä loukatuksi tulemisen pelkoa olla.
Olen luullut jo päässeeni siitä irti. Tunnen sisälläni päässeeni mutta tekoni puhuu taas ihan muusta.
Liekö "lihasmuistiin" jäänyt tuo pelko ja jalat vipattaa mäkeen kun rinnassa sykähtää ;)
En oikein tajua, mitä enää pelkään. Aikuinen nainen joka sinut itsensä ja muiden kanssa.
Mutta nyt lupaan itselleni että seuraavassa mielenkiintoisessa kohtaamisessa teenkin päinvastoin ja vaikka polvet tutisten menen päin uutta tuulta.
Mulla on vähän tota samaa. Flirttailen miesten kanssa, mutta en niitten, joista oikeasti tykkäisin... Ja oon ihan aikuinen nainen. Siksihän tiedänkin, kuinka se sattuu kun sattuu... Ja silti, sitä niin mielellään kokisi sen rakastamisen ja yhteenkuuluvuuden tunteen, mutta musta on vaan iän myötä tullut aika varovainen ja itseäni suojeleva.
Nyt on kyllä kuvioihin hiipinyt mies, jota ajattelen ihan koko ajan ja toivon vaan, että uskallan tehdä asialle jotain...
Hyvää kesää sulle M**A
Parasta siinä on se ettei tarvitse sitten ainakaan
jälkeen päin jossitella ja miettiä ...
"Mitä jos ..."
Ja monesti kun pyörittää noita asioita tarpeeksi pitkään omassa päässään, ne paisuu ihan suhteettomiksi todellisuuteen nähden.
Ne möröt vaan elää pimeessä, ja tuhoutuu päivänvalossa.
Mä olin kerran treffeillä yhden tytön kanssa
joka oli jokusen vuoden päälle kahdenkymmenen
ja sitten hän tunnusti ettei ole deittaillut vielä miehiä ...
ja näin mun ei tarvinnut ihmetellä sitä että hän oli vähän jännittynyt tai lukossa.
Anyways meillä oli hauska ilta, mutta tosiaan hän puki sanoiksi sen mitä hänen sisällään liikkui ja näin neutralisoi tilanteen.
Okei, mutta mitä jos se mies pelästyy, ei ymmärrä tai hyväksy sitä?
Sitten hän todennäköisimmin ei ole kovinkaan hyvin
tutustunut itseensä.
Sillä ihminen joka on sujut oman raadollisuutensa kanssa, niin hänessä se herättää myötätuntoa, kannustusta, tukea ja läheisyyttä.
No niin ...ja tule sitten jakamaan miltä tuntuu maistaa tätä elämänmaljaa pohjaan asti :D
On siis muitakin, jotka tuppaavat karkaamaan. En tiedä miksi teen niin, mutta kai se on jotain itsensä suojelemista, mutta eipä se onni löydy näinkään.