Onko muilla

Ensinnäkin, se kun sanot ettei 3-kymppisenä voi miestä vaihtaa....30-vuotias ei todellakaan oo mikään vanha! Mikä siis estää siinä iässä aloittamasta uutta suhdetta? Oli aika typerästi sanottu...voi loukata ihmisiä.

Itse olen 26, ja olen ajatellut, että en kyllä tässä iässä vielä lapsia halua vaan lähempänä kolmea kymmentä. Nelikymppisenäkin voi vielä perheenlisäystä saada mikäli haluaa.

Muutenkaan kaukosuhteita en kannata. Ei ole toiminut.Pelkästään huonoja kokemuksia.

Muutama päivä? Entä jos tapaamisten välillä on jopa toista kuukautta? Löysin näet alkuvuodesta netistä aivan ihanan miehen, jota lensin Italiaan tapaamaan parin viikon intensiivisen yhteydenpidon jälkeen. Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että lennellään ja ollaan yhdessä niin paljon kuin rahaa ja vapaa-aikaa riittää - eli ei läheskään tarpeeksi!

Molemmilla on takana muita suhteita, lapsi kummallakin ja avioliittokin. Ikää on jo yli 40, mutta silti halu aloittaa alusta on yhteinen. Jommankumman pitäisi vaan osata luopua entisestä, ja hypätä lähes tuntemattomaan. Myydä talo ja tavarat, sopia lapsen tulevaisuudesta, etsiä työpaikka ja opetella kunnolla toisen maan kieltä ja kulttuuria. Hulluutta - vai elämäni seikkailu? Toisaalta, jos toinen asuisi esim. Lappeenrannassa ja toinen Rovaniemellä, dilemma olisi sama - murretta olisi vaan helpompi ymmärtää!

Tämähän oli kuin minun suustani... Olen myös ollut kaukosuhteessa ulkomailla asuvan miehen kanssa reilut kaksi vuotta ja asetelma on ollut hyvin samanlainen kuin teilläkin. Ikäkin on samaa luokkaa. Jutellaan joka päivä milloin milläkin kapineella ja nähdään parin kuukauden välein. Ajatuksia on ollut tänä aikana jos jonkinmoisia, ei se ole paha asia. Hyvä, että pystytte näistä asioita puhumaan, joskin tuo "kyllä kaikki järjestyy" fraasi oman miehenikin suusta hieman välillä ärsyttää.

Meillä mies on sopeutuvampi tai alistuvampi. Jos tilanne on se, että on pakko asua erillään, niin sitten se on niin ja siitä selvitään. Siitä olen samaa mieltä, että selvitään, mutta luonteeltani olen sellainen, että asioita ei hyväksytä vain sen takia, että on muka pakko. Minusta erillään asuminen ei ole pakko, se on valinta, ainakin useimmissa tapauksissa. En tiedä millainen tilanne teillä on töiden tai opiskelujen kanssa, mutta mikään ei oikeastaan ole mahdotonta, pitää vain päättää mitä haluaa. Onko työ tai opiskelu tärkeämpää kuin yhdessä asuminen vai voisiko elää vaikka vähän pienemmillä tuloilla tai etsiä uuden opiskelupaikan uudesta maasta? Iso askelhan se on, mutta mahdollinen. Ainahan se paras mahdollinen vaihtoehto (yleensä se, että asutaan samassa maassa ja molemmilla on töitä) olisi se mitä halutaan, mutta kaikkea ei aina saa.

Vanheneminen on ollut minulle se suurempi ongelma, lieneekö jossain kliseisessä biologisessa kellossa sitten perää. Ollaan puhuttu, että kun yhteen päästään muuttamaan, niin sitten oltaisiin ihan kahdestaan pari vuotta vielä ennen kuin lapsia aletaan yrittää. Mies kuitenkin kovasti haluaisi pari kolme lasta ja minä en ole kiinnostunut vauvan hoidosta nelikymppisenä enää. Eihän sitä tietysti voi ikinä tietää, onko ylipäätään mahdollista saada lapsia silloin kun haluaisi. Mutta nyt jos siitä oletuksesta lähdetään, että lapset voisi tekemällä tehdä, niin kolmevitosena sen homman aloittaminen on _minulle_ liian myöhäistä vaikka se biologisesti olisikin mahdollista tai vaikka joku muu sen ajattelisikin olevan ihan ok tai jopa haluaisi lapsen vasta myöhemmin. Jonkinlainen kompromissi tässäkin asiassa on saatava aikaan.

Monesti ollaan mietitty, että miten paljon yhteiskunta tai kaveripiiri vaikuttaa ajatuksiin siitä, että miten asioiden pitäisi olla. Omilla ystävilläni alkaa jo olla perhettä ja taloa ja kaikkea "normaalia" tämän ikäiselle. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, että haluaa tavallaan "normaalin" parisuhteen ja elämän, mutta ei elämän tarvitse mennä sen perinteisen kaavan mukaan. Sinulla tai teillä ei ole mitään velvollisuuksia elää elämää kuten muut. Muihin ei kannata alkaa verrata.

Toisen tuntemisesta... Kaukosuhteessa ei ehkä opi arkea, mutta omassa suhteessani tunnen olevani joissain asioissa paljon pidemmällä kuin kaverini, jotka ovat asuneet puolisoidensa kanssa useamman vuoden. Voi olla, että kyse ei ole kaukosuhteesta sinänsä vaan vain minusta ja miehestä yksilöinä, mutta minusta meidän suhteemme on tietyllä tavalla vahvempi kuin monen ystäväni suhde. Suhteen aikana olemme oppineet paljon toisistamme, tulleet huomattavasti paremmiksi keskustelijoiksi, tunnistamme toistemme mielialat ilman sanoja jopa tuhansien kilometrien päästä, tiedämme toistemme mielipiteet asioista, haaveet, "pahat" tavat jne. Olemme puhuneet ja puhuneet ja vielä kerran puhuneet, olemme riidelleet useasti, olemme kritisoineet toistemme tapoja ja ajatuksia rajusti eivätkä tapaamisetkaan ole aina olleet pelkkää tanssia ruusunpunaisiin laseihin pukeutuneena. Mitä lähisuhteessa oppii enemmän?

Olemme myös keskustelleen monesti siitä, mikä suhteessamme mahdollisesti muuttuu kun olemme vihdoin yhdessä, ongelmia varmasti tulee, osan tiedostamme jo nyt, osa tulee varmasti yllätyksenä. Tavallaan ajattelen niin, että jos olemme selvinneet jo kaikista kaukosuhteen ongelmista ja peloista yhdessä, niin eivät asiat yhteen muuton seurauksena voi niin pahasti mennä pieleen, etteikö niitä voisi yhdessä selvittää saman katon allakin. En usko, että suhteemme yhteen muuttamiseen kaatuu.

Me laitoimme takarajan. Asumme yhdessä hetkenä X, vaati se sitten mitä tahansa.