Hei:) Oon lukioikäinen ja tässä näin yön pikkutunneilla satuin pohdiskelemaan ystävien merkitystä itselleni. Ja nimenomaan ystävien, ei kavereiden, sillä näen ystävyyden ja kaveruuden välillä hiuksenhienon eron, josta ei nyt kuitenkaan sen enempää, sillä se ei ole itse asia, jota tulin tänne kertomaan.
Minulla on ihana seurustelukumppani, jonka kanssa olen valmis jakamaan koko elämäni. Hän on myös hyvä ystäväni, jolle voin kertoa mitä tahansa. Satuin vain miettimään, että pitäisikö minulla olla kuitenkin muitakin ystäviä? Seurustelukumppani asuu vähän matkan päässä, joten joudumme olemaan fyysisesti erossa aina välillä, ja juuri niinä hetkinä, kun olemme fyysisesti erossa, alan aina miettimään, että missäs ystäväni ovat? Juuri, kun niitä ei edes ole! Lukiossa tutustuin yhteen mukavaan "ystäväehdokkaaseen", suunnittelimme ennen lomaa tapaavamme kesälomalla...nyt on kulunut jo neljä viikkoa "kesistä", kuten sanotaan, ja tyypistä ei ole kuulunut mitään! Olen kyllä tekstannut, mutta vastausta ei ole kuulunut. Mietin vain, että kun minulla on elämäni seurustelukumppani, niin epäonnistunko sitten ystävyyssuhteissa? Ovatko ne niitä elämäni "kirouksia", jotka eivät ota onnistuakseen?
Ylä-asteelta minulla oli/on muutama kaveri, mutta heitäkään en ole nähnyt aikoihin. Ja heillä on omat menonsa, kaiken maailman isosleirit sun muut sellaiset, joten en kehtaa häiritäkään. Mesessä muutama hyvä kaveri, joiden kanssa juttelen, mutta se on aina sellasta pinnallista, kuulumisten kyselyä jne. Ja kun heilläkin on kiireitä, jonka kyllä ymmärrän hyvin. Eniten harmittaa tuo lukio...Silloin lukion alussa koitin tutustua omiin luokkalaisiin, mutta he olivat jo muodostaneet omat kiinteät ryhmänsä, joihin muilla ei liiemmin ollut asiaa, ainakin sellainen olo minulle tuli, kun heihin yritin tutustua. Ja välillä tunsin oloni hyväksikäytetyksi, minä olin ja olen aina ollut juuri se tyyppi, jolta kysytään läksyjä ja lainataan kyniä, pyyhekumeja, viivottimia jne...Ja koska en osaa sanoa EI, niin minut sitten tunnetaan aina tyyliin "kaverina, joka ei jätä pulaan". Näin menee niin lukiossa ja ylä-asteellakin meininki oli samanlaista.
Toisaalta olen taas aika nirso ystävien/kavereiden suhteen. En jaksa juoruilla jätkistä/poikaystävistä, arvostella jätkien ulkonäköjä, puhua unelmapoikaystävistä tai "dokaamisesta", jota en edes harrasta, en ole ikinä harrastanutkaan. Noista ne jaksaa höpöttää, ainakin mitä olen heitä sivukorvalla kuunnellut. Saatan vaikuttaa vanhoilliselta, mitä en todellakaan ole! Kyllä tykkäisin jutella kavereiden kanssa tuollaisistakin asioista, mutta että kokoajan pitäisi jostain jätkien vatsalihaksista puhua, niin hyi helvetti sanon minä! Että on siinä puolensakin, että en ole luokkalaisteni kanssa niin hyvää pataa...
Viihdyn kyllä yksiksenikin(välillä), mutta tykkään myös paljon liikkua ja tutustua ihmisiin, ehkä enemmän pidän tuosta jälkimmäisestä kuitenkin :)
Mutta siis, onko kenelläkään mitään mielipiteitä tilanteestani? Pitäisikö olla vain tyytyväinen ja olla valittamatta? Mutta tämäkin on sellainen asia, joka aina välillä vaivaa minua kovastikin, varsinkin lukiossa (onneksi on kesäloma!!!) ...Toisaalta, pitäisikö keskittyä vain lukiossa käymiseen ja lukemiseen ja etsiä niitä ystäviä/kavereita sitten jostain muualta?
Kiitos kaikille, jotka jaksoitte tämän lukea :) Viettäkää mahtava kesä!

Vastaukset 3
Vanhimmat
Niin, lisään vielä, että en ole missään vaiheessa "unohtanut" ystäviäni/kavereitani! Silloin minun ja seurustelukumppanini suhteen alussa oli taivaissa, mutta en seurustelustani kavereille koulussa mitään puhunut, ellei he sattuneet siitä kyselemään ja kysymyksetkin sattuivat olemaan esimerkiksi "kuinka kauan olette olleet? Mikä on hänen nimensä?" jne. joihin sitten vastailin neutraalilla tavalla, en siis mitenkään "ylvästellyt" ja useimmiten vaihdoin heti puheenaihetta, sillä "kellä onni on, se onnen kätkeköön".... :) Ja tämä seuraava saattaa vaikuttaa jopa itserakkaalta, mutta kun nyt aloin tässä muistelemaan, niin minä olen miltein aina ollut se, joka on ehdottanut tapaamisia koulun jälkeen, ja joka on joustanut aikatauluissa. Varsinkin "lukioystävän" kanssa.
En pidä itseäni tylsänä, en sitten tiedä miten muut näkevät minut? Olen sopivissa tilanteissa puhelias, kuten tästä tekstistäni näkyy, toivottavasti jaksatte lukea:D Mutta en kuitenkaan ole mikään hölösuu. Olen kuitenkin huomannut, että "lukioystäväni" puhuu aika paljon, ja puheen päätyttyä olen ihan sanaton, en tiedä mitä sanoa hänelle. Juttua tulee niin paljon, mikä ei tietenkään ole huono juttu, mutta sanattomaksi se vetää!
Mutta siis tuossa oli vielä noi viimeiset kommenttini, toivottavasti jaksatte lukea ja vastailla :-)
aika pitkä teksti, etten nyt muista mitä piti edes vastata ja mitä ne kysymykset oli. :P
.. no itte seurustelin ja kaipasin ystäviä. no nyt oon eronnu, ja kaipaan ystäviä. nyt on ystävä tosielämäss, entinen poikaystävä. :P ainoo ketä nään vapaa-ajalla siis.
mutta, en sillee kaipaa kaipaamalla ystäviä. mulla on netin kautta kehittyny ihmissuhteita, ystävyyssuhteitakin. se on sellasta mielekästä puuhaa ja mulla on vanhva tunne siitä että jotkut välittää musta ja mun ajatuksista, ja ihmisenä oon korvaamaton ystäville.
tarviit ehkä just jotain omaa tekemistä ja luoda omia ihmissuhteita, elämää ilman poikaystävääs. mut jos sulle riittää että poikaystäväsi on ainoa joka saa sut tuntemaan rakastetuks, niin mitä sitä muuttamaan. mut ilmesesti haluut ystäviä, muitakin.
ihmisii joilla on samanlaisii ajatuksia, jotain yhteistä. ystävät on ihan korvaamattomia. oikeestaa vasta oon saanu niitä nyt 5 vuoden yksinäisyyden jälkeen.
vaikee selittää ku ei tosiaan ole ku se 1 "oikee" ystävä. mut yritän kanssa just tutustuu ihmisiin, ystäviä saada. ihmisiä joitten seuras on hyvä fiilis, sellanen pidetty olo, semmosia suhteita toivon.
kaverit tuntuu jotenki turhilta, mul ei oikeestaa oo sellasia pahemmin ollukaa. lukiossa on 2, mut enpä mä niit pidä mun kavereinakaa, en nää vapaa-ajal tai mitää, ei kyl ees kiinnosta.
vaikutat tosiaa mukavalt ihmiselt, ärsytti vaa ku kirjotit nii paljon. :D toivon että saat ystäviä, enemmän ihmisiä joihin tukeutua ja sen olon että oot rakastettu omana itsenäs. :)
Myönnän kyllä, että kirjoitan paljon...:D Hyvä kuitenkin, että jaksoit lukea. Niin ja kiitos myönteisestä palautteesta, sulla on samanlaisia mielipiteitä ystävyydestä kanssani:) Ymmärrän todella hyvin sen, että edes yhdenkin ystävän saamiseen saattaa mennä viisikin vuotta...ei siis ollut mikään yllätys minulle. Ja minulla on myös sama hommeli kavereitten suhteen, että eivät ne edes kiinnosta pahemmin, kunhan ovat vain sellaisia "hyvän päivän tuttuja", jos edes niitäkään. Ystävät ne merkitsee huomattavasti enemmän, ovat elämän suola, joita täytyy olla. Ajattelin aloittaa syksyllä uuden harrastuksen, joskin sitten siellä tapaisi uusia tuttavuuksia?:)
Ja minulle merkitsee myös paljon se, että saa olla oma itsensä kanssaihmisten seurassa. Ihmiset ovat erilaisia ja sieltä on vaikea noukkia niitä itseään lähempänä olevia, eikä edes tarvitse. Erilaiset mielipiteet asioista eivät minua niinkään haittaisi, kunhan olisi edes jotakin yhteistä:)
Kiitos kun jaksoit vastata, viestisi piristi ja osasit kertoa asiat kuinka ne ovat:)
Muutkin saavat tietenkin kertoa omia kokemuksiaan ja mielipiteitään! :)