DOORS OLI RAUTAA EILEN

Yeah, rautaahan ne jätkät oli - vieläkin. Liian kovaksi vain muuttui mielestäni äänentoisto hyvän alun jälkeen - laulajan ääni jäi jalkoihin (hän kylläkin selvästi säästi ääntään jo alusta lähtien). Kova keikkatahti on rankkaa, äänellekin.Harmi, etten saanut Rayn ja Robbyn nimmaria. www.absolutelydoors.net

He soittivat niin kovaa, että ääni puuroutui käsittämättömäksi bassojylinäksi. Alkupuolella koskettimet ja kitara eivät juuri kuuluneet.
Laulajan ääniala oli kapea ja soinniton. Hänen piti muuttaa melodioita huomattavasti, koska ei päässyt riittävän korkealle. Äänentoiston säätöjä varten oli parin neliömetrin kokoinen pöytä, jossa oli yli tuhat nappulaa. Olisi ilmeisesti tarvittu miljoona nappulaa, tai sitten vain neljä nappulaa ynnä musikaalinen ihminen niitä säätämään.

Poistuin paikalta muutaman kappaleen kuultuani.
Mutta on vaikea uskoa, että meno olisi sen jälkeen muuttunut niin paljon, että kritiikkini perusteet
murenisivat.

Tunnen Doorsin musiikin hyvin ja pidän siitä valtavasti. Nyt en odottanut ihmeitä, vaikeahan
Morrisonia on korvata. Odotin vain, että kuulisin hyvän, ammattitaidolla esitetyn konsertin.

Minua käy sääliksi niitä nuoria, jotka vähillä varoillaan hankkivat lippunsa ja pettyivät. Ja sekin on ikävää, että ne jotka eivät tunne Doorsin musiikkia, saattavat tämän konsertin jälkeen kääntää selkänsä Doorsille lopullisesti.

HS kirjoittaa, että esitys oli niin lähellä Doorsia kuin oli mahdollista. Olen jyrkästi eri mieltä. Kaikki kuulemani kappaleet poikkesivat merkittävästi alkuperäisistä. Esim. Break on Thru
alkaa lyhyellä, kuiskaavalla rumpukompilla. Mutta
tässä konsertissa se alkoi pitkällä ja jytisevällä rummutuksella, joka oli lähinnä originaalin täydellinen vastakohta.

Manzarekin ja Kriegerin karismasta en osaa sanoa. Olisi kai pitänyt seistä ihan lavan reunalla, niin olisi edes nähnyt jotain, kun kuuleminen oli mahdotonta. Laulajalla kuitenkaan
ei mielestäni ollut minkäänlaista karismaa.

Olen ollut joskus kovakin Doors fani ja edelleenkin tulee levyjä kuunneltua tasaisin väliajoin. Tämä uusio-doors ei kuitenkaan kiinnostanut, sillä kukaan ei voi korvata Morrisonin pölvästiä. Olisi tietysti ollut hienoa nähdä elossaolevat hörhöt livenä, mutta saan yöni nukuttua ilmankin tätä kokemusta.

Mistä muuten mahtaa johtua Morrisonin lähes pyhimysmäinen sädekehä ja maine maailmoja järisyttävänä runoilijana? Ainakin itsellä näin vanhemmiten äijän kvasifilosofiset ja huumehöyryiset lyriikat on alkanut lähinnä säälittämään. Tähän kun vielä lisää tolkuttoman päihteidenkäytön ja housuihinpaskaamisen, niin ei voi kuin ihmetellä miten tuollainen kuraperse on saavuttanut tuollaisen maineen. Tietysti tuollainen muka "kapinallisuus" vetoaa nuoreen kehittymättömään mieleen, mutta se ei voi yksin selittää Morrisonin mainetta.

Olen edelleenkin Doorsin musiikin ystävä, mutta en enää pidä Morrisonia minään nerona, vaan lähinnä säälittävänä, alkoholisoituneena, pilvilinnoja rakentaneena ikiteininä.

Doors on tai siis oli 4 miestä ja just ne 4 miestä mitkä oli samaan aikaan samassa paikassa - niin kuin tämä ristiriitainen hahmo aikanaan itsekin pyysi bändin esittelelmään: ei Jim Morrison and the Doors, vaan the Doors. Minulle doors on ollut aina se maaginen bändin soundi - ei Jimbon sekoilut - mutta Jimbon ääni kuuluu siihen soundiin, eikä sitäkään pysty kukaan korvaamaan (fraasihan tämä tietty on), mutta ei kyllä Ty Dennis korvaa Densmoreakaan, ei.
ROTS:n näkeminen ja kuuleminen oli kokemus, jota en poiskaan antais, mutta en ajaisi heti toista tuhatta kilometriä sitä katsomaan ilmaislipullakaan. The doorsin levyjä kestää kuunnella edelleen päivästä toiseen ja yöstä yöhön.