Olis kiva saada kuulla toisten ero kokemuksista ja yli pääsemisistä. Vinkkejä, neuvoja, keskustelua aiheesta.
(Tän saman "vuodatukseni" kirjoitin yhden toisen keskustelun jatkoksikin eri nimimerkillä.)
Mulla oli upea suhde itseäni pari vuotta vanhempaan jätkään. Sitä kesti puoli vuotta. Sit mulle alko tulla kaikkia ajatuksia vapaudesta ja siitä että jääkö nuoruus kokonaan väliin hänen kanssa ollessa.
Tällä tyypillä ollut paljon kaikenlaisia juttuja, suhteita ja yhdenillan juttuja. Kokenut asioita ja niiden kautta huomannut mitä elämältään haluaa. Tai luulin ainakin niin.. Ei se mikään kypsä tyyppi ole loppujen lopuksi.. :p
Mä kerroin mun ajatuksista, se yritti ymmärtää. Sit kaikki vaan alko kaatua.. Ja lopulta päätettiin yhdessä että ero olisi paras ratkaisu, mä tienny mitä haluan ja en pystyny olemaan tän pojan kanssa ja se ei jaksanu enää pelätä millon mä jätän sen.
Pari päivää erossa pystyttiin olemaan ja sinäkin aikana yhteydessä useita kertoja päivässä.
Sit uus yritys. Tuntu hyvältä kun oli taas se toinen vierellä, olo tuntu kokonaiselta. Silti en ollu täysillä mukana ja taas parin päivän päästä ajatukset tuli päähäni kun näin exäni, jonka kanssa meni poikki ehkä viikko ennekun tänsen hetkisen pojan kanssa alkoi juttua olemaan. (edellinen juttu loppu siihen kun jätkä petti ja se juttu ei ollu mitenkään kovin syvä, 4kk sitä kesti.) Exän näkeminen sai taas mut kaipaamaan hauskanpitoa ja sitä tunnetta ettei tekemisiään tartte selitellä toiselle, koska hänen kanssaan oli helppoa kaikki tuo.
Ja sinä samana iltana jätkänikin huomasi että jokin oli vialla. En kertonut mikä sai minut jälleen miettimään. Seuraavana päivänä kaikki oli ohi, toisen kerran.
Nooh, sitähän sanotaan että kolmas kerta toden sanoo.. :p ..Joten olihan se kokeiltava.
Poika tulee mun luo, grillataan mun perheen kanssa ihankun mitään ei olis ikinä tapahtunutkaan ja parin päivän jälkeen kun nähdään kaikki ilo päättyy siihen kun jään itkemään lattialle ja poika lähtee ulos.
-Kolmas kerta todellakin toden sanoo.
..Tosi naurettavaa tollanen nyt jälkeenpäin ajateltuna, olis vaan pitäny pysyä kovana ja jättää se siihen yhteen kertaan.. :D
..Mut hei, ei kolmatta ilman neljättä. Mä sorruin, itkin, huusin, ja kerroin miten paljon rakastan sitä. Sanoin että haluan olla vaan hänen kanssaan aina. Halusin yhteisen tulevaisuuden, elämän.
Yksi yö. Yksi, ehkä ihanin yö ikinä ja kaikki oli taas ohi. Tämä kerta tuntui ehkä kaikkein kamalimmalta. Vihdoinkin oli ajatukset koossa, tiesin mitä halusin. Ei ollut enää mitään epäilyjä ja sitten..
Poika sanoo rauhallisella äänellä että "en tiiä pystynkö tähän sittenkään." Ja voin sanoo että olisin lyöny sitä jos se ei olis ajanut autoa. Se oikein iski. Mä vaan huusin ja itkin. Kaikki kaatu ja ekaa kertaa tuntu siltä että enää ei ollu mitään tehtävissä. Heti kun pääsin ulos autosta, päätin että en itke. Ja niin kävi, mutta tasan viikko sen jälkeen se iski. Ikävä.
Kaikki purkautui, itkin tunnin ja nukahdin siihen.. Oli paskin olo ehkä ikinä. Mut seuraavana päivä tuntui jo paremmalle.
Nyt siitä 1.erosta on noin kuukausi ja viimeisestä pari viikkoa. Joka päivä hän on ajatuksissani jollain tavalla, enkä vieläkään ole jollain tapaa lopunut yhteisestä tulevaisuudesta. Vaikka yrittää ne ajatukset vaan tulevat luonnostaan. Mut, kyllä tää tästä-pakkohan tämän on.
Olipas jotenkin vapauttavaa kirjoittaa tämä. :D
(Tän saman "vuodatukseni" kirjoitin yhden toisen keskustelun jatkoksikin eri nimimerkillä.)
Mulla oli upea suhde itseäni pari vuotta vanhempaan jätkään. Sitä kesti puoli vuotta. Sit mulle alko tulla kaikkia ajatuksia vapaudesta ja siitä että jääkö nuoruus kokonaan väliin hänen kanssa ollessa.
Tällä tyypillä ollut paljon kaikenlaisia juttuja, suhteita ja yhdenillan juttuja. Kokenut asioita ja niiden kautta huomannut mitä elämältään haluaa. Tai luulin ainakin niin.. Ei se mikään kypsä tyyppi ole loppujen lopuksi.. :p
Mä kerroin mun ajatuksista, se yritti ymmärtää. Sit kaikki vaan alko kaatua.. Ja lopulta päätettiin yhdessä että ero olisi paras ratkaisu, mä tienny mitä haluan ja en pystyny olemaan tän pojan kanssa ja se ei jaksanu enää pelätä millon mä jätän sen.
Pari päivää erossa pystyttiin olemaan ja sinäkin aikana yhteydessä useita kertoja päivässä.
Sit uus yritys. Tuntu hyvältä kun oli taas se toinen vierellä, olo tuntu kokonaiselta. Silti en ollu täysillä mukana ja taas parin päivän päästä ajatukset tuli päähäni kun näin exäni, jonka kanssa meni poikki ehkä viikko ennekun tänsen hetkisen pojan kanssa alkoi juttua olemaan. (edellinen juttu loppu siihen kun jätkä petti ja se juttu ei ollu mitenkään kovin syvä, 4kk sitä kesti.) Exän näkeminen sai taas mut kaipaamaan hauskanpitoa ja sitä tunnetta ettei tekemisiään tartte selitellä toiselle, koska hänen kanssaan oli helppoa kaikki tuo.
Ja sinä samana iltana jätkänikin huomasi että jokin oli vialla. En kertonut mikä sai minut jälleen miettimään. Seuraavana päivänä kaikki oli ohi, toisen kerran.
Nooh, sitähän sanotaan että kolmas kerta toden sanoo.. :p ..Joten olihan se kokeiltava.
Poika tulee mun luo, grillataan mun perheen kanssa ihankun mitään ei olis ikinä tapahtunutkaan ja parin päivän jälkeen kun nähdään kaikki ilo päättyy siihen kun jään itkemään lattialle ja poika lähtee ulos.
-Kolmas kerta todellakin toden sanoo.
..Tosi naurettavaa tollanen nyt jälkeenpäin ajateltuna, olis vaan pitäny pysyä kovana ja jättää se siihen yhteen kertaan.. :D
..Mut hei, ei kolmatta ilman neljättä. Mä sorruin, itkin, huusin, ja kerroin miten paljon rakastan sitä. Sanoin että haluan olla vaan hänen kanssaan aina. Halusin yhteisen tulevaisuuden, elämän.
Yksi yö. Yksi, ehkä ihanin yö ikinä ja kaikki oli taas ohi. Tämä kerta tuntui ehkä kaikkein kamalimmalta. Vihdoinkin oli ajatukset koossa, tiesin mitä halusin. Ei ollut enää mitään epäilyjä ja sitten..
Poika sanoo rauhallisella äänellä että "en tiiä pystynkö tähän sittenkään." Ja voin sanoo että olisin lyöny sitä jos se ei olis ajanut autoa. Se oikein iski. Mä vaan huusin ja itkin. Kaikki kaatu ja ekaa kertaa tuntu siltä että enää ei ollu mitään tehtävissä. Heti kun pääsin ulos autosta, päätin että en itke. Ja niin kävi, mutta tasan viikko sen jälkeen se iski. Ikävä.
Kaikki purkautui, itkin tunnin ja nukahdin siihen.. Oli paskin olo ehkä ikinä. Mut seuraavana päivä tuntui jo paremmalle.
Nyt siitä 1.erosta on noin kuukausi ja viimeisestä pari viikkoa. Joka päivä hän on ajatuksissani jollain tavalla, enkä vieläkään ole jollain tapaa lopunut yhteisestä tulevaisuudesta. Vaikka yrittää ne ajatukset vaan tulevat luonnostaan. Mut, kyllä tää tästä-pakkohan tämän on.
Olipas jotenkin vapauttavaa kirjoittaa tämä. :D
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen/olin oikeasti hyvä puoliso - kuten toisessa ketjussa jo sanoin, niin itsetuntoni on alamaissa mutta jos jotain tiedän niin se olin hyvä niin vitun hyvä..
Ahdistus on sitä luokkaa näin viikon jälkeen, että en näe tulevaa kulkevaa sekuntia pidemmäs - enkä halua nähdä - joten jos jollain on vinkkejä siihen, että miten tästä pääsee yli.. Olen vahva ja hyvin organisoitunut, mutta silti sisällä herkkä ja heikko, enkä usko pääseväni tästä olosta yli