tässä maailmassa kun on ehkäsyt olemassa niin mietinpä vain milloin on lasten aika. Olemme molemmat vakituisessa työssä. 23vuotiaita ja olemme asuneet yhdessä kolmisen vuotta.
Milloin teillä on lasten aika ja miten päädyitte lapsien saamiseen ja mikä oli elämäntilanteenne jne.
kiitos kaikista ajatuksistanne.
Milloin teillä on lasten aika ja miten päädyitte lapsien saamiseen ja mikä oli elämäntilanteenne jne.
kiitos kaikista ajatuksistanne.
Vastaukset 76
Vanhimmat
Heippa!
Samaa olen itsekin pohdiskellut... Välillä tulee mieleen, että olisi parempi jos ei olisikaan ehkäisykeinot niin hyvät kuin ne nykypäivänä on. Silloin luonto päättäs milloin lapsia tulee... Nyt miettii sitä, että lapsen tekemisen ajankohtaa ehkä liiankin tarkasti. Ja toisaalta sitten kun viimein päättää jättää ehkäisyt pois, voikin käydä niin ettei niitä lapsia vaan saa...
Olen itse samanikäinen kuin sinä ja samoin avopuolisoni. Olemme molemmat vielä opiskelijoita. Itselläni on jo välillä pukannut vauvakuumettakin olemaan, kun taas puolisoni ei ole vielä valmis lähestulkoon edes ajattelemaan lasten hankintaa. Tosiaan on niin monta muttaa siinäkin lasten saamisessa... ensinnäkin se että milloin toinen on valmis, miten työtilanne opiskelujen jälkeen, pitäisikö ensin kerätä työkokemusta ja kartuttaa rahaa tilille.. Noh, ehkäpä se sitten selviää aikanaan helpostikin, kun aika on sopiva ja molemmat valmiita siihen suuren elämänmuutokseen..
Sitten kun tulee sellainen olo, ja on miettinyt asian monelta kantilta.
Veljeni sai esikoisensa 24-vuotiaana opiskelijana, avovaimo työttömänä juuri valmistumisensa jälkeen. Taloudelliset asiat on aina järjestettävissä. Itse taas arvostan "helpompaa elämää", joten toivon, että vauvakuumeilu malttaa odottaa siihen että minäkin olen töissä.
En usko, että tuokaan kovin järkipäätös on, vaikka niin yritetään väittää. Lasten hankkiminen on kiinni haluamisesta, ja silloin jos sitä haluaa, kaikki muu on järjestettävissä.
Hei
minä 23 mies 25, yhdessä oltu 2.5v, omistusasunto, auto, molemmilla vakityöt opiskellulta alalta. Ja minulla hirmuinen vauvakuume :) Viikko sitten mieskin sanoi olevansa valmis ja nyt on ehkäisy jätetty pois.
Vähän niinkuin asunnon oston kanssa, 'sen vain tietää' kun on sopiva aika/tilanne yms.
Eihän sitä tiedä milloin meille pieni suodaan, jos tulee edes ollenkaan, mutta nyt on päätetty katsoa jos meillekin tulisi. Paljon mietin ja pohdin ja sunnittelin ja metsästin tietoa vaipoista kelan tukiin asti :) miehelle kerroin reilu vuosi sitten että täällä hieman kuumetta pukkaa :D
kiitos näistä viesteistä. Nyt tiedän etten yksin ole maailmassa pohtimassa näitä asioita. Lisääkin viestejä saa laittaa!
Fiksua, että annoit äijälle ennakkovaroituksen hyvissä ajoin. Joskus ne tarvitsevat vähän aikaa. On hyvä jos sattuu suht nuorena olemaan elämä mallillaan ja päässä tolkkua sen verran että lasten kanssa pärjää.
Vanhempana sitä taas luulee ymmärtävänsä asioita paremmin muttei enää jaksa.
Ainoa mitä tulee mieleen, niin päätöksen on oltava yhteinen. Ei niin, että mies on narautettu isäksi eikä edes sinnikkäästi painostettu, vaan sitten, kun molemmat tuntevat, että tulokas on tervetullut.
nainen (minä) 23v ja mies 26v. yhdessä kolme vuotta josta kaksi saman katon alla. mies juuri valmistunut ja minulla vielä vuosi opiskeluja jäljellä.
juuri nyt kyllä tuntuu siltä että ei lapsia vielä 6-7 vuoteen ainakaan! haluan hyvän työpaikan, naimisiin ja elää elämää mieheni kanssa kaksistaan vielä muutaman vuoden.
Itselle oli aika tärkeää mennä ensiksi naimisiin. Ei mikään ehdoton edellytys, mutta siis tärkeää. Parisuhde oli kunnossa, mutta ei vaan tuntunut siltä, että ihmisenä olisin valmis muuten äidiksi. Tykkäsimme matkustella yms. ja olimme tottuneet kaksin oloon. Halusimme myös isomman asunnon ja että taloudellinen tilanne on kohtuullisen hyvä. Pidän useimmiten lapsista, mutta en ole mitenkään erityisen lapsirakas. Vauvakuumettakaan ei koskaan ollut. Niinpä on aikaa kulunut ja ikää on jo yli 30, mutta alle 35 ja nyt vasta yritetään lasta. Mutta en kadu, koska aikaisemmin en olisi ollut valmis. Olenko nytkään 100%:sti... Kavereilla on lapsia ja joskus pistää se huuto, kakkavaipat, yövalvomiset yms. mietittyttämään.
Oikea aika tulee ihmisille eri aikaan. Joskus sitä varmaan mietitään liikaakin. Onko täydellistä ajankohtaa? Ja pitääkö olla? Tietysti sitä pitää vakavasti harkita, onhan se iso päätös.
Itsellä nyt se tilanne, että elämä on mukavasti mallillaan ja vaimon kanssa tykätään harrastaa, matkustella, olla vaan kotona ja tehdä kivoja juttuja. Olen itse todella aktiivinen ihminen harrastusten suhteen ja kuulemma lapsellinenkin, joten vaimon mielestä en edes olisi vielä kypsä isäksi :) Totuus on, että olen nähnyt aivan liian monta oikeasti epäkypsää isää kaveripiirissäni.
Eihän sitä kukaan voi mennä toiselle sanomaan, että nyt on aika, mutta toppuutella voi. Olen nyt katsonut vierestä neljät avioerot kaveripiirissä avoerot, joita nyt ei kannata edes laskea. Ikävimpiä tapauksia ovat nämä "korjataan suhde lapsella" tapaukset. Perkeleen tyhmiä ja itsekkäitä ihmisiä. Jos se suhde tuntuu tylsältä tms. niin kannattaa ehkä yrittää jotain muuta kuin sen stressilelun (lue lapsi) hankkimista.
Itse koen lapsen hankkimisen niin, että mukavahan se on kasvattaa sitä muksua ja opettaa kaikenlaisia juttuja kuten urheilua ja sosiaalisia taitoja, jotta iskee sitten isompana kaupungin parhaat kinkut ;) Mutta en kyllä mikään vauvaihminen ole. Jo valmiiksi rasittaa ajatus valvotuista öistä, sottaamisesta, itkemisestä jne. Lisäksi olemme vaimon kanssa päättäneet, että hänestä ei tule mitään perusmammaa, jonka elämä pyörii vauvan paskan ympärillä ja kaveripiiri on toisia samankaltaisia vauvaansa fixoituneita äitejä. Pidän tätä naisryhmää todella säälittävänä. Lapsi sitä, lapsi tätä...
Itse olen saanut viettää auvoisen lapsuuden maalla. Toivottavasti voin tarjota myös omalle lapselle ns. parempaaa ympäristöä. Mihinkään kerrostaloslummilähiöön en myöskään kehoita ketään lapsia tekemään.
Oikeastaan ei mitään lisäämistä, kun sanoit sen, minkä voin allekirjoittaa. Tosin mieheni on viime aikoina alkanut ilmoittaa toisenlaista mielipidettä, ettei enää haluaisikaan lapsia. Aiemmin sanoi, että tulkoon jos on tullakseen. Mutta en minäkään kerrostaloon lapsia hankkisi. Onneksi omakotitalomme on juuri valmistumassa maaseudulle. Katsotaan sitten, miten tilanne kehittyy.
Minä sain lapseni ennen koulutusta. Asumme kerrostalolähiössä. Lasten isä ei ollut kypsä vanhemmaksi. Kaikki on siis juuri sitä mitä te pelkäätte. Mutta hyvin menee! Lapset kasvaa ja perheessä kaikki hyvin...
Eli kukin tyylillään, jokainen tekee omassa elämässään itse valintansa ja elää sen mukaan sitten.
Olemme mieheni kanssa täysin samaa mieltä niistä lapsiinsa fixoituneista ihmisistä. Ne on niiiin ärsyttäviä. Meistä ei tule sellaisia.
Olemme 25 ja 32-vuotiaita eikä mitään kiirettä. Se tulee jos tulee ja nyt olemme onnellisia harrastaessamme yhdessä ja hoitaessa opiskelut ja muut alta pois. Miehellä on jo vakityö, (on minullakin opiskelun lisäksi, mutta en laske sitä, kun en aio sitä loppuelämää tehdä). On meillä oma asunto, auto ja moottoripyöräkin. Mutta ei se sitä meinaa, että olisi varaa lasta elättää. Haluan tarjota lapsille parempaa kuin mitä itse olen lapsena saanut. Siis vanhemmat oli aivan ihania, mutta kyllähän se niitten ikuinen stressi raha-asioista vaikutti meihinkin. Ainakin minuun. En halua samaa omille lapsilleni. Joten ei ikinä opiskelijana tai työttömänä vanhemmaksi!
Kyllä me vanhemmiksi halutaan, mutta vasta sitten joskus. Ja sitähän ei taas tiedä tuleeko sitä koskaan, mutta ainakin olemme onnellisia yhdessä. Meillä on toisaalta niin paljon toteutumattomia unelmia, jotka on kyllä mahdollista toteuttaa, mutta niihin ei oikein lapset sovi mukaan. Saa nähdä. Nyt näin ja joskus ehkä sitten vaihdetaan niitä vaippoja.
Mutta ehdottomasti se kuitenkin pitää olla molempien haluama asia, eikä mikään naisen suunnitelma. Miehellä sitä on vaikea suunnitella naiselta salassa. En ymmärrä ihmisiä, jotka tekee lapsia jostain muusta syystä kuin siitä, että molemmat sitä haluaa ja haluaa tarjota uudelle ihmiselle hyvän alun elämälle.
helppo se on sanoa nyt mutta oletko varma ettet myöhemmin tule ajatelleeksi miltä tuntuisi kun oma lapsi katsoo silmiin ja sanoo "isi" tai "äiti" ensimmäisen kerran. Ja on se biologia sellainen vintiö että sillä on oma mieli ellet tee päätöksiä joita ei voi peruuttaa.
..niin ikävä kyllä sinun/vaimosi täytyy kyllä vaihtaa vaippoja säännöllisesti,(pyörii paskan ympärillä väkisin muutaman tunnin välein)ja ruokkia lasta ja tarjota muutenkin hyvät olosuhteet..
jos jo nyt säälittelee niitä ihmisiä jotka omista lapsistaan kertovat... En tiedä yhtäkään äitiä/isää joka ei lapsestaan puhuisi ikinä kavereilleen. ja kyllä se niin on että jos lapsen tekee niin seuraavat 18 vuotta ja kauemminkin pyörivät siinä lapsen ympärillä, aina on huolta ja sairastelua ym. mikä pitää ajatukset jälkikasvussa. Ja kukaanhan ei tietenkään ketään isäksi ja äidiksi pakota. Mietin vaan että miksi te sen lapsen sitten joskus teette jos ette halua vaihtaa vaippoja tai kuunnella itkua? Ja mikä se sellainen äiti on joka ei halua ystävikseen muita naisia joilla on lapsia? Eikös se ole lapsillekkin kiva kun on leikkikavereita?Puhumattakaan juhlapyhistä jotka on toki mukava viettää perheen kesken, mutta myös silloin tällöin viettää uusivuosi toisen lapsiperheen kanssa(lapsille leikkikavereita ja aikuisille toisia aikuisia juttuseuraksi).Mielestäni on todella säälittävää myös jaotella ihmiset asuinpaikkansa perusteella hyviin ja huonoihin, mitä valiä sillä loppujen lopuksi on missä asuu kun on rakastava perhe. Ja kokemuksesta sanon että ei se lapsen kasvatus pelkkää urheilun ja sosiaalisen kasvatuksen ruusuilla tanssimista ole, lapset sairastelevat,itkevät,kakkaavat,pissavat housuun,kuolaavat ym. Oletko siis valmis siihen?TUSKIN puheidesi perusteella sinä ja vaimosi olette vielä niin epäkypsiä snobeja että en suosittele teille lastenhankintaa.
Meillä 8 vuoden parisuhde takana. Useamman vuoden olemme lapsista puhuneet ja haaveilleet, mutta jääty kuitenkin odottamaan taloudellisesti parempaa huomista yms.. Vuosi sitten oli tilanne jolloin minun oli tehtävä ratkaisu haluanko vielä opiskella vai yrittää lasta. Päätin lähteä vielä opiskelemaan etten katuisi sitä sitten joskus etten mennyt.. Mutta nyt kun opintoja on vuosi jäljellä on lapsen kaipuu kova. Tiedän sen olevan myös avomiehelläni; molemmat pähkäilemme arkipäiväisiä asioita ja kasvatusoppeja huomaamattamekin ja kiinnittömme huomiota jokaiseen pyöreään vatsaan kaupungilla..
Pelkään etten saakaan lasta kun näin järkeilen elämäni taloudellisen tilanteen ja hyvinvoinnin vuoksi. Tosiaan joskus toivoisin että ehkäisy pettäisi ja asiat vain loksahtaisivat urilleen. Itseasiassa lähes joka kerta kun pillerilaatta lähenee loppuaan toivon että olisi unohtanut.. Kyllä oikea aika on kun siltä tuntuu, siihen kannustaisin. Vaikken itse niin eläkään, mutta toivoisin eläväni.. Kamalaa kuinka voi kaivata jotain mitä ei ole koskaan ollutkaan..
oli hieman samankaltainen tilanne kolme vuotta sitten, eli piti päättää menenkö opiskelemaan vai perustetaanko jo perhettä. Olin silloin 23, oltiin miehen kanssa oltu yhdessä kolme vuotta. Mulla oli jo tuolloin tosi kova vauvakuume, mutta loppujen lopuksi halusin saada koulutuksenkin, joten jatkoin opiskeluja. Päätettiin kuitenkin, että viimeisen opintovuoden alussa aletaan yrittää vauvaa... ja niin siinä kävi, tulin raskaaksi syyskuussa ja pieni poika syntyi pari viikkoa sitten, ja olin juuri ehtinyt myös valmistua. Pitkä haikailu ja odotus kannatti, nyt olen ehtinyt valmistautua parhaani mukaan äitiyteen:)
Kiva kuulla, Onnea teille! ;) Toivottavasti itselläkin osuu ratkaisut oikeaan..
T."liian järkevä..."
Onnittelen teitä. Nauttikaa ilostanne. Minä tein sen virheen, että menin yliopistoon viideksi vuodeksi ja lykkäsin lasten hankintaa. Nyt niitä ei enää tulekaan. Yksi keskenmeno oli ja sen jälkeen ei mitään. Olemme kuitenkin alkaneet säästää rahaa, mikäli meillä olisi mahdollisuus saada adoptiolapsi joskus.
mikäs se sitten on se oikea lapsen aika???
firma saattaa mennä nurin,avioliitto kariutua,auto mennä konkurssipesän mukana ja hermoraunio tulla ...oli niitä lapsia tai ei :)
Itselläni jäi opiskelut väliin....nyt meillä on uusioperhe... 1kpl 7v-koulunaloittajaa,uusi mies ja eläimiä....talous aivan sikin sokin,mutta nyt raskaustesti näytti plussaa joten antaa tulla sitten vaan :)...jos jotain olen elämässäni tehnyt hyvin niin se on lapsi :) ja jos jumala suo,maaliskuussa toinen :) Oikea aika tehdä lapsia on se kun tietää rakastavansa itse elämää niin paljon,että menivät ne kulissit sitten kuinka päin pjärsettä hyvänsä niin tietää,että yksiöönkin mahtuu rakkautta niin paljon,ettei kukaan jää siitä paitsi....Onnea kaikille jo vanhemmille ja tuleville sellaisille :)
lapsia ei tähän maailmaan kannata hankkia ollenkaan.
hyvä sitten sinuakaan ei olisi
jos miehesi on hyvää isä ainesta ja rakkaus kukoistaa,lapset sopivat kuvioon kun siltä tuntuu!
Minulla on hieman erilainen ongelma kuin muilla vastaajilla - nimittäin häpeä. Minua hävettäisi aivan kauheasti olla maha pystyssä. Ensinnäkään en kestäisi tilannetta, että pitäisi pyytää töistä vauvalomaa (miesvaltainen ala). Saisin kuulla siitä aika lailla. Lisäksi ärsyttäisi kuulla jo synnyttäneiden äitien ja oman äitini kannustuksia: "hyvin se menee". Toinen ongelma on itsesuojeluvaisto. En halua, että alapääni repeää, ja että synnytyksessä itseni hallinta katoaa ja olisin toisten armoilla. Kolmas ongelma on se, että mitä jos lapsi kuolisi, kun en jaksaisi sitä tarpeeksi hyvin hoitaa. Olen tosiaan lähemmäs kolmekymppinen nainen. Mies minulla on, mutta hänkään ei halua lapsia, joten asiasta ei tule mitään ongelmaa. Tykkäämme matkustella ja harrastaa kaikenlaista. Nautimme vapaudestamme.
oli eräa nainen samassa tilanteessa.Hankkivat sitten myöhemmin sterilisaation.Varmasti heille oikea ratkaisu,mutta en voi laskea itseäni sukulaissieluksi,koska pidän itse paljon lapsista.
Minä (nainen) ajattelen samalla tavalla, mutta ehkä haluaisin yhden lapsen mutta en sitä voi tehdä. Voisin mennä siksi aikaa ulkomaille mahani kanssa? Mieheni ei halua ensimmäistäkään lasta, joten tähän talouteen tuskin lapsia tulee.
lihoa muodottomaksi, vaikka raskaana onkin. raskaana voi näyttää myös hyvältä ja shoppailla muodikkaita vaatteita. miksi ylipäätään välittää muiden kommenteista ja miehet mahdollisella kommentoinnillaan tekisivät itsestään vain idiootteja. kai heilläkin on puoliso ja perhe ja ovat nähneet homman aiemminkin. itse pohdiskelen myös kauhulla itse synnytystä, mutta uskon silti, että siihenkin kypsyy raskauden myötä. siinä pitää vaan pistää itsensä likoon ja edes kerran elämässään antaa mennä täysin hallitsemattomasti. jos lasta haluaa hoitaa oikein, siinä ihan varmasti onnistuu ja apua saa.
Minusta tuntuu että naisilta vaaditaan nykyään kaikkea ja loppujen lopuksi oltava niin "mies" kaiken lisäksi. Sitten joillakin miehillä, onneksi ei kaikilla, on sellainen pilkkaava asenne raskaana oleviin naisiin ja lapsiin. Se ärsyttää. Ovathan miehetkin ovat olleet lapsia joskus, mutta jotenkin näillä pilkan tekijöillä pääsee aikuisena se unohtumaan?
Olen 26, vakituista suhdetta 4 vuotta takana ja kummallakin työ sekä opiskelut opiskeltu. On oma talo jossa asutaan - lapsiperheitä naapurusto pullollaan.
Ihanne tilanne eikö totta tehdä lapsi? Mutta: 4 yhteistä vuotta takana ei ole mielestäni edes tarpeeksi pitkä aika ajatella naimisiin menoa - itse kihloihin menokin jo vavisuttaa. Kummallakaan ei tosin ole moiseen kiire vaikka siitä on keskusteltu.
Ja se lapsi: suhteen parin ensimmäisen vuoden aikana olin valmis heti hankkimaan lapsen (opiskelin ja olin osaksi työttömänä), mutta nyt kun on työpaikka on myös vauva"kuume" kaikonnut. Kyllähän siitä on puhuttu ja toinen osapuoli ei ole varma haluaako koskaan. Itse tiedän että haluan (välillä en välillä taas kyllä, joten tiedänköhän itsekään?), mutta milloin? Ja jos toinen ei välttämättä halua koskaan niin mitäs sitten? Urhata parisuhde?
Mies on ihana jota rakastan, mutta välillä iskee paniikki siitä, että jos joskus tässä tosissani lasta haluan ja toinen ei halua niin mitä ihmettä tehdä? Tämä menee nyt vähän ohi aiheen, mutta jos toinen toinen ei tiedä koskaan haluaako lasta ja jos toinen haluaa niin kannattaako sitä vaan odottaa ja antaa kellon tikittää sitä viimeistä vetoaan ja toivoa, että jos se mieskin sitten joskus haluaisi...Onkohan mulla vauvakuume...?
...mihin se elämä johdattaa...
Itse olen 32 - vuotias nainen. Ensi vuonna tulee 33 mittariin.
Olen kai osittain itse syyllinen siihen, ettei ole vielä yhtäkään lasta. Olen ollut liian järkevä, kuten joku toinenkin asian ilmaisi. Monta pitempää suhdetta takana, mutta järki on tullut aina viime hetkellä käteen, kun on huomannut ettei suhde toimi. Ja oikeastaan asiaa en ole miettinyt ensimmäisen kerran todella vakavasti kuin about 25 vuotiaana.
Mulla siis kolmas mies nyt jonka kohdalla mietin olisiko lapsen aika vai ei? Hän on vakuuttanut haluavansa lapsen samoihin aikoihin kuin itsekin EHKÄ haluan. Nyt taas epäilen että ei se vuoden takainen lupaus hänen kohdalla enää pidäkään. Joten voin ainakin sanoa ettei ole semmoista miestä tullut vielä vastaan, joka todella lapsia haluaa. Ehkä sitten itselläkin olisi ihan toinen fiilis asiaa kohtaan.
Asiasta on jopa uutisoitu sellaista, että on havaittu nuorten miesten kohdalla selkeä lapsettomuuden valinta, ettei tarvitsisi tehdä kotitöitä. Että semmoinen tasa-arvo tässä yhteiskunnassa. Eli ehkä voisi osoittaa miehiäkin syyttävästi jos asia juuri näin on. Tottakai löytyy niitä poikkeuksiakin joita salaa ihastelen =).
Noh, itsekin olen semmoinen yksilö naiseksi, että taitaa vaan se oma hyvä olo kiinnostaa eniten. Kun ikää tulee lisää niin itsekkyys alkaa vallata enemmän ja enemmän ajatuksia. Kuten: ei saa nukkua hyvin, ei saa omaa rauhaa juuri koskaan (vaikka mies olisikin, you know), olen vain hellan ääressä päivät pitkät ja masennun, synnytys pelottaa, lihon, mies menee ja minä en, rahatilanne menisi aivan kuralle l. olen kotona taas kun muuhun ei ole varaa ja masennun, parisuhde päättyy vaippahelvettiin jne.
Eli siinä muutama painava syy siihen, miksi ei niin kovasti ole aina kiinnostanut.
Ja se viimeinen loppukaneetti tähän, olen useinkin miettinyt liekö tällä lapsettomuudella ollut tarkoituksensa minun kohdalle? Eli välillä miettynyt että parempi kai aatella niin ettei niitä ole mulle edes tarkoitettu?
Ja tietenkin sitten ensi vuonna mullakin vatsa pitkällä ja hymy herkässä, vai onko??
Just niin. Se rasittaa, kun ei "se oikea" satu kohdalle kuin vasta kolmikymppisenä ja sitten tuleekin jo melko kiire päättää mitä haluaa vai haluaako mitään. Olen samaisessa umpikujassa.
Olen itsessänikin huomannut samankaltaisia piirteitä - itsekkyyttä siis, jos niin voi sanoa. Pelkään rahatilannetta, lihoamista, unettomuutta, rääkymistä, parisuhteen hajoamista ja sitä, jos en jaksakaan? Vapauden menetys pelottaa myös - vaikka eihän se niin kai mene? Jotenkin vain tuntuu, ettei välttämättä jaksa sitä rumbaa - ainakaan vielä.
Mies on jo yli kolmenkymmenen, joten luulisi, että jokin vietti aloilleen asettumiselle olisi, mutta ei sinne päinkään. Toisaalta se ei haittaa, mutta toisaalta haittaa. Kun alle 30kymppisenä kuitenkin olen ajatellut lapsen hankkia, jos on niin käydäkseen...
Itselläni on myös sukulaisten, etenkin äitini, "painostus" niskassa: hän toivoo lapsenlapsia jo ties kuinka monetta vuotta. Siskoni on tehnyt selväksi,että hän ei niitä tee, joten tämä velvollisuus on kasautunut minun niskaan. Loistavaa, eikä helpota yhtään...
No onhan tässä vielä aikaa.
Tuo on tosiaan itseäkin mietityttänyt miksei ole osunut minulle sitä oikeaa jo aiemmin, jonka kanssa niitä lapsia ois siunaantunut. Syynä voi olla sekin että liian pitkään olen miettinyt jos suhde on mennytkin huonommin ennenkuin eronnut.
Mutta eipä tuo katkeruus auttaisi asiaan, vaikka niitäkin puuskia on hetkittäin ollut.
Otin tämän lapsi asian puheeksi avokkini kanssa tänään. Ei hän olekaan mieltään muuttanut, eli haluaa lapsen edelleen. Se oli helpotus kuulla ;). Tuntuu kuin olisi eri ihminen itsekin, kun asia on niinkuin seurustelun alussa puhuttiin. Onhan se vähän niinkuin luottamuksen säilyminen, ei ole siis tullut asian suhteen petetyksi.
Nyt sitten pohtii kaikenlaista raskauteen liittyen. Eli onko tämä nyt sitä mitä haluan? 80% tuntuu että on. Loput on niitä edellisessä mainittuja syitä jonka vuoksi epäröin.
Joten liekö tuo loppukommenttini kohta totta eli ensi vuonna vatsa pystyssä, viimein?!
Jos 20% on epäröintiä, niin uskon sen olevan vain ja ainoastaan normaalia epäröintiä! Loput jos on pelkkää halua, toivetta ja tunnetta siitä, että lapsen haluaa niin mielestäni asia alkaa olla jo aika selvä - masu pystyyn vaan! Varsinkin jos toinen on samaa mieltä.
...epäröidä jonkun verran.
Oisko sitä vastuun tunnetta syntymätöntä lasta kohtaan, että hän saisi hyvän elämän?
Se on tosiaan positiivista kun kumppani on näyttänyt vihreää valoa. Ei siis kuin tulta päin! ;)
hei!
minusta lasten aika on silloin kun molemmista osapuolista se tuntuu oikealta!
itse "podin" melkein pari vuotta vauvakuumetta ennenkuin myös kumppanini tunsi olon että nyt on se oikea aika. missään kohtaan en painostanut,otin asian esille puolen vuoden välein. eikä sitä koskaan jääty puimaan. olin 20 vuotias kun esikoinen syntyi. nyt olen kahden lapsen äiti. minusta elämän tilanteellakaan "ei ole" niin väliä. vaikka kuinka olisit raskauden alussa vakituisessa työssä, omassa asunnossa ja kaikki mallillaan niin mitä vain voi tapahtua raskauden aikana, se kun ei niin lyhyt aika ole =) mutta tietysti onhan se aina hyvä kun elämä on mallillaan. itse olin raskauden alussa extraajana jotka lopetin kokonaan kun esikoinen syntyi. eipä siltikään tarvinnut montaa kk työttömänä olla =) meillä elämä aina jotenkin järjestynyt =)
tunnustelkaa sisintänne, kyllä se kertoo kun on oikea aika! =)
Olet miettinyt asiaa, joten sopiva aika on nyt.
Ei kannata lykätä, koska koskaan ei ole sopiva hetki.
23v on sopiva ikä synnytykseen. Ihmisen rakenne on sellainen.
Jos lykkää voi jäädä lapsettomaksi.
Kyllä se niin on, että jokaisen se on itse mietittävä. Riippuu ihmisestä, kypsyydestä, elämäntilanteesta, kumppanista jne.
Itsellä 3 muksua, jotka tein 23v, 26v ja 28v. Nuorimman muksun kohdalla aikoinaan jo mietin, että olenko liian vanha lapsen tekoon??? Syynä tähän traumat lapsuudesta, kun oma äiti oli 37v., kun minut teki.....ei oikein käynyt ajatukset enää yksiin, kun tulin murrosikään ja häpesin "tätiäitiä". Muistan ajat vieläkin erittäin kirkkaasti.
Omat muksut nyt murkkuiässä ( vanhin täyttää kohta 18v.) ja olemme samalla aaltopituudella, ei tarvi turhia tapella. Ovat saaneet vastuuta iän karttuessa ja osaavat sen myöskin kantaa.
Eli neuvoni on, että älä ainakaan kovin vanhana ala muksuja lykkäämään.
Olen jo yli 60 muori ja katselin teidän nuorten juttuja lapsista. Itse olen kärsinyt nuorena siitä kun ei lapsia siunaantunut 7 vuoden avioliiton aikana.Tutkimuksissa ilmeni että emme saa yhdessä lapsia koska eritin vasta-ainetta mieheni siittiöitä kohtaan.Se liitto kariutui ja uudessa avioliitossa olen SAANUT kaksi omaa lasta mieheni tuoman 1 lisäksi.Olin jo 37 tytön syntyessä ja pojan sain 41vuotiaana enkä ole koskaan huomannut että lapseni olisivat kärsineet iästäni.Vanhenpana on jo omat" juoksut" menneet ohi ja ehtii keskittyä kotiasioihin ja lapsen tarpeisiin.Kyllä tämä asia jos mikä on hyvin henkilökohtainen jossa ei kaikilla ole edes valinnan mahdollisuutta.Onnea kaikille lapsikuumetta poteville.
Perheen perustamiseen ei ole sovittua aikaa toivottavasti kenelläkään. Jokainen alkaa perustaa perhettä sitten kun siltä tuntuu.
Itse olen ruennut perustamaan perhettä 21 vuotiaana koska se tuntui silloin hyvältä, katunut et ole päivääkään.
Minullakin oli siinä 21-vuotiaana vauvakuume,mut oikeaa miestä ei o kävelly vastaan vieläkään,ikää pian 28..et ainahan saa haluta..nykyisin kyl on se vauvakuume haihtunut,jopa kadonnut...
Silloin on lasten aika kun ei enää baarissa ja tansseissa käynti kiinnosta ja jaksat olla kotona 24h vuorokaudessa ja joka päivä. Mutta jos parisuhde on sinulle tärkeää ja seksi niin älä tee jälkeläisiä. Tekotapa on kiva mutta lapsessa olet ensimmäiset 5-vuotta kiinni 24h vuorokaudessa jos et saa mistään lastenhoitajaa. Kokemuksesta tiedän että älä hanki lapsia ennen olet yli 30-vuotias niin silloin tiedät mitä haluat. Itselläni on 12,5 vuotias tyttö joka on maailman paras saavutus ja olin 34v kun tulin isäksi. Päivääkään en ole katunut
mutta haastetta riittää.
mä sain esikon 17v toisen ollessani 18, kolmonen syntyi sitten 25vuotiaana. tapasimme mieheni kanssa ollessani 15. lapsi sai alkunsa 4kk seurustenlun jälkeen. nyt takana on 12 yhteistä vuotta, 10 avioliittoa, ylä ja alamäkiä.
oikea aika ei mielestäni katso elämäntilannetta eikä ikää. mutta tietyt asiat toki helpottavat elämää lapsen kanssa :)
Kolme lasta oli jo 22-vuotiaana.Ihmiset kai ajattelee asioista eri tavalla,kumppani löytyy toisilla aiemmin,toisilla myöhemmin tai sitten halutaan lykätä lapsentekoa,että "kaikki olisi valmista".Olen jo kolmen lapsen mummo ja nautin tästä osastani suunnattomasti.Jos olisin tehnyt lapsen vasta 35-vuotiaana ja lapseni seurannut esimerkkiä tulisin mummoksi vasta 25 vuoden kuluttua.On niin monta tapaa ajatella ja toinen sopii toiselle,toinen toiselle.
OIKEA Nainen on löytynyT, jonka KANSSA
HALUAT LAPSEN(T).
silloin kun haluaa, valitettavasti!
Me mieheni kanssa harkittiin ja pohdittiin, mietittiin ja väännettiin, että koska nyt olis hyvä aika ja ikinä ei ollut. Oli opiskelut kesken - sitten oli niin hyvä työtilanne ettei siihen rytäkkään mitään lasta voinut harkita - sitten muutettiin ja päätettiin ensin sopeutua uuteen kämpään - sitten mä sain sellaisen määräaikaisen työsopparin, etten missään nimessä halunnut sinä vuonna riskiä että tulisin raskaaksi jne jne... Voi itku jos olisinkin nähnyt tulevaisuuteen!!!
Nyt ollaan oltu 10 vuotta yhdessä, molemmat töissä, asunto melkein kokonaan omaksi maksettu, on autot ja systeemit, kyllä saisi jo se lapsi tulla. Ja kuukausi toisensa jälkeen me itketään yks ilta yhdessä että eipä taas tässäkään kuussa. Ja mä olen vasta kolmekymppinen! Tutkittu on, periaatteessa ei ole mitään vikaa, ei haluttaisi vielä ryhtyä siihen IVF-rumbaankaan. Ja kanssaihmiset jaksaa ilahduttaa: ihanimpia ohjeita ovat: "Lakatkaa yrittämästä niin onnistutte varmasti!" ja "Te ette vaan oikeesti halua vielä lasta, koska Jumala kyllä antaa lapsen kaikille jotka sellaista haluavat." Hyvää varmaan tarkoittavat, mutta kyllä on satuttavia sanoja!!!
Eli jos olisin tiennyt niin en olis työntänyt asiaa eteenpäin ainakaan sitä seitsemää vuotta mitä nyt päätimme työntää! Ei ehkä ole huono ohje että alkakaa vaan yrittää heti kun itsestä tuntuu siltä, älkääkä antako ulkoisten seikkojen hämätä, kyllä ne lapset on ennenkin vanhempien opiskelujen keskellä pärjänneet!
Itse olen 19, mies 23. Miehellä on vakituinen työpaikka ja koulutus toisen asteen luokkaa. Itse opiskelen amk:ssa, ensimmäinen vuosi takana. Pohjakoulutukseltani olen jo ylioppilas ja myös ammatillinen tutkinto löytyy -kiitos kaksoistutkinnon. Meille on täysin selvää, että muutama vuosi odotellaan vielä ennen kuin on lapsen/lasten aika. Ensin minun on saatava opiskelut loppuun ja äitiyspäivärahankin takia haluan olla noin vuoden päivät töissäkin ensin. Omakotitalon rakennuskin haaveissa siintää kunhan koulut on käyty. Haluan kuitenkin tulla nuorena äidiksi. Sopiva ikä olisi mielestäni 23v.
Niin unohtui vielä tuosta viestistä, että nuorena olemme tavanneet. Olin 14-vuotias kun aloimme seurustella ja nyt viisi vuotta yhteistä taivalta takana.
...vauvakuume nostaa päätään, vai nostaako ollenkaan.
Olen itse todella vähänlaisesti lapsirakas, 29-v naimisissa oleva pätkätyöläinen, ja itse asiassa nuorempana olin sitä mieltä, että en hanki koskaan lapsia. Mies kyllä olisi isyyteen jo valmis. Minäkin olen jo ruvennut työstämään ajatusta, mutta aika heikoin tuloksin. Jos ei nappaa niin ei nappaa. Asiasta on keskusteltu miehen kanssa, ja hän on kyllä sanonut, ettei lapset ole hänelle välttämättömyys. Kuitenkin tiedän, että se varmasti jossain vaiheessa nousee hänelle todella tärkeäksi asiaksi. Meneekö siinä vaiheessa vaimo vaihtoon? Toisaalta olisi väärin raskautua vasten tahtoaan. Joten, en voi oikein muuta kuin odottaa, että minuun iskee vauvakuume, tai alkaa pelkäämään että mies jättää mut jossain vaiheessa kun haluaa isäksi. En koe olevani kuitenkaan velvollinen eväämään häneltä oikeutta kokea isyys. Olen toisin sanoen aikas k*sessa tämän asian kanssa.
Meillä asiat ovat vähän samoilla linjoilla, mutta mies ei taida haluta ja minä taas haluan - sitten joskus. Joten kyllä tässä vähän mietityttää, että sinä päivänä kun minulle sitten iskee päähän se fakta, että lapsi tehdään nyt, niin mitenkäs toimia, kun toinen ei sitä sitten haluakaan??
Minullakaan ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Olen 28v. enkä ole ikinä edes pitänyt lapsista. Nuorena teininä kailotin avoimesti vihamielisyyttäni lapsia kohtaan, mutta nykyään viha on laantunut peloksi ja vierastamiseksi. Koen lasten läsnäolon hyvin vaivaannuttavana ja en mielellään halua olla tekemisissä perheellisten ihmisten kanssa. Olen naimisissa ja valmistuin ammattiin vasta äsken. Työelämä aluillaan ja opintovelat maksamatta, joten lastenteko ei olisi muutenkaan viisasta. Mieheni on myös epäröivällä kannalla lastenteon suhteen.
Hulluinta suhtautumisessani on, että olen uskova. Heidänhän pitäisi olla niin kovin, kovin lapsirakkaita! Seurakuntaystävät kyselevät, onko meille perheenlisäystä tulossa ja vastaan siihen yleensä jollain tekosyyllä voidakseni kätkeä lapsia kohtaan tuntemani penseyden. Raamatunkohta jossa sanotaan "taivasten valtakuntaan pääsevät vain lastenkaltaiset" nostattaa minussa inhonväreitä aina kun sen kuulen. Lapsia kohtaan tuntemani kammo on ollut elinikäistä, eikä edes uskoontulo ole muuttanut sitä miksikään. En niinkään pelkää synnytystä, vaan ahdistavinta on tietoisuus siitä, ettei lapsesta pääse eroon ikinä! En halua menettää minuuttani ja olla jonkun äiti! Olisipa mahdollista synnyttää ja antaa lapsi adoptoitavaksi ilman että kuitenkaan menettäisi kasvojaan. Koska se ei ole mahdollista, olen mieluummin myös synnyttämättä.
Ymmärrän kovin hyvin teidän tilanteenne...
Oletko ajatellut kuitenkin tuota lausetta jonka sanoit nostavan sinulla ihokarvat pystyyn?Olisiko asia kuitenkin niin,että lastenkaltainen ei ole sama kuin lapsi?Elätte intuitionne mukaan ja se jos jokin on juuri tuota lapsenkaltaisuutta...
Uskon syvästi,että jos teille on lapsi tarkoitettu huomaatte sen oikean hetken aivan yllättäin...
Paljon voimia sinulle ja miehellesi!!!Älkää turhaan ottako stressiä...nykymaailmassa lapsen hankkimista pystyy kontrolloimaan ja ehkäpä juuri se saa ihmiset kammoksumaan ajatusta vanhemmuudesta....Yhteiskunnan paineet ovat liian suuret...pitäisi olla kunnollinen työntekijä ja vanhempi...jos olet uraäiti,sinua halveksutaan ja jos olet kotiäiti sinua halveksutaan...eli mikään ei näiden normien mukaan olisi oikein...
Luottakaa vaan toistenne tunteisiin niin hyvä tulee...
mitä semmosia ajattelet anna tunkee rojut piippuun niin eiköhän se siitä selviä!
Luulin aina etten koskaan tekisi lapsia,ja kun myöhemmällä iällä 34 vuotiaana tapasin miehen,ja tulin raskaaksi ,olin tietysti aika hämmentynyt.
Tuhannet kysymykset pyörivät mielessäni: miten töiden käy? olinhan juuri todella noususuhdanteisessa vaiheessa, sekä miten parisuhde kestää moiset valvomiset ym?
Rehellisesti voin sanoa että lapsemme on parasta mitä voi olla.Työelämässä vaan kävi juuri niin köpelösti kuin pelkäsinkin.Suhde mutkistui miehen kanssa ,ja vapaus todella hävisi elämästä.En todellakaan pääse enää juuri koskaan minnekään.Minä olin Todella menevä..
Tällä hetkellä taistelen masennusta ja katkeroitumista vastaan,ja yritän nauttia lapsesta ,sekä niistäkin töistä mitä on jäljellä.
Tämän puolihuolimattoman tarinan pointti on se,että koskaan ei siihen ole sopiva hetki.Toisin sanoen Aina on sopiva hetki.Minä olen nähnyt niin huonosti kohdeltuja lapsia että kehottaisin todella kumminkin miettimään onko sinusta tähän , äitiyteen.Pystytkö unohtamaan lähes kokonaan itsesi ja tarpeesi PIItkäksi aikaa.Rakastatko lastasi niin myötä - kuin vastoinkäymisissä.Ethän syytä lastasi koskaan siitä jos parisuhde kaatuu ,ja työt -ainakin hetkeksi- hiipuvat.
Lapsi on hoidettava aina hyvin vaikka mitä tapahtuisi.
Iloista kesää:)
Kyllä rakkaus lapseen voittaa aina uraputken rahan vähyyden kaiken muun lapsi kaikkein tärkein ja rakkain muulle hällä väli.
Mie kun oon neljän lapsen äiti ja kahden lapsen täysi päiväinen isoäiti (lapsen lasteni äiti kuollut).
Siinäpä on ollut rahakasta päivää rahatonta päivää kaikkea mahdollista mutta sitähän se elämä on.
Mutta yhtä kaikki lapset ovat kultaakin kalliimpia kaikki muu on toisarvoista ihmisen elämässä.
teksti, että kerrotaan myös se toinenkin puoli äitiydestä. Oma äitini oli tavattoman masentunut ja väsynyt lapsuudessani syystä että kotona tehtiin hirvittämät määrät töitä ja isä välillä juopotteli, kun ei kestänyt sitä raatamista. Leipä oli tiukassa siis. Lapsethan ovat siunaus, ei niitä tekemällä tehdä. Mutta kyllä joskus laittaa miettimään, että kyllä se perhe-elämä on joskus niin rankkaakin...En viitsi alkaa tilittämään, mutta hyvää kesää kuitenkin kaikille äideille.
Olen 28-vuotias, enkä ole vielä tehnyt lapsia syystä että minulle on jäänyt äitiydestä sellainen malli, että se on yhtä helvettiä. Äidilläni oli joku mielen sairaus, jota ei tutkittu. Sitä pelkään, että jos teen lapsia, niin tulen itsekin hulluksi. Että en kestä sitä valvomista ym.
välitän nyt äidiltä saamani elämänohjeen: ennen lapsia tulee omistaa kolme A:ta: Asunto, Auto ja Ammatti =) Tietenkin vakaan parisuhteen lisäksi..
Osittain olen tuosta samaa mieltä.
Mielestäni ei kuitenkaan tarvitse kaikkea kolmea olla, jos asiat muuten kunnossa.
Itse koin ammatin hankkimisen tärkeänä ennen mahdollisia lapsia. Oli aika selvää etten opiskelua keskeytä (3,5v.), raskauden vuoksi vaan pidän pään kylmänä. Se päätös oli mulle aika ajoin raskasta pitää, mutta pidin kuitenkin.
Mulla opiskelu tarkoittaa kylläkin jo toista ammattia, mutta onneksi en ole vielä liian vanha äidiksikään. On helpotus ammatin hankkimisen loppusuoran lähestyessä, ettei tosiaan tarvitse siihen sitten ajatustakaan laittaa, kun todistus on käsissä. Opiskelu on mielestäni aika ajoin rankempaa kuin työssä käynti. Valmistuttuani voin sitten keskittyä täysillä äitiyteen, enkä murehtia koska valmistun, mikä on mulle tärkeää.
Asunto? Eli meillä se tarkoittaa sitä, ettei asunto ole kuin vuokralla. Mutta mitä siitä? Niin moni täällä suomen maassa kuitenkin vuokralla elelee ja silti voi mennä ihan hyvin. Ja voihan se olla, että vielä sen asuntolainankin myöntäisivät jos me vaan tiedettäis millä paikkakunnalla halutaan asua pidempään?? Kyllä se ok-talo tietysti vielä haaveissa siintää, mutta lapsen hankintaa en sen vuoksi jätä syrjään. Aika on rajallista.
Eli siis n.40-50 v, sillon kun tämä ei enää välttämättä ole mahdollista?? tsemppiä vaa..
Ite oon 20 ja ukko 22, mulla on ammatti ja miehelläkin vuoden päästä. Asutaan vuokralla ja auto löytyy. ja meillä lapsi on tilauksessa nyt. Mutta tärkeintä on että on VALMIS VANHEMMAKSI, ja että talous on edes jonkinlaisessa kondiksessa. ja parisuhde on kunnossa.
Joilla ei koskaan ole sitä omaa asuntoa tai jotka eivät autoa edes halua? eivätkö he saa hankkia lapsia? Kaikki eivät välttämättä halua sitä omistusasuntoa, vuokrallakin on ihan mukava asua kun joku paikka hajoaa niin soittaa isännöitsijälle ja asia korjataan eikä se maksa mitään minulle itselleni, sama homma kun ei tarvitse huolehtia lumitöistä saati pihan kunnostuksista... Saunakin asunnostamme löytyy ja neliöitäkin on 85, autoa ei tarvita kun bussi kulkee kotiovelta ja kauppakin on 50 metrin päässä samoin kaikki muutkin palvelut. Ei tarvitse ressata rahahuolista kun vakityöt molemmilla eikä ole lainaakaan lyhennettävänä yhtään... säästöön menee rahaa joka kuukausi 500eur. lapsiakin on kaksi ja aina on kaikkea ollut tarpeeksi saatavilla. Ei se lapsuus sitä autoa ja omaa asuntoa vaadi.
Tais meikäläinen hankkia muksut liian aikaisin, jos tollai ajattelee. Kaikki täyttyy mutta asunnosta on kyllä velkaa aikapaljon vielä, tolla kaavalla meikäläinen vois harkita lapsia vasta viisi kymppisenä, jos vaan löytää lisääntymis ikäsen naisen kumppanikseen.
sen takia nykyään nuorilla naisilla on hirvee paine ulkonäöstään että kelpaisi vanhalle rikkaalle ukonkäppänälle koska kellään muulla ei ole varaa antaa kaikkea ihanneperheelle. ehkäpä jos odottais sinne viiskymppiseksi ja alkais sitten etsiä teiniäitiä muksulleen - oishan se hienoa varmaan jos vaimo ois nuorempi kuin oma poika... hui!
voiko typerämpää kysymystä enää olla...? tässä uusavuttomien maailmassa kysellään jo näköjään toisilta sitäkin koska voisi tehdä kersoja. eiköhän se ole ihan itsestä ja omasta olotilasta kiinni koska jaksaa alkaa huolehtimaan muistakin kuin itsestään. ja koska se on järkevää ja kannattavaa talouden ym kannalta. mielestäni tilanteenne kuulostaa siltä että hyvin siihen lapsen voisi pyöräyttää. tuo ikä vaan hirvittää. itse olen 21 ja en voisi kuvitellakaan huolehtivani lapsista vielä pitkiin aikoihin! tosin, ihmisestä se kiinni on. omasta mielestäni tähän maailmaan ei tarvittaisi enää yhtää enempää ihmisiä. varsinkin kun tuntuu että maailma kirjaimellisesti hajoaa jalkojen alta. kuinka hajalla se on silloin kun lapsemme ovat vanhoja...? itse säästäisin heidät siltä tuskalta mieluummin. mutta toisaalta taas yksin on tässä maailmassa kylmä ja paha olla. pieni lapsi sanomassa "minä rakastan sinua"...eipä sille kait voisi ei sanoakkaan.
Jos elämäntilanne noin eritoten parisuhteen ja elämäntilanteen peruspuitteiden puolesta on otollinen, niin eiköpähän siinä tapauksessa lasten hankkiminen ole ihan sopivaa.
Itse en välttämättä lähtisi allekirjoittamaan sitä väitettä, että pitäisi olla kaikin puolin vakaa ammatti, komea omistusasunto, auto ynnä muuta "asiaankuuluvaa". Lapsen saaminen on tilanne johon (yleensä ja toivottavasti) sopeutuu, olkoonkin niin että esimerkiksi vanhemmat ovat opiskelijoita tai muuten taloudelliset kantimet eivät ole niin vakaat. Tärkeintä on se, että perhe on rakastava ja lapsesta välitetään.
Itse olen 26 vuotias mies ja seurustelusuhde tyttöystäväni kanssa on kestänyt yli kuusi vuotta. Pidän suunnattomasti lapsista, mutta suoraan sanottuna en osaa siltikään kuvitella jälkikasvua tähän tilanteeseen. Liekö sitten huolimatta pitkästä suhteen kestosta poden sitoutumispelkoa, sillä en halua kihloihin, naimisiin tai saati sitten lasta, sillä ko. elementit pakoittaisivat "vastuuseen" ja sitoutumiseen. Tiedostan sen tällaisesta ajatusmallista tuskin pääsee eroon ilman ettei vain yksinkertaisesti opettele sitä vastuuta kantamaan. Tunnustan kyllä myös sen, että lienen myös vielä hieman itsekäs sillä haluan oman elämäntilanteeni edes jossain määrin tyydyttäväksi. Päättymättömän opiskelun ja pätkätöiden ristitulessa se ei näytä lähitulevaisuudessa toteutuvalta skenaariolta.
Hatunnosto ja kummarrus kuitenkin niille nuorille pareille jotka lapsia haluavat tähän maailmaan saattaa.
seurustelet perkelet? Ole sitten yksin kun ei sitoutuminen kiinnosta, vai etkö uskalla??? Voi raasua... Sori mutta MUA NIIN SIEPPAA TOLLASET IHMISET, PRKL!!!
Jaa-a, mielestäni kuuden vuoden vakituinen parisuhde kyllä on jo aika vahvaa sitoutumista!Yhdessä ollaan asuttu käytännössä koko seurusteluaika, joten tuskinpa kellään on nokan koputtamista sen suhteen ettei uskallettaisi muka sitoutua. Olen kyllä täysin monogamian kannalla, eli kyse on todellakin uskollisesta parisuhteesta.
Monet avioliitot kestävät vähemmän aikaa kuin kuusi vuotta, tuttavapiirissä on esimerkkejeä tästä. Minusta oma parisuhteeni on vain selkeä osoitus siitä ettei tarvita kihloja tahi avioliittoa sitoutuakseen. Ei minulla todellakaan ole mitään sitä vastaan että ihmiset noin niinkuin virallisesti vahvistavat suhteensa, mutta en kyllä ymmärrä miksi välttämättä niin pitäisi tehdäkään.
Emme kummatkaan, tyttöystäväni tai minä halua mennä edes kihloihin. Rakkautta ja realismia pitää olla suhteessa mukana, rakkautta siksi että ilman sitä ei suhteessa kannata olla, ja realismia siksi että pitää tiedostaa se, ettei mikään kestä välttämättä ikuisesti, ei varsinkaan parisuhde. Yhdessä ollaan siksi että halutaan olla, eikä siksi koska "ollaan kihloissa tai naimisissa".
Kukin taaplaa tyylillään. Tärkeintä toimivassa suhteessa on se, että molemmat osapuolet pelaavat samoilla säännöillä.
kunpa se olisikin noin helppoa. miettiä vain sopiva ajankohta ja hankkiutua raskaaksi... mutta eipä tässä maailmassa mitään voi loppuun asti itse järjestää. ite olen kohta 30 vee ja lapsi olisi voinut tulla jo vuosia sitten jos olisi ollut tullakseen. nyt kohta vuosi yrittämistä takana ja pettymys on kuukausittain hyvin suuri. lapsi tulee kun Jumala sen suo. Lapsia ei tehdä vaan niitä saadaan!!
esikoisen sain, kun olin 20v ja kuopuksen kun olin 44v. kumpikin aika oli oikea aika!vaikka tuota kuopuksen tekemistä tulikin mietittyä lähes 24vuotta... joten onhan teilläkin aikaa mietiskellä :)))
Mielestäni ei voi määritellä sopivaa ikää lapsen saamiseen. Itse olin 22-vuotias, kun aloimme yrittämään saada lapsia, mutta niitäpä ei sitten tullutkaan. Nyt yli neljä vuotta myöhemmin, rankat hoidot läpikäyneenä on ihana olla raskaana ja huomata, että onhan tässä tosiaan neljän vuoden aikana itse kerennyt aikuistua hieman enemmän ja olla töissä ja ostaa oman asunnon ja.... Vaikka nämä kaikki ovat toisarvoisia asioita lapsen saamisen rinnalla =)
Itse tiedän perheitä, joihin on saatu lapsia jo vanhempien ollessa alle 18-vuotiaita ja vastaavasti perheitä, joissa vanhemmat ovat olleet reilusti yli 40-vuotiaita saadessaan lapsia. Osa arvostaa sitä, että keski-ikäisenä lapset ovat jo lentäneet pesästä pois ja voi oman rakkaan kanssa viettää aikaa, matkustella jne. mutta osa taas haluaa nuorena mennä ja keskittyvät mieluummin 40-60-vuotiaina tappelemaan murkkujnsa kanssa ;)
on jo aivan tarpeeksi mummoja potkimassa.
Voiko tuolle nyt aikaa niin laittaa, kaikkea suunnitellaan liikaa. Itse olen hyvin onnellinen pojastani joka on luonani jokatoinen vkl kun se suhde ai silloin aikoinaan niin hyvin sitten mennytkään. Kyllähän siinä joistain asioista joutuu luopumaan mutta jollei ole valmis luopumaan niin tee sitten töitä kokoelämäsi ja vie omaisuutesi hautaan mukanasi tai elä täysillä ja ota ilo irti sieltä mistä saat. pojan vuosi voisin luopua ihan mistä tahansa materiaalista vaikka sitä turhaa romua onkin jo kiertynyt.
Ja kyllä olen myös vakityössä ja teen töitäkin lähemmäs 300tuntia/kk Mutta muksunhoitoviikonlopuista en tingi tulkoot vaikka lopputili.
Lapset kannattaa tehdä nuorena,kuitenkin niin,että elämä on vakiintunut eli että ei tulisi ilannnetta että kun vauva syntyy ollaan jo eroamassa eli suhde vakaalla pohjalla.Its eolen 31v kahden lapset äiti ja sain ensimmäisen 26 vuotiaana,tehkää lapset kun TUNNE sanoo niin..
Toi on hyvä kysymys =)
Ainut oikea vastaus siihen on että silloin kun sinä oikeasti haluat niitä 100 %
Itse en pitänyt lapsista aina tonne 28 vuotiaaksi asti?
(Johtui varmaan omasta kamalasta perheestäni... kesti aikaa ennen kuin tajusin että minähän en tee samoja virheitä kuin mitä lapsuuden kotona tehtiin...).
Sitten vain tuli sellainen ihana tunne? (sanotaan oikeasti vauvakuumeeksi=) lapset vain alkoivat tuntua ihan ihanilta =)
Sitten teimme mieheni kanssa 2 aivan ihanaa lasta!
Kun olin kypsynyt ajatukseen, ja ihan vilpittömästi halusin lapsia ja saatiinkin vielä 2 ihan peräjälkeen, niin osasin nauttia heistä ja olla heidän kanssaan... en kaivannut mitään muuta, ja kertaakaan ei tuntunut siltä että olisin jäänyt paitsi jostain muusta !
Eli minusta se ei katso ikää taikka aikaa, vaan silloin ne on tehtävä kun on itse siihen henkisesti kypsä =)
Koska tilausta ei voi palauttaa eikä peruuttaa =))
Vaan kaikki on vain sitten otettava vastaan mitä elämä tuo matkan varrella !
Ei sitä kannata miettiä sen enempää..koska se hetki, kun saat sen pienen nyytin kainaloon..niin se aika on just oikea, etkä mistään hinnasta, vaihtaisi sitä oloa toiseen. Sitä varten on se odotusaika, että molemmat kypsyy uuteen tulokkaaseen..ja todellakin se välillä pistää jännittämään tulevaisuutta, mutta usko, se on sen arvoista =)
Ite ainakin surin kun täytin 20 että nyt ei sitten enää ehdikään teini-äidiksi. En oo koskaan oikein ajatellut edes muuta uraa kuin kotiäitinä oleminen. Liian vanhanaikainen näin julmassa maassa ja varmasti naivia. Mutta ehkä se on vaan se kutsumus. Olen opiskellut montaa eri alaa ja työtkin on vaihdellut laidasta laitaan, kumminkin niin että siitä hyötyy tulevaisuudessa. Ehkä senkin takia että en tottuisi niin pinnalliseen rutiiniin. No 23-vuotiaana pysyvässä parisuhteessa odotellaan vaan sitä miehen pään kääntymistä (on epävarma) Ja mietitään ehkä seuraavaa koulutusta ja ommellaan vauvanvaatteita. Mutta siihen kysymykseen itse lähden tästä suhteesta jos 26-vuotiaana ei olla mitään selvää päätetty. (vaikka puoli vuotta aiemmin se ikä oli vielä 24)
Oma äitini synnytti ensimmäisensä 26-vuotiaana joten se on aika hyvä takaraja.