kun niin usein miniät anoppeja neuvovat - ja toki itsekin pidän tärkeänä, että anopit pysyttelevät etäämmällä, etteivät "tuppaudu" jne.
Mutta heti suhteiden alussa - silloinhan ne mielikuvat toisista luodaan - niin ystävällinen, pieni kunnioitus miehen äitiin tekee ihmeitä aikaan. Eikä tämä tarkoita mitään teeskentelyä ja mielistelyä, mutta noin yleensä, jos vaan on kotoa saanut sellaiset eväät, niin niillä kyllä sitten onnistuu tämäkin ihmis-suhde ja vaikeampikin anoppi pitää kielenkantimensa hiljemmalla. Eli metsähän vastaa niinkuin sinne huudellaan!
Vielä helpottaa asennetta se, jos ajattelee mielessään anoppiaan kuten äitiään, sillä äitihän anoppi on - sen rakkaan henkilön, jonka kanssa nyt eletään, sen henkilön tänne maailmaan synnyttämä.
Miniöitä kunniottaen, yksi anoppi.
Mutta heti suhteiden alussa - silloinhan ne mielikuvat toisista luodaan - niin ystävällinen, pieni kunnioitus miehen äitiin tekee ihmeitä aikaan. Eikä tämä tarkoita mitään teeskentelyä ja mielistelyä, mutta noin yleensä, jos vaan on kotoa saanut sellaiset eväät, niin niillä kyllä sitten onnistuu tämäkin ihmis-suhde ja vaikeampikin anoppi pitää kielenkantimensa hiljemmalla. Eli metsähän vastaa niinkuin sinne huudellaan!
Vielä helpottaa asennetta se, jos ajattelee mielessään anoppiaan kuten äitiään, sillä äitihän anoppi on - sen rakkaan henkilön, jonka kanssa nyt eletään, sen henkilön tänne maailmaan synnyttämä.
Miniöitä kunniottaen, yksi anoppi.
Vastaukset 19
Vanhimmat
mieltä olen tästä asiasta, vaikka en anoppi vielä olekkaan (miniä kylläkin).
Joskus mietityttää, että minne on kadonnut ihmisten kunnioitus ja kohteliaisuus vanhempia ihmisiä kohtaan? Itse olen pitänyt niitä jo lapsuudesta lähtien itsestään selvyytenä. Enkä nyt syyllistä pelkästään miniöitä, olen vain huomannut tämän ilmiön monissa nuorissa aikuisissa (poikkeuksiakin aivan varmasti löytyy).
Jos anoppi alkaa heti ensitapaamisella kettuilemaan, valittamaan ja arvostelemaan ? Mitä jos anoppi ei kunnioita pätkääkään miniää? Opetatko lapsellesi että hammasta purren kestää vain kaikki haukku ja kunnoita ihmistä joka kohtelee sinua ensitapaamisesta alkaen kuin roskaa.
Minulla ei ole sellaista kokemusta, että minua olisi kukaan kohdellut kuin roskaa. Varmaan kurjalta tuntuu. Älä kuvittele itseäsi roskaksi, myt muutos. Miten haluaisit että sinua kohdeltaisiin? Anna yksi vertauskuvallinen sana.
huomannut tuon ilmiön ihan kaiken ikäisissä ihmisissä. Ei pelkästään nuorissa tai anopeissa ja miniöissä.
Kai se on vaan nykyään tyylinä - minä itse vaan ja muista viis. Riippuu varmaan pitkälti ihmisen luonteestakin.
Onneksi hyvin käyttäytyviäkin ihmisiä vielä löytyy.
Kannattaa pitää välit etäisinä ihmiseen, jonka kanssa tulee vain pahaa mieltä. Ainakin jos asiat ei puhumalla korjaannu. Kaikki eivät sovi yhteen, ei kannata hampaat irvessä yrittää aina vain.
Olen käynyt miniäsuhteessani monta eri vaihetta kymmenen vuoden aikana, ystävyydestä täydellisen etäisyyden kautta hapuilevaan sopuun. Syyllisiä ongelmiin ovat minun lisäkseni arvojemme kehittyminen eri suuntiin, yhteiskunnan pienperhekeskeisyys ja monet pienet käytännön asiat.
Itselleni suurin ongelma on ollut puhumisen puute, epätietoisuus mm. siitä, mitä nuoret ajattelevat isovanhempien roolista, millaisissa asioissa haluaisivat enemmän apua, milloin sitä on liikaa jne. Jos asioista olisi puhuttu ajoissa, ei olisi kertynyt pommia, joka oli pakko räjäyttää kerralla.
Ihmettelen myös, miksi nuorten on vartavasten "salattava" omat asiansa ja ajatuksensa isovanhemmilta, ovatko he niin epävarmoja omasta itsenäisyydestään, vai ovatko kaapit täynnä luurankoja? Ymmärrän hyvin murrosikäisten tarpeen tehdä pesäeroa vanheempiinsa, sulkemalla suunsa ja ovensa, mutta eikö niitä voisi pitää edes raollaan aikuistuttuaan.
Tottakai äidit ja anopit ovat kiinnostuneita lastensa perheiden "pärjäämisestä", mutta toimivat kukin omalla tavallaan persoonansa ja ympäristönsä mukaan. Mielestäni on epäoikeudenmukaista odottaa anopin tai miniän osaavan toimia "oikein" tilanteessa kuin tilanteessa, mistä hän sen tiedon oikeasta ottaisi; naistenlehdistä, keskustelupalstalta, perimätiedosta, tuttavilta...?
Voisiko sosiaaliministeriö laatia sekä miniöitä että anoppeja varten kaavakkeen, jossa olisi ruksattava erilaisia vaihtoehtoja toimintamalleiksi eri tilanteissa. Täytetyt lomakkeet olisi esitettävä ennen vihkimistä, kuten esteettömyystodistuskin. Koska olosuhteet ja mielipiteet voivat muuttua, olisi lomake täytettävä vähintään 3-5 vuoden välein.
Heti alkuunsa sen huomaa. Jos miniä on pelkästään hyväksäksikäytön takia asialla. Anoppi näkee sen heti miniästä, mies on niin sen yhden asian sokaisemana, että se ei sitä ihan heti huomaa.
No, tämä on kyllä rumasti sanottu mutta totta. Heti kun se pääsee vihille, ei se enää jaksa teeskennellä. Aluksi yrittää pitää roolia yllä, muttei kauaa viitsi. Ja sitten kun se lakkaa antamasta miehelle tulee se ero kun sen miehen järki nousee päähän takaisin housuista. Jotkut siunnittelevät sitä teeskentelyä vähän pitempään ja jotkut kyllästyy kohta kun huomaavat että sitä peritöä ei annetakkaan ennakkoon tai kun mies ei suostukkaan pyytämään vanhemmilta kuukausittain tapahtuvaa perinnön enakkoa.
Onneksi nykyään on niitä avoliittoja ja erotaan helposti ja miehet ymmärtävät jo pelätä sitä ansaa elatusmaksuista varsinkin kun on jo useampi ämmä kierroksissa.
mutta jossain kohdin olen samaa mieltä, joskin sanoisin asiat kauniimmin.
Se on totta, että anoppi näkee yleensäkin ihmiset eri puolelta kuin nuori mies. On tiukka paikka hyväntahtoisellekin anopille olla vilpittömän iloinen poikansa valinnasta, kun ei ole juurikaan tavannut miniää tai suhteen onnistuminen on selvästi epätodennäköistä. Mutta asiallisuus ja pojan valinnan kunnioitus on säilytettävä, tulevaisuus voi aina yllättää, puoleen tai toiseen.
Oma miniäni oli minulle mitä mieluisin, mutta arki ja olosuhteiden muutokset nostavat esiin jokaisesta erilaisia ominaisuuksia, tulee uudenlaisia haasteita.
Jokaisen on vain kasvettava ja itsenäistyttävä ja annettava muillekin tilaa tehdä niin. Mutta miten, miten...? Teitä vuorelle on niin monta, kaikkien ei tarvitse kulkea samaa, mutta lähdetään edes ja tavataan, jos ei huipulla, niin jollain tasanteella!
Haluaisin että anoppini kohtelisi minua niin kuin ihmistä, eikä jatkuvasti haukkuisi,arvostelisi ja nälvisi, Tälle aamullekkin nainen jolle annoin jälleen hyvää hyvyyttäni ja sinisilmäsyyttäni tilaisuuden niin haukkui puhelimessa minut lihavaksi, pidän lastani kuuleman nälissään ja olen kaiken lisäksi huono vaimo ja äiti.
No, mikset sanonut sille okei, annan lapselle enmmän ruokaa. Tai selvä sitten. Ei ne mitään ymmärrä ihan turha kysellä miksi tai miten niin.Miten voi olla noin vaikeaa. Munkin anoppi sanoo välillä jotain aika kummaa, että sitä ja tätä. Minä sanon vaan että okei, ja sitten puhutaan taas muuta.Se on tyytyväinen kun myönnän eikä se aina sitten muista yhtään taas seuraavalla kerralla.ei siis kannata mitään analyysejä tai perusteluja kysellä vanhoilta ihmisiltä.Ja se okei on ihan helppo ainakin mulle, minä tiedän että sillä se on selvä.Anopeilla on sitä dementiaa kun ne on niin vanhojakin.
Kyllä se aika rasittavaksi käy, kun joka ikinen kerta tavatessa yksi ottaa arvostelijan roolin. Ja mikään ei ole koskaan hyvin, vaan aina täytyy löytää vaikka suurennuslasilla jotakin kielteistä kommentoitavaa.
Vaikea semmoisen ihmisen seurassa on viihtyä.
Minulla ei ole salattavaa, mutta on sellaisia asioita joita en halua koko suvun tietävän tai muuten vaan jauhavan. Yleensäkään perheeni jossa kasvoin ei ole tottunut juoruamaan "kaikkia asioita kaikille", joten siksi en kamalasti puhu asioista anopille.
Perheeni vetää myös yhtä köyttä, jota anoppi (perheineen) ei tee, vaan sopivan paikan tullen anoppi vetää ässän hihasta ja nöyryyttää toista (myös minua). Joten mieti siitä, haluanko pitää pääosan asioistani omana tietonani.
T. näin eräs miniä
Niillä on vaihdevuodet ja niillä on virtsankarkailut ja kaikki.Joku voi olla päällepäin nuoremman näköinen mutta kaikki ne on jo ihan sekoilevia vanhuuttaan.
anoppia kohtaan. Päin vastoin, hän näytti oikein yltyvän suorastaan vittuilemaan (anteeksi kirosana) ensin kahden kesken, sitten jopa toisten kuullen ihan avoimesti.
Kiitos vain neuvostasi, mutta kyllä ainakin meidän tapauksessa välirikkoon oli anoppi syyllinen ihan itsekseen. Minä olisin ollut enemmän kuin valmis kunnioittamaan häntä vanhempana henkilönä, ja olisin jopa ollut mielissäni jonkinlaisesta tuesta, koska omasta äidistäni ei sellaiseen ollut.
Mutta menneet on menneitä, anoppi pilasi tahallaan suhteemme siten, ettei paluuta ole.
Ite osoitin kunnioitustani ja kiltteyteni anopille alkutaipaleella, no se oli virhe kun anoppi käveli sen jälkeen aina ylitseni ja huusholliimmekin tulee kuin omaansa.
Olen havainnut aivan saman seikan kuin minäkin.
Kiltteys oikein houkuttelee pimeän puolen esiin vallanhaluisessa ihmisessä. Mitä alistuvammpi olet sen hirveämmäksi määräilevän anopin käyttäytyminen tulee.
Hän marssii kotiisi arvostelemaan leipomuksiasi, lastenkasvatusta ja ulkonäköäsi. En voinut uskoa, että aikuinen ihminen voi käyttäytyä niin julmasti poikansa vaimoa kohtaan. Nyt uskon anopin kykenevän jopa murhaan! Henkinen väkivalta on läsnä heidän kodissaan joka hetki - lähinnä appi harjoittaa sitä anoppia kohtaan huutamalla tälle lastenlasten kuullen, että ole hiljaa - sinä et tiedä mistään asiasta mitään ja ylipäätään väheksyy vaimoaan kaiken aikaa. Kuulostaa kaamealta ja vaikuttaa siten, että kana ryhtyy nokkimaan toista kanaa. Eläimellistä menoa!
piti minunkin oppia, että anopille olisi alusta asti pitänyt sanoa asiat suoraan ja olla muutenkin tiukempi. Yritin olla kunnioittava ja huomaavainen ja silti anoppi oli sitä mieltä etten ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen. Kun sitten kerroin anopille rehellisesti mitä mieltä olen hänestä ja hänen tavoistaan muuttui ääni kellossa. Ei ole sen jälkeen tarvinnut kuunnella v*ittuilua eikä valittamista siitä kuinka elämme elämäämme.
Tuo kirjoitus puhumattomuudesta on kyllä täyttä totta. On kauhean vaikea olla sellaisen ihmisen seurassa pidempään, jonka asioista ei tiedä juuri mitään. Mistä siinä keskustellaan?
Miniät saattaa huomaamattaan tehdä juuri näin. Kaikki omaa perhettä koskevat asiat salataan appivanhemmilta, varsinkin anopilta. Jopa sellaiset asiat, joilla ei ole niin kovin suurta merkitystä. Jos ollaan hankkimassa uutta asuntoa vaikka. Työpaikalla siitä voidaan aivan hyvin puhua, ystäville ja tuttaville siitä voidaan puhua, omille sisaruksille ja vanhemmille siitä voidaan kertoa, mutta ei appivanhemmille, niille ei saa mainita mitään. Etteivät vaan sano mitään siitä, etteivät vaan ala kysellä eikä neuvoa mitään jne. Sitä samaa kyselemistä ja neuvomista voi aivan hyvin kuunnella muilta tahoilta, mutta anopin tai apen sanomina se on yhtä myrkkyä.
Mitään ei puhuta opiskelutavoitteista, ei tulevaisuudensuunnitelmista, ei lapsen hankkimisajatuksista (kauhistus, sitä varsinkaan ei!), ei ylipäänsä mistään. Ei saa puhua mitään lomasuunnitelmista, mitä se niille kuuluu. Kaikki pidetään tarkoituksellisesti pimennossa, koska ne on omia asioita eikä kuulu anopille.
Jos anoppi uskaltautuu jotain kysymään, siitäkös riemu nousee. Mitäs se meidän asioita utelee ja tonkii.
Mistä sitten voi puhua? Minä en ainakaan voi kauaa viihtyä sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa voi puhua vain säästä.
Aikaansa seuraava ihminen voi keskustella vaikka mistä, miksi ne pelkästään lapsen perheen asioista pitäisi syntyä ne puhumisen juuret?
Jos lukee lehtiä (enkä tarkoita päivän uutisia pelkästään) ja kirjoja, niin niistähän saa aiheita vaikka mihin väliin.
Lukutaito on meille kaikille suomalaisille annettu lahjaksi.
Ei vaan tahdo löytyä yhteistä kiinnostuksen kohdetta. Politiikasta ei voi puhua, julkkiksista ei jaksa, muutamia samoja kirjoja olemme miniäni kanssa lukeneet, ne on muutamalla lauseella kuitattu. Katsomme eri elokuvia ja eri tv-ohjelmia, luemme eri lehtiä. Näistä asioista keskustelu olisi pelkkää retoriikkaa, jos ei halua sanoa omia mielipiteitään. Mielelläni kuulisin jostain miniääni kiinnostaneesta kirjasta tai asiasta, josta en itse tiedä, mutta miten minun pitäisi aloittaa keskustelu, etten vaikuttaisi uteliaalta? Olen joskus yrittänyt kertoa jostain itseäni kiinnostavasta tai muusta ajankohtaisesta asiasta keskustelua viritelläkseni, mutta miniäni pidätelty haukotus - no se siitä. Emme me kyläilyä enää harrastakkaan. Tuttavien kanssa voi näistä asioista puhua.
Yhteisiä kiinnostuksen kohteita olisivat lasten/lapsenlasten ja muiden läheisten ihmisten elämä, mielipiteet ja näkökulmat, siis juuri ne, mistä ei saa puhua/tietää. Surullista.