Kertokaa, mikä on pitkän liiton tarkoitus? Mitä pitkässä liitossa pitää tuntea toista kohtaan? Missä menee turvallisuuden ja rakkauden raja?
Vuosien yhdessäolon jälkeen tuntuu, että olemme kavereita, kämppiksiä. Olemme kasvanneet erilleen, emme ole enää samanlaisia kuin nuorina. Kummankaan jutut eivät kiinnosta toista, yhdessätekeminen menee usein siihen, että kränätään pikkujutuista. Minua on ärsyttänyt monet asiat hänessä jo vuosia, eikä ärsyynnys näytä lientyvän. Hän taas väittää, että rakastaa, mutta silti ei jaksa kuunnella juttujani, eikä kiinnostua niistä asioista, joita pidän tärkeinä.
Mikä siis on pitkän liiton tarkoitus, olla vain sen saman tyypin kanssa, kun on mennyt sen kanssa naimisiin ja elää kavereina loppuelämän? Voiko olla sellaista rakkautta, joka ei haihdu? Onko meidän elämä ihan normaalia liittoa?
Vuosien yhdessäolon jälkeen tuntuu, että olemme kavereita, kämppiksiä. Olemme kasvanneet erilleen, emme ole enää samanlaisia kuin nuorina. Kummankaan jutut eivät kiinnosta toista, yhdessätekeminen menee usein siihen, että kränätään pikkujutuista. Minua on ärsyttänyt monet asiat hänessä jo vuosia, eikä ärsyynnys näytä lientyvän. Hän taas väittää, että rakastaa, mutta silti ei jaksa kuunnella juttujani, eikä kiinnostua niistä asioista, joita pidän tärkeinä.
Mikä siis on pitkän liiton tarkoitus, olla vain sen saman tyypin kanssa, kun on mennyt sen kanssa naimisiin ja elää kavereina loppuelämän? Voiko olla sellaista rakkautta, joka ei haihdu? Onko meidän elämä ihan normaalia liittoa?
Vastaukset 21
Vanhimmat
ikuisesti samanlaisena.
Ajattele nyt vähän sanojasi.
Et voi olettaa ettei mikään muutu tai muuta
muotoaan elämässäsi.
Sinä kasvat puolisosi rinnalla,
Yleensä pikkujutut ne kaataa kaiken jos niihin ei puutu ajoisssa.
Molemmat ehkä arvostaa jotain omaakin aikaa?
Keskustele puolisosi kanssa mitä haluat tai tarvitset.
Hae itsellesi elämä, älä odota jonkun muun tuovan sitä sinulle.
Ei ole mitään järkeä pakottaa
toista johonkin mistä toinen ei ole kiinnostunut.
Pidä omat kiinnostuksen kohteesi
ja etsikää uusia molempia kiinnostavia juttuja yhdessä tehtäväksi.
Puhukaa asioista.
Minusta liiton tarkoitus on saada olla oma itsensä
turvallisesti,hyväksytty ja rakastettu toteuttaa
omaa olemistaan ihmisenä.Tuli vähän kankeasti ilmaistu ajatus.
Pitkä avioliitto itselläkin ja vaikka olen yrittänyt omasta mielestäni pitää suhteen vireänä, niin mielestäni vastapuoli ei ole tehnyt sitä. Vaimon kiinnostus seksiin katosi oikeastaan papin aamenen jälkeen ja jo vuosia olemme olleet enemmän kämppiksiä.
Aivan pikkujutuista emme riitele, mutta erimielisyyksien määrä kasvaa ja hänen juttunsa ja tekonsa alkavat ärsyttää yhä enemmän. Peitän hyvin oman ärtymykseni ja niin tekee vaimokin, mutta aina toisinaan tulee tilanteita, jolloin melkein toivon saavamme kunnon riidan aikaiseksi ja tämä kymmenen vuoden teatteri loppuisi siihen.
Onko virheeni ollut ystävyyteen perustuvat seurustelusuhteet, eli onko pitkän suhteen salaisuus se fyysinen ihastuminen? Olen kuvitellut fyysisen ihastumisen haihtuvan iän myötä, mutta onkohan se ihan niinkään? Fyysisiä(kin) arvoja arvostavat huolehtisivat ilmeisesti kunnostaan ja ulkonäöstään enemmän kuin vähemmän tätä puolta arvostavat sohvaperunat. Näin ollen fyysinen suhde voisi pysyä sittenkin mielekkäämpänä ja vireämpänä.
NAINEN HAKEE UROKSEN PARIUTUAKSEEN.PARI LASTA JA NAINEN ON SAANUT "TARPEEKSEEN" MAURI ON TEHTÄVÄNSÄ TEHNYT MAURI SAA MENNÄ
"Fyysisiä(kin) arvoja arvostavat huolehtisivat ilmeisesti kunnostaan ja ulkonäöstään enemmän kuin vähemmän tätä puolta arvostavat sohvaperunat. Näin ollen fyysinen suhde voisi pysyä sittenkin mielekkäämpänä ja vireämpänä."
Evoluutiomielessä näin varmaan onkin. Valitettavan usein tuo sormukseen kaiverrettu päiväys on samalla se "parasta ennen"-päiväys.
Tottakai mukana seuraa myös tuo henkinen puoli ja jos kaksi ihmistä kasvaa suhteessa eri tahtiin / eri suuntiin, on vain ajan kysymys milloin kriisit suhteessa iskee sen kovimman kautta. Sen jälkeen ratkaisee molempien kypsyys ja tahto ratkaista ne parisuhteen eduksi.
Tuttu juttu, näin se etenee, kun olet kerran rakastunut, kannetaan vastuu loppuun asti toisistamme ellei liity kolmatta pyörää mukaan.
Me käymme eri aikana lenkillä, kaupungilla jne. Mökille yhdessä. Tämä aika kun toinen on omilla asioillaan on minulle laatuaikaa ja taas sama minulle, muuten ei jaksa.
Odotas kun iskee impotenssi, mitäs siihen sanot?
En tiedä mikä on kenenkin pitkän liiton tarkoitus enkä sitä pitä pitkässä liitossa tulisi tuntea, mutta sen olen oppinut, että vastuu omasta hyvinvoinnistani tai onnellisuuden tai tyytyväisyyden tunteista on minulla itselläni.
Parisuhde on kahden ihmisen suhde, jossa kumpikin on omanlaisensa. Jos mies on passiivinen eikä häntä kiinnosta vaimon tekemiset se on joko hyväksyttävä tai sitten muutettava omaa suhtautumista asiaan. Vanha klisee toisen ihmisen muuttamisesta (joka ei siis onnistu) kyllä pitää paikkansa.
Olemme olleet yhdessä kolmisenkymmentä vuotta ja suurin osa askea on jokseenkin tylsää mutta kuitenkin turvallista ja mukavaakin. Pieniä piristysruiskeita sisältyy niin erkeen kuin parisuhteeseenkin. Seksielämäkin on hiipunut todella vähäiseksi mutta kuitenkin silloin tällöin liekki leimahtaa!
Varmastikin vuosikymmenten yhdessä olon jälkeen ollaankin enemmän kavereitä ja elämänkumppaneita kun rakastuneita kuhertelijoita, ehkä arvomaailmakin on muuttunut.
Arvokkainta on ehkä kuitenkin, mielestäni, se yhteinen menneisyys ja kaikkia se mikä yhdessä on saatu aikaiseksi ja kaikki se mitä yhdessä on koettu. uskon myös, että monissa pitkissä liitoissa kumpikin voi olla oma itsensä ja toteuttaa omia intressejään ilman joutavaa mustasukkaisuutta tai alkuaikojen itsekkyyttä.
On hyvä miettiä, että mitä avioliitto merkitsee. Onko se sitä, että katsotaan toisiaan silmiin vai että katsotaan samaan suuntaan? Onko se yhdessä tekemistä vai yhteisen elämän tekemistä?
Pitkän liiton aikana ihmiset muuttuvat, kasvavat, kokevat asioita yksilöinä ja se heijastuu parisuhteeseen. Jos huomaa, ettei vuosiin ole tehnyt mitään mielekästä kumppanin kanssa, niin eikö olisi aika silloin katsoa peiliin ja kysyä itseltään: miksi näin on? Onko alusta asti niin ollut vai onko siihen vain ajauduttu?
Jos kumppani ärsyttää, ole onnellinen, sillä hän vain tuo sinusta esiin sen oman puolesi, jota et ole vielä hyväksynyt. Kumppani on eräässä mielessä hengellinen opettaja, joka kulkee vierelläsi ja tuo sinusta esiin puolia, joiden työstäminen on sinulla vielä kesken. On myöskin hyvä muistaa, että jokaista ärsytyshetkeä kohden kumppanisi on varmasti kokenut vastaavan koskien sinua!
Totuus todellakin on, ettemme voi muuttaa toisia ihmisiä, vain itsemme ja ajattelumme. Mutta, mahtavaa kyllä, se voi muuttaa aivan kaiken,myös sen, miten koemme kumppanimme ja miten hän kokee meidät.
Seksi toimii parisuhteen peilinä ja sen toimivuus heihastuu koko suhteeseen: kun seksi toimii, se merkitsee noin 10%, kun se ei, niin se merkitsee siinä 90%. Jos kumppaniin ei ole vuosiin kuin katsonut, niin tuskin upeaa seksiäkään voi odottaa, vai mitä? Seksielämä elää muutoksen kausia niin kuin elämä muutenkin ja senkin saa liekkiin - monien vuosikymmenien jälkeenkin - jos vain on valmis näkemään vaivaa. Ja jokainen, joka on valmis jättämään kumppaninsa vuosien jälkeen ja aloittamaan koko jutun uuden ihmisen kanssa, voisi yhtä hyvin päästä helpommalla ja keskittyä alkuperäiseen kumppaniin ja saada aikaan taivaallisen upea suhteen!
Jokainen, joka sanoo, ettei kumppania kiinnosta jutut ja tärkeänä pitämäsi asiat, pysähdy miettimään, että millaisia juttusi ovat ja ovatko omat kiinnostuksesi kohteet jyränneet alleen huomion, jota voisit antaa kumppanisi jutuille ja hänen kiinnostuksen kohteilleen? Parisuhteiden toimivuudessa tarvitaan myös kompromisseja; kaksi ihmistä ei voi olla koko ajan kiinnostuneita toisen jutuista, siksi kummallakin on hyvä olla omia juttuja, omia ystäviä, omaa aikaa.
Kumppanin kanssa kaikeasta pitää pystyä juttelemaan - on myytti. Kaikesta ei tarvitse puhua, sitä varten meillä on ystävät, naapurit, sukulaiset ja työtoverit! Mutta jos perheen sisäisistä asioista ei kommunikoida ja jos tunteiden näyttäminen unohtuu, niin sitten pitää päättää vain tehdä enemmän töitä suhteen eteen.
Muistakaa: monen monta kertaa rakastumme toisessa niihin piirteisiin, joita meillä ei ole. Ja ne samaiset piirteet tulevat myöhemmin aiheuttamaan haasteita!
Kummallista, että sanat upea seksielämä toistuvat yhtenään näissä avioliiton kestämispohdinnoissa.
Mitä se upea seksi on? Ja mihin se oikeastaan kantaa? Ettei vain jokin taho ulkopuoleltamme ole uskotellut meille hyvän avioliiton edellytyksiä?
Menin naimisiin sen kummemmin miestä rakastamatta noin 40 vuotta sitten. Kummallakin on ollut todella hieno ja kiinnostava työura, lapset ovat tuottaneet pelkkää iloa (nyt jo perheineen) ja olemme mieheni kanssa olleet elämän eri käänteissä etevä = upea tiimi.
Mieheni ei ole erityisen kiinnostunut seksistä, ei ole koskaan ollutkaan. Minä olin aluksi paljon enemmän. Nyt moneen vuoteen varsinaista seksiä, kuten te ehkä asian käsitätte, ei ole ollut ollenkaan. Mutta elämä on muuten tapahtumia täynnä: matkoja, juhlia, lomailua ja - työtä.
Joo, olin minä hyvin nuorena kihloissa hyvin intohimoisen nuorenmiehen kanssa. Joskus muistelen hänen kanssaan viettämääni seurusteluaikaa. Mutta sitten tapaan hänet jossain satunnaisesti. Hm. Melko raihnainen ja rappiollahan hän nykyisin on. Ei ole enää pilkettä silmäkulmassa. Ihmettelen, mihin hänessä rakastuin intohimoisesti 40 vuotta sitten :)
Kaikki hyvin, tukka hyvin. Mutta ei "upeata seksiä", eikä siis riitoja ja epävarmuuttakaan. Sopii meille.
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/parisuhteen_vaiheet/rakkaus/
Oma käsitykseni hyvästä ja toimivasta suhteesta on hyvin lähellä tuon sivustojen kuvaamaa.
Seksielämä on upeaa jos kumppanit on yhtäviehättyneitä toisistaan ja molemmat tuntevat tarpeensa tyydytetyiksi. Se on sitten ihan yksilöstä/pariskunnasta kiinni riittääkö siihen joka lauantainen hyvänyönsuukko vai kaipaako päivittäin kiihkeää ja vaihtelevaa seksiä kaikkine esileikkeineen ja yhdyntöineen aamuin illoin ja vieläpä sponttaanisti senkin uhalla että aamupuurot palaa pohjaan.
Vastavuoroisuus useimmille lienee avain asemassa. Itse ainakin pohjimmilta toivoisin vain tuntevani olevani haluttu ja hyväksytty ja "ok" sellaisenaan kaikkine himoineni ja vikoineni ja saada antaa toiselle samankaltaisen olon. Enkä ole ainakaan kuullut kenenkään tahtovan naimisiin pumpattavan Barbaran/Kenin kanssa. Mulle ei valitettavasti riitä se hyvänyönsuukko lauantaisin, vaan kallistuu lähemmäs semmosta aamulla 69, illalla seinää vasten, linjaa kohti.
Oli aika kova pettymys huomata et mullakin on ihan tuollaisia itsekkäitä tarpeita läheisyyteen enkä kykenekään rakastamaan puolisoani ehdoitta ja olemaan tyytyväinen vain siihen et antaa. Mulla on meinaan ollu tiukka tavoite ja tahto olla hyvä mies ja onneks se tahto ei oo kadonnu, mut odotukset ehkä vähän realistisemmat nyt kun on nähnyt elämää.
Mahtava kommentti!
Itse kamppaillut pari vuotta vastaavanlaisten asioiden parissa. Avioliitto ollut VAKAVASSA kriisissä, umpikujassa ja ero ollut todella lähellä. Yritetty ja yritetty, tuntuu kuin kiertäisi kehää. Vanha klisee "kasvoimme erillemme" tuntunut todella osuvalta. Olemme onneksi puhuneet mieheni kanssa paljon liittomme tilasta, mikään ei ole salassa (tai siltikin yksiasia, rakastuminen toiseen, mutta sen pidän kurissa, silti tekisi mieli kertoa, mutta yritän päästä siitä tunteesta eroon).
Periaatteeni on aina ollut, että avioliitto on ikuinen, enkä hetkeäkään epäillyt rakkauttamme naimisiin mennessämme. Vuodet muuttavat kuitenkin ihmistä, kiinnostuksen kohteet eroavat jne. Nyt tein sen päätöksen, että muutan omaa käytöstäni, peiliin katsominen on kivuliastakin, mutta hyvin paljastavaa. Tätä kautta toivon muutosta tulevan. Nyt on jo pari viikkoa ollut hyvä olo sydämessä.Joku saattaa hymähtää, mitä, pari viikkoa...Se on mielestäni paljon, kun ottaa huomioon, että sitä ennen ei mennyt juuri päivääkän ilman katkruutta ja avioeroajatuksia. Toivon tämän olevan uusi alku ja kriisissä kasvamisen aika lähentäisi meitä taas toisiimme ja lapsemme, kaksi kappaletta, saisivat tass hyvän ja ehjän henkisen kodin :)
sellaista rakkautta, joka ei haihdu, se tosin voi muuttaa hieman muotoaan mutta säilyy ja kestää.
Teidän elämänne taitaa kyllä olla sitä ihan normaalia liittoa. Harvemmalla se tämä elämä on niin hyvin hallussa, ettei tarvitsisi ihmetellä avioliiton tarkoitusta, valitettavasti.
"Minua on ärsyttänyt monet asiat hänessä jo vuosia, eikä ärsyynnys näytä lientyvän."
Tämä pisti silmääni. Oletko yrittänyt puhua noita asioita selväksi? Jos ne ovat jotain luonteenpiirteitä tai muuta sellaista mitä ei voi muuttaa, samat tavat olivat mitä ilmeisimmin olemassa jo suhteen alussa ja jos ne eivät silloin ärsyttäneet, ongelma on sinun mielessäsi.
Yritän itse pitää tuollaiset mielen pohjalle jäävät asiat minimissä keskustelemalla miehen kanssa. Aina asioihin ei tule mitään muutosta, mutta joskus niihin saa järkevän selityksen ja ärsytys vähenee sen myötä. Sen mitä olen havainnoinut tuttavien liittoja, pitkässä liitossa kertyy helposti ylimääräistä kuonaa(katkeruutta ja ärsytystä) suhteeseen. Minusta sellaista vastaan kannattaa taistella, eikä varsinkaan pidä lietsoa itseään negatiivisuuteen.
Pitkän liiton salaisuus on minusta se, että osataan rakastua toiseen uudelleen. Ei kukaan jaksa jatkuvaa ilotulitusta, mutta joskus sellaistakin tarvitaan. Sellaista on vanhemmillani vuosikymmenien pituisessa liitossaan ja sellaista haluan itsekin. Vaikka meillä ei vielä ole ihan hirveän pitkä avioliitto ehtinyt olla, muistelen välillä tarkoituksella sitä aikaa kun tutustuimme ja olimme juuri aloittaneet seurustelun. Minä pystyn ainakin vielä hyvin palaamaan niihin tunteisiin ja siihen kuumottavaan ihastukseen...
NUORENE ME KAIKI VANHENEMME SUOMI NÄYTTÄÄ TÄNÄ PÄIVÄKIN OLEVAN TÄYNNÄ YKSINÄISIÄ VANHUKSIA JA LISÄÄ ON TULOSSA NYKYAJAN SINKKUNAISET JOTKA SUUREEN ÄÄNEN ILMOITTAVAT,ETTA TÄSSÄ EI ÄIJIÄ TARVITA.TULEE AIKA KUN TATUOINNIT RYPISTYVÄT IKÄÄ ON 65 KUKAAN EI KÄY KATSOMASSA PITKÄ AVIOLIITTO JÄ JÄLKELÄISET LUOVAT TURVALLISEN VANHUUDEN SINULLEKIN.JOKU KÄY KATSOMASSA SINUA KUN OLET 70V
Niin, tuo just mietityttääkin, että vanhuus on turvallinen sitten, kun on tuon yhden ukon kanssa jaksanut pyöriä koko elämän. Mutta onko se elämän tarkoitus, että ollaan suhteessa vain sen takia, että siinä on mukavaa ja turvallista?
Joku kyseli ärsytyksen syiden perään. Aloimme seurustella nuorina ja silloin erehdyin pitämään joitakin hänen puoliaan jonain muuna kuin mitä uskon niiden olevan nyt. Tuntuu, että olen muuttunut ihmisenä, enkä enää jaa samalla tavalla ajatuksia hänen kanssaan. Elämänkatsomuksemme on lähtenyt kasvamaan aivan eri suuntiin. Siksi kai sanotaan, että nuorena naimisiin menneet eroavat helposti, kun kasvavat aikuisiksi.
Mitä tulee seksiin, haluaisin, että jotain kipinää kuitenkin olisi. En jaksa kuvitella sellaista elämää, että seuraavat 30 vuotta joutuisin jollain tavalla myöntymään seksiin, koska oikeasti se ei kiinnosta tämän ihmisen kanssa.
Siksi kyselin avioliiton tarkoitusta, että halusin kuulla, ovatko nämä tunteet ihan normaaleja tunteita pitkässä liitossa. Jos ovat, ymmärrän sitten, mitä pitkä liitto maksaa minulle ja pohdin sitten, onko se minua varten.
Jos ei ole lapsia, niin tee oikea ratkaisu ja vaihda kumppania. Lasten jälkeen erilainen arvomaailma korostuu entisestään ja lapset kärsivät siitä sitten jollain tavalla. Joko elämällä kylmässä, väkivaltaisessa tai muuten toisia kunnioittamattomassa ydinperheessä tai kaipaamalla sitä etävanhempaa eron jälkeen. Pääsääntöisesti väitän uusioperheiden olevan onnellisin paikka lapsille, sillä siinä ei ole kenenkään pakko olla.
Mieti tosiaan missä olet 20-30 vuoden kuluttua ja onko elämä tosiaan sen arvoista. Mitä menetät jos teet toisin, voiko mikään oikeasti olla huonommin? Materialistiset asiat kannattaa unohtaa, sillä itse tunnen monta eläkeiässä olevaa naista, jotka ovat kertoneet katuneensa ikänsä sitä, etteivät lähteneet 40 vuotta sitten kuihtuneesta suhteesta taloudellisen turvan vuoksi. Tästä syystä päätin itsekin pitkän avioliiton ja olen nauttinut tuon jälkeen elämästä aivan eri tavalla kuin ennen.
Mitä tulee lasten tuomaan turvaan, niin kyllähän se totuus on, että laitokseen sitä jokainen elämänsä loppuvaiheessa joutuu ja lapsista on aika vähän turvaa ja seuraa siinä vaiheessa. Tähän vastaan laittavat voisivat joskus vierailla jollain vanhainkodilla tai hoitolaitoksessa.
Eli elämän tarkoitus on nauttia elämästä omalla tavallaan, mutta yhteiskunnan normeja sen verran noudattaen, ettei riko lakeja tai kovin pahasti loukkaa (joskus pakko) muiden tunteita. Kaikkia ei voi, eikä tarvi miellyttää, eikä kenenkään kynnysmatoksikaan kannata ruveta.
Niin sehhän on mainio syy ottaa ukko ja tehdä lapsia, että käy ees joku katsomassa sitten vanhana vanhainkodissa... Ja mikään ei takaa edes sitä, että ne jälkeiläiset käy katsomassa tai ukko pysyy siinä rinnalla loppuun saakka.
Kuinkahan monta kertaa on joku lojunut kuukausia kuolleena kotona vaikka on aikuisia lapsia...
Näin on! Ei siitä siipasta ole sinua hoitamaan vanhuudessa, varsinkaan jos sitä "oikeaa" rakkautta ei ole. Aika harvassa ovat ne vanhukset, jotka hoitavat toisiaan halusta. Useimmille (ja useinmiten vaimoille) kyse on velvollisuuden tunteesta ja siinä sivussa sitten kiusataan mm. lapsia martyyrimaisuudellaan.
Olen itse aika samanlaisessa tilanteessa kuin ap ja miettinyt jo pitkään tuota eroasiaa. Meillä tosin on vielä pieniä lapsia, mutta nykyisin mieheni purkaa ahdistustaan jo heihinkin, joten välillä mietin, että kuinka pitkälle se ydinperhe on onni ja autuus? Voisin arvailla, että olisimme paremmat vanhemmat eronneina.
Ennenvanhaan pitkä liitto oli molempien tuki ja turva. Sieltä on peräisin ikuisen liiton ihannointi. En itse enää usko, että 20-vuotiaana puolisonsa tavanneet voivat olla onnellisia yhdessä kuolemaansa asti, kuin poikkeustapauksissa. Että kasvetaan yhdessä ja samaan suuntaan samanaikaisesti on kyllä todella ison sattuman summa! Tai että edes ymmärretään toista siinä vaiheessa kuin toiselle tulee kasvunpaikka.
En usko myöskään siihen, että nykyiseen kumppaniin uudelleen tutustuminen olisi helpompi urakka kuin uuteen. Vanhan kanssa on aika paljon huonoa historiaa (jota ilman ei tietty olisi tässä tilanteessa). Pettymyksiä toisensa jälkeen.
Mitä ärsyttäviin ominaisuuksiin tulee, niin miten ne muka kuvaavat omia vajeitani? Minua ärsyttää mm. mieheni tapa jättää kaikki laitteet päälle, jääkaapin ovet auki (epätaloudellista / vaarallista), hänen tapansa silputa aivan kaikki paperit ja hakata näppäimistöä niin kovaa kuin mahdollista (kamala meteli), työntää lasten vaatteet kaappiin yhtenä myttynä, olla kuuro lasten "isää" huudoille jne. Olemme kyllä puhuneet näistä ja olen saanut tietää, että miestäni ärsyttää minussa vain se, että pyyhin keittiönpöydän liian märällä rätillä. Korjasin asian, mutta hän ei kykene tekemään mitään omille "vioilleen". Nykyisin häntä siis ärsyttää minussa vain se, että sanon (nalkutan) hänelle hänen vioistaan.
Ja entä itsensä muuttaminen verus toisen muuttaminen? Tässä on ollut minulla oivalluksen paikka. Minun pitää muuttua niin, että korjaan mieheni jäljet ja hyväksyn sen tehtäväkseni tai annan vaan olla ja maksan sitten suuren vesi/sähkölaskun tai kenties tulipalo korjaa koko omaisuuden pois. Vaihtoehdot ovat huonot, varsinkin kun ei ole sitä rakkautta, jonka takia tekisin kaiken hänen vuokseen.
Kaikkien pohdintojen jälkeen olen kallistumassa eron puolelle, mutta pitkä pätkä tässä on asiaa mietitty. Yhdessä ja erikseen (mieheni ei tietystikään haluaisi erota - kunhan vain lopettaisin nalkutuksen....).
Uskon, että jokaisen on tehtävä oma pohdiskelu toiveistaan ja peloistaan jossain elämän vaiheessa. Sen on puolisolleen velkaa, että edes yrittää ottaa toisen mukaan keskusteluun.
pohdintoja käyn tässä läpi.Neuvoja tulee: puhukaa ,puhukaa.Mutta,kun ei pystytä puhuun.Mies ei pysty puhuun ollaan eri aaltopituudella.Se miksi ollaan näinkin pitkällä johtuu meikäläisen pehmoilusta.Kumma juttu kun huomaa vasta yli 50v.että on elänyt toisen varjossa koko elämänsä. En sano,etteikö olis ollut paljon hyvääkin. Rehellisyys,uskollisuus,välittäminen,mutta,mutta....nim.enemmän tilaa itselle
Käytöksesi ja kas kun sitä korjaat
niin et ehdi toista morkata.
Tämä on totuus, asenteesi sen ratkaisee.
Muutatko itseäsi vai et ?
Ei ole muuta tehtävissä.
Nainen minäkin.
vain korjata toisen jälkiä? Missä oma elämäsi?
seuraa kirjoittelua, niin huomaa että yksinäisiä vanhoja ihmisiä on vaikka kuinka eikä ne kaikki ole olleet naimattomia ja perheettömiä. Naisia on paljon, koska ovat jääneet leskiksi. Jälkikasvu perheineen asuu kaukana tai ei muuten pidä pidä mitään yhteyttä vanhempiinsa tai isovanhempiinsa. Kerran pari vuodessa ja sittenkin on kiire pois.
Niin, että en mä nyt ihan tota vanhuuden turvaakaan ajattelis ainoona syynä pysyä huonossa parisuhteessa.