Päivällä mietin, että kenelle kaverille sitä soittaisi kun oli hieman tylsää. Selasin kännykän nimiluettelon läpi ja huomasin, että minulla ei oikeasti ole enää ystäviä. Tai on yksi, mutta hänkin on sellainen, joka ei kauheasti mitään koskaan tee ja hän on hyvää pataa erään ihmisen kanssa, jota inhoan, niin eipä siinä pysty hänelle kaikkia ajatuksia kertomaan.
Mietin, että mitä tein viime kesänä, keiden kanssa silloin olin. Vastaukseksi sain T:n ja S:n. He olivat parhaita ystäviäni, mutta olen tämän kesän aikana menettänyt heidät molemmat. S:n alkukesästä, T:n tällä viikolla. Molemmat tapaukset olivat sellaisia, joissa minä sanoin suoraan, mitä ajattelen heidän toiminnastaan. S:n kohdalla hänen alkoholin käytöstään ja jatkuvasta sekoilemisesta. T:n kanssa riitoihin jouduttiin siksi, että hän teki oharit, ei ilmoittanut minulle vaikka soitin hänelle kahdesti sinä päivänä. En voi sietää sitä, että sopimuksia rikotaan noin eikä olla edes pahoillaan, vaikka itse ehdotetaan jotain tiettyä päivää ja käsketään kaverinkin pistää se kalenteriin ylös, jotta varmasti muistaa. Nyt jos yhtään meitä molempia tunnen, eipä kauheasti enää tulevaisuudessa yhteyttä pidetä. Niin se käy!
Tuo sai miettimään, että luovunko liian helposti ystävästä? Yksi riita, niin olen valmis heittämään kaiken romukoppaan ja totean vain, että en minä kusipäitä kaverikseni tarvitse. Pärjään yksinkin.
Olenko julma ihminen, kun olen valmis sulkemaan melko helposti toisen ihmisen pois elämästäni? Toisaalta onko se väärin, että haluan ympärilleni ihmisiä, jotka eivät ole paskoja minua kohtaan? Kysäsin veljeltäni tuota, että olenko liian vaikea ihminen, eikö minun kanssa voi tulla toimeen. Hänen mielestä minut pitää vain oppia tuntemaan. Toisaalta tarkoittaako se sitten sitä, että nuo S ja T eivät oppineet tuntemaan minua, niin kuin ei moni muukaan entinen ystävä, ja kun ei S 10:ssä vuodessa ja T 2:ssa oppineet tuntemaan minua, niin antaa mennä. Puolustan itseäni silläkin, että tämä ainoa ystäväni on myöskin konenut kanssani monet riidat, mutta silti ystävinä pysytty. En siis aivan turhaan ystävästä luovu. Mutta eikös sitä aina pidä kysyä ulkopuolisen mielipidettä? Puheenvuoro siis Teillä!
Mietin, että mitä tein viime kesänä, keiden kanssa silloin olin. Vastaukseksi sain T:n ja S:n. He olivat parhaita ystäviäni, mutta olen tämän kesän aikana menettänyt heidät molemmat. S:n alkukesästä, T:n tällä viikolla. Molemmat tapaukset olivat sellaisia, joissa minä sanoin suoraan, mitä ajattelen heidän toiminnastaan. S:n kohdalla hänen alkoholin käytöstään ja jatkuvasta sekoilemisesta. T:n kanssa riitoihin jouduttiin siksi, että hän teki oharit, ei ilmoittanut minulle vaikka soitin hänelle kahdesti sinä päivänä. En voi sietää sitä, että sopimuksia rikotaan noin eikä olla edes pahoillaan, vaikka itse ehdotetaan jotain tiettyä päivää ja käsketään kaverinkin pistää se kalenteriin ylös, jotta varmasti muistaa. Nyt jos yhtään meitä molempia tunnen, eipä kauheasti enää tulevaisuudessa yhteyttä pidetä. Niin se käy!
Tuo sai miettimään, että luovunko liian helposti ystävästä? Yksi riita, niin olen valmis heittämään kaiken romukoppaan ja totean vain, että en minä kusipäitä kaverikseni tarvitse. Pärjään yksinkin.
Olenko julma ihminen, kun olen valmis sulkemaan melko helposti toisen ihmisen pois elämästäni? Toisaalta onko se väärin, että haluan ympärilleni ihmisiä, jotka eivät ole paskoja minua kohtaan? Kysäsin veljeltäni tuota, että olenko liian vaikea ihminen, eikö minun kanssa voi tulla toimeen. Hänen mielestä minut pitää vain oppia tuntemaan. Toisaalta tarkoittaako se sitten sitä, että nuo S ja T eivät oppineet tuntemaan minua, niin kuin ei moni muukaan entinen ystävä, ja kun ei S 10:ssä vuodessa ja T 2:ssa oppineet tuntemaan minua, niin antaa mennä. Puolustan itseäni silläkin, että tämä ainoa ystäväni on myöskin konenut kanssani monet riidat, mutta silti ystävinä pysytty. En siis aivan turhaan ystävästä luovu. Mutta eikös sitä aina pidä kysyä ulkopuolisen mielipidettä? Puheenvuoro siis Teillä!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Oletko tehnyt selväksi tuolle sopimuksia rikkoneelle ystävälle että et hyväksy tuollaista käytöstä - vai jätitkö hänet puhumatta mitään? Kannattaa ainakin selvittää miksi et ota enää yhteyttä. En itsekään hyväksy sopimuksia rikkovia ja olen jättänyt ystäviä, yleensä olen toki vaikka jotain viestiä laittanut tai soittanut että on tavallaan selvitetty mikä meni vikaan. Tai olen ainakin yrittänyt. Kaikkihan ei suostu selvittämään sellaista missä kävisi ilmi että he itse ovat tehneet jotain väärin. Olen joskus laittanut viestin että tarvittaessa voin keskustella asiasta...
Kyllä minusta se on kerrasta poikki, jos toinen ei pidä sovittua asiaa - ilman mitään syytä. Ja varsinkin ellei edes pyydä anteeksi vaan saattaa moittia, että oletpa herkkä ja mitäs tuo nyt mukamas haittaa...
En halua olla tekemisissä epäluotettavien ihmisten kanssa.
joka rikotaan jopa neljäkertaa, ja ollaan polleeta. Mut sellaiset ystävät voin jättää, eivät enää olemassakaan,vaan pelkkää ilmaa. Jotain rajaa ystävän petturuudessakin. Ystävät ja ns ystävät, huomaa eron, vaikka kuinka yritetään näytellä
Etkö ole itse koskaan ikinä rikkonut MITÄÄN sopimusta? Esimerkiksi äidille antamaasi lupausta, että tyhjennät astianpesukoneen klo 12 mennessä? Etkö tosiaan?
Luulenpa, että äidilläsi on oikeus jättää sinut. Olethan sen ansainnut - rikoit lupauksen!
Mun kotiväkeni on tuollaisia ohreitten tekijöitä. Tänään viimeksi.
Olivat tulossa sadan kilsan päästä, sanoivat tuloaikahaarukaksi klo 11- vähän jälkeen 12. viipyä ei ollut tarkoitus koko iltaa. En ollut ainut syy tuloonsa todellakaan.
Se vähän jälkeen 12 oli sitten melkein 15.00.
Eivät olleet pahoillaan. Eivät koskaan ole.
Aina odotutetaan ja en voi lähteä kotoa minnekään.
Joskus yhden jälkeen laitoin veljelle tekstarin, että missä he ovat. Ei mitään vastausta.
Mun tapauksessani ei ole kyse yhdestä "riidasta", vaan jatkuvasta minun / meidän perheen aikani mitätöinnistä.
Olettavat että olen aina kotona, ja olemassa heitä varten.
Mulle pitää käydä kaikki kellonajat, eivätkä he muka voi siltikään niin pitää kiinni sovituista ajoista. Tuloaika/viipymisaika on aina yhtä aprilliä..
Ennen syyksi kävi se, etteivät he voi soittaa väliltä jne. Nyt on kännykät. Siltikään mikään ei stemmmaa.
Ja mitäs sanot kun kyseessä on oma kotiväki.. suuttuvat vaan.
Onko se oikein, että mulle jää aina lähes paha mieli ja p..maku suuhun. Sama koskee miestäni.
Onko tuokaan ihan oikein. Kun aiotaan tulla, ei tulla, ja kun ei aiota niin tullaan. Ja koska sattuu.
Olin laittanut ruokaakin. Oli puhe että he ottavat minut mukaan eräälle visiitille. Eivät ottaneet. Olivat käyneet keskenänsä.
Sitten oli tarkoitus, että he jättävät mukanansa tulevan vieraan minun luokseni, ja lähtevät säällisen ajan kuluttua. Että minä saan sitten olla rauhassa sen ihmisen kanssa.
Eivät lähteneet. Koko illan seitsemään saakka häiritsivät meitä. Kyllä, häirinnäksi se mielestäni jo meni.
Seuraavalla kerralla kun ilmoittavat tulevansa kl x, sano että älkää turhaan päättäkö kellonaikoja kun ette kumminkaan niitä pidä. Sitten jos eivät tulekaan vaikka ovat kivenkovaan antaneet kellonajan ja olet jo odotellut jotain tunnin, niin lähde pois kotoa ja anna heidän seisoa oven takana jos heitä huvittaa.
Heillä ei ole sukulaisuuden verukkeella minkäänlaista oikeutta käyttää sinua hyväkseen ja halveksia sinun perheesi vapaa-ajan käyttöä.
Pidä puolesi!
Oletkohan sisareni toisessa ulottuvuudessa? :o Omat vanhempani ovat AIVAN SAMANLAISIA.
Joskus se ottaa niin paljon pattiin, että suunnittelen, miten voisin itse tehdä heille samalla tavalla. No, se ei yleensä onnistu, koska he eivät välitä, vaikka tulisin hakemaan heitä viisi tuntia myöhässä! :S Toisinaan kyllä olen onnistunut hermostuttamaan äitini, mutta eihän hän ymmärrä toimivansa samalla tavalla. Se kun on aina "ihan eri asia"!
Eipä siinä oikein muu auta, kuin joko olla välittämättä tai olla tekemättä sopimuksia. En usko, että se auttaisi, vaikka lähtisitkin kotoasi kellon lyötyä kaksitoista - meidän tapauksessamme se ei tunnu ainakaan auttavan. Tosin sinun kotiväkesi saattaa olla vähemmän jääräpäistä?
Enpähän tunne sinua mutta kuullostat samanlaiselta kun eräs kaverini.
Taidan olla hänen ainoa kaveri,ja en varmaan minäkään kovin pitkään...
Hän on ihan siedettävä joskus,ja varmaan ollaan kavereita siitä syystä että olen tuntenut hänet niin pitkään että tiedän myös hänessä olevan hyvääkin..
Liian itserakas käytös,liian ehdoton mielipiteissään ja puuttuminen liiaksi toisten asioihin.
Varmaan se kaverini miettii kuten sinä,mutta unohtaa sen seikan että ystävyydessä täytyy hyväksyä myös virheet kavereissa ja heidän elämäänsä ei saa liiaksi puuttua..
Luulen että oharin tehnyt kaveri ei oikeasti halunnut edes treffata.
Kaveruus ja ystävyys on aina molemmin puoleista haluaa olla yhdessä ja jakaa kokemuksia.
Luovut ystävistäsi aivan liian helposti. Oikeastaan voisi sanoa, ettet todellakaan edes ole mikään ystävä - päinvastoin!
Ymmärrän kyllä, että ohareiden tekeminen suututtaa, eikä tietenkään ohareiden tekeminen ole oikein, mutta ei sen takia nyt voi ystävyyttä katkaista! Jos noin pienistä jutuista kaikki hylkäät, tulet olemaan ennen pitkää täysin yksin.
Ja mikä vielä pahempaa: olet aivan varmasti itse tehnyt ystäviäsi loukkaavia asioita aivan yhtä paljon! Sinäkään et ole täydellinen. He kuitenkin ilmeisesti painavat villaisella loukkaavan käytöksesi... sinä taas lyöt välit poikki! Täysin kohtuutonta!
Mutta tietenkin jos viihdyt yksin, etkä tajua ystävien arvoa, on parempikin, että hylkäät heidät.
Minä olen monta kertaa loukannut parasta ystävääni, ja hän on loukannut minua aivan yhtä monta kertaa - ja olemme yhä ylimpiä ystävyksiä! Se on tosiystävyyttä, että on toisen tukena aina ja ymmärtää toisen epätäydellisyyttä, ei se, että pieninkin erimielisyys saa hylkäämään toisen (varsinkin, kun molemmat aivan VARMASTI loukkaavat toisiaan ihan samalla tavalla - ei ole suhdetta, jossa ei ikinä loukattaisi toista, se on täyttä utopiaa!).
Totta miltei joka sana. Tuntuu kummalliselta, kun antaa anteeksi ja ohittaa kaverin töppäykset, ja sitten, kun itse mokaa siitä nostetaan kauhea meteli ja pannaan heti välit poikki. Monesti voi olla myös, että suuressa sisarusparvessa elänyt on pakostakin oppinut antamaan anteeksi, kun taas ainut tai seuratta kasvanut lapsi, ei kykene kompromisseihin niin helposti. Siis yleistys vain, ei mikään totuus.
Samoilla linjoilla. Jos yksien ohareiden takia on valmis pistämään
jäihin vuosien ystävyyden, niin eipä tainnut olla edes kyse
mistään ystävyydestä.
Ainakin omissa vuosia ja vuosia kestäneissä ystävyyksissäni
on ollut niin huonoja kuin hyviäkin hetkiä. Ei yksikään
ystävä ole niin täydellinen, ettei koskaan "virheitä" tekisi.
Jos heti vetää herneet nenään eikä yhtään pysty antamaan anteeksi,
niin ei ole ihme jos ne ystävät alkavat viihtymään paremmin
muiden ihmisten seurassa.
Kaikilla on tietenkin oikeus valita keneen pitää yhteyttä ja mitä
ystäviltään sallii. Jos joku teko on muka niin kamala ettei
halua enää olla kaveri, niin ei ole pakko. Kovin ehdottomalla
asenteella vain ajautuu helposti siihen tilanteeseen, että
ei ole enää yhtään ystävää työpaikan ulkopuolelta.
Minusta oikea ystävä pystyy myös antamaan toiselle anteeksi.
Ystävyys on vuorovaikutteista, eikä jatkuvaa toiselta vaatimista.
Vaikka itse toimisi aina tietyllä tavalla, niin se ystävä on
eri ihminen, jolla on eri tavat toimia. Ei miksikään kynnysmatoksi
kannata asettua ja ystävälle saa olla vihainen, mutta joskus
kanattaa kyllä tehdä myönnytyksiä ystävyyden eteen, eikä
aina vain lyödä välejä poikki.
Jos joku tekee minulle oharit tulkitsen sen niin, ettei tuo ihminen arvosta ystävyyttämme/minua tarpeeksi pitääkseen kiinni luvatuista asioista. Kummallista, että ei osata sitten ajoissa ilmoittaa ettei ehdikään/kerkeä/jaksa yms....
Kyllä sä voit sen silloin ääneen sanoa, että susta tuntuu noin. Se on itsensä ja toisen arvostamista ja rehellisyyttä molemmille, kun tekee sen asian selväksi, ettet ole mikään kynnysmatto. Ja toinenkin voi herätä siihen, että huomaa mitä tekee. Ainakin kun mulle on sanottu mun virheistä, niin monesti huomaa, miten ajattelematon sitä onkaan ja ei osaa ottaa tosita aina huomioon, vaikka haluaisikin. Sellaisen ihmisen kanssa on helppo olla, josta tietää, ettei tarvitse arpoa, mitä hän milloinkin ajattelee, vaan voi tietää, että toinen kyllä kertoo myös siitä, jos loukkaantuu. Se on välittömämpää.
mutta se ei välttämättä ole niin. Et voi olla niin kapeakatseinen, ettet huomaa mitään muita vaihtoehtoja, kuin sen omasi.
Tietenkin se loukkaa, jos joku tekee oharit, mutta se joku ei aina välttämättä ole täydellinen! TODELLINEN ystävyys antaa anteeksi huomattavasti suurempiakin asioita kuin yhdet vaivaiset oharit!
Voi kun voisit yhden päivän verran nähdä kymmenen vuotta aviossa olleen parin arkea... tulet huomaamaan, että tuolla asenteella et KOSKAAN tule elämään puolison kanssa muutamaa viikkoa pidempään. Täytyy olla anteeksiantoa, kykyä selvittää asioita ja ennen kaikkea kyky samaistua toisen asemaan.
Voihan olla, että ystäväsi on vaikka täysin viattomasti UNOHTANUT tapaamisenne. Ja kännykkä saattoi olla äänettömällä. TAI JOTAIN. Ei aina tarvitse ajatella pahinta ja syyttää vain toista. Ja vaikka hän olisikin huolimattomuuttaan vain tehnyt oharit tietoisesti, ei se ole niin suuri rike, ettei sitä keskustelujen kera voisi anteeksi antaa.
Minulla on eräs ystävä, joka on sinun kaltaisesi. Hänen kanssaan on todella vaikeaa olla ystävä, sillä hän suuttuu ties mistä ja vihoittelee, kunnes anelen armoa hänen jalkojensa juuressa. Ja hän sentään antaa anteeksi edes silloin... Sanottakoon vielä, että minulla olisi ollut monia kertoja syytä suuttua hänelle, mutta kun olen ymmärtäväinen ihminen, en tee niin. Itsekäs ja jääräpäinen, lapsellinen ihminen suuttuu pikku jutuista, eikä anna anteeksi vaikka mikä olisi.
Mutta kyllä se elämä vielä sinuakin opettaa. Olet niin ylpeä, että jäät yksin, ellet muuta asennettasi.
se on itsensä suojelua, ja tyhmääkin ylpeyttä, joka tulee epävarmuudesta. Tee se toiselle, mitä toivot itsellesi.. jne. Anna itsellesi vähän enemmän arvoa sillä tavalla, että tosiaan sanot, silloin kun loukkaannut, se on rehellisyyttä itseä ja toista kohtaan. Ja pidä kaikkia samalla viivalla, ei ylempänä eikä alempana, silloin voi sanoa asioista, mitkä haittaa, silloin pystyy myös kuuntelemaan, mitä toisella on asiaa ilman liian suurta loukkaantumista, koska arvostaa itseään ja toista. Monesti kun sattuu pahasti, tulee tunne, ettei halua toista elämäänsä, koska omat tunteet loukkaantuu, mutta kun saa suunsa auki, niin helpottaa varmasti. JA sanomalla pystyy myös hoitamaan ystävyyssuhteita, sekä myös omia tunteitaan. Eikä oikeastaan muuta keinoa olekkaan.
Ehkä se on juuri se, että tarvitsee toista, ja sitten kun sattuu, ei halua myöntää sitä tarvitsevuuttaan ja haavoittuvuuttaan. Ja kääntää sen aivan toisinpäin.
ehkä se on kovuutta lähinnä itseään kohtaan, ettei anna itselleen mahdollisuutta, että myöntää pahan olon. On helpottavampaa kun saa sanottua siitä. Ja armottomuutta myös toista kohtaan, ettei anna toiselle mahdollisuutta sitten tehdä mitään virhettä tai koskaan koittaa muuttaa asiaa. Paha mieli siitä jää joka tapauksessa ainakin itselle. Se on tasapuolisuutta myös toista kohtaan jos on avoin ja rehellinen siitä, mistä loukkaantuu, ja samalla antaa toiselle mahdollisuuden myös korjata erehdyksiä. Ei meistä kukaan ole täydellinen.