Olen lueskellut ihmetellen näitä kirjoituksia täällä palstoilla. Miksi ihmiset, usein naiset, suostuvat elämään parisuhteissa, jossa toinen kohtelee huonosti? Huonosti kohtelulla tarkoitan paitsi suoranaista väkivaltaa (henkistä tai fyysista), myös välinpitämättömyyttä ja toisesta piittaamattomuutta. Tottakai jokaisessa toimivassakin parisuhteessa on omat ongelmansa, mutta nyt tarkoitan sellaisia asioita, jotka ihan oikeasti & jatkuvasti loukkaavat ja satuttavat toista tai kumpaakin osapuolta. Mikä saa ihmisen tyytymään ja jämähtämään sellaiseen suhteeseen?
Vastaukseksi saan varmastikin, ettei suhteesta ole niin helppo lähteä, rakkaus on kuitenkin jossain, ehkä toinen muuttuu, lapset jne. Niin. Kyllä minä nuo perustelut olen kuullut. En siksi tarkoitakaan nyt niitä. Sitäpaitsi myös lasten paras turva on vanhempien hyvä suhde. On harhaa ja itsepetosta väittää että "lapset ovat niin kestäviä ja sopeutuvia, että selviävät vaikka mistä.." Ehkä lapsina joo, kun se on ainoa keino selviytyä, mutta viimeistään aikuisena omissa ihmissuhteissa he todennäköisesti maksavat kipeää hintaa lapsuutensa ihmissuhdeilmaston ongelmista.
Eroa en ratkaisuksi ole ensimmäisenä tarjoamassa,päinvastoin. Parisuhteisiin on saatavana niin monenlaista apua, oikeastikin toimivaa. Siksi ihmettelenkin, miksi ihmiset jäävät ongelmiinsa ikäänkuin se olisi ainoa vaihtoehto. Yksin ei parisuhdetta helpolla korjata, siinä tarvitaan kahta. Mutta jos toinen ei halua nähdä ongelmaa tai saada apua, on surullista että toinen tyytyy tilanteeseen, aivan kuin ei ansaitsisi parempaa. Rakastakaa paitsi kumppanianne myös itseänne!
Tänne palstalle kirjoittaminen on jo varmasti jonkinlaista tilanteeseen havahtumista ja avunpyytöä,mutta hakekaa yhdessä konkreettistakin apua tilanteisiinne ihan oikeassa elämässä.
Vastaukseksi saan varmastikin, ettei suhteesta ole niin helppo lähteä, rakkaus on kuitenkin jossain, ehkä toinen muuttuu, lapset jne. Niin. Kyllä minä nuo perustelut olen kuullut. En siksi tarkoitakaan nyt niitä. Sitäpaitsi myös lasten paras turva on vanhempien hyvä suhde. On harhaa ja itsepetosta väittää että "lapset ovat niin kestäviä ja sopeutuvia, että selviävät vaikka mistä.." Ehkä lapsina joo, kun se on ainoa keino selviytyä, mutta viimeistään aikuisena omissa ihmissuhteissa he todennäköisesti maksavat kipeää hintaa lapsuutensa ihmissuhdeilmaston ongelmista.
Eroa en ratkaisuksi ole ensimmäisenä tarjoamassa,päinvastoin. Parisuhteisiin on saatavana niin monenlaista apua, oikeastikin toimivaa. Siksi ihmettelenkin, miksi ihmiset jäävät ongelmiinsa ikäänkuin se olisi ainoa vaihtoehto. Yksin ei parisuhdetta helpolla korjata, siinä tarvitaan kahta. Mutta jos toinen ei halua nähdä ongelmaa tai saada apua, on surullista että toinen tyytyy tilanteeseen, aivan kuin ei ansaitsisi parempaa. Rakastakaa paitsi kumppanianne myös itseänne!
Tänne palstalle kirjoittaminen on jo varmasti jonkinlaista tilanteeseen havahtumista ja avunpyytöä,mutta hakekaa yhdessä konkreettistakin apua tilanteisiinne ihan oikeassa elämässä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
mitä ajattelit mutta tänne halutaan kirjoittaa ja täältä saa hyviä neuvojakin.eikä kaikki halua lähteä johonkin terapiaan ja psykologille.vaikka tietenkin ite sitä pitää ongelma tiedostaa ja sen mukaan toimia mutta aina sitä ei tiedä mikä olis oikein ja mikä väärin ja siks pyydetään apua joka on järkevää.lapsilla pitäisi olla hyvä rakastava koti ja turvallinen ympäristä mutta kaikissa parisuhteissa se ei ole mahdollista mutta ei mahdotontakaan kun aina pystytään asioita muuttamaan ja parisuhdetta parantamaan.ero ei ole ensimäinen oikea vaihtoehto vaan pitää miettiä jos on muitakin vaihtoehtoja mutta tilanteesta se on kiinni joskus ero on ainoa vaihtoehto ja jos haluaa huonoon tilanteeseen muutoksen.mä oon sitä mieltä et täältä saa kysyä neuvoa ja miettiä oma tilanne tarkoin ja sitte vasta päättää mutta toivon kaikille onnea parisuhteeseen!
Ihan asiasta ihmettelet, niin tein minäkin, kunnes päädyin uuteen avioon. Mies on henkisesti paljon vahvempi kuin minä. Koko ensimmäisen vuoden käytti henkistä väkivaltaa: haukkui entistä elämääni, siihen liittyviä ihmisiä, minun tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni. Puuttui siihen, milloin sain katsoa telkkaria, milloin lukea kirjaa, milloin piti mennä sänkyyn hänen kanssaan jne jne.
Meitä auttoi seurakunnan perheneuvottelu. Siihen pääsi helposti, oli ilmaista.
Pari vuotta on nyt aviossa oltu, tilanne paljon parempi. Ulkopuolinen ihminen sai mieheni tajuamaan virheensä. Toki hän vielä tänäänkin on "niskan päällä", mutta tilanne ei enää ahdista ja olen oppinut antamaan takaisin samalla mitalla.
Ehkäpä se kuitenkin on rakkaus joka pitää yhdessä ? Tiedän kyllä että on olemassa joku läheisriippuvuus ???