Menetin jonkin aikaa sitten pikkuveljeni. Nuori elämä jäi kesken, loppui aivan liian aikaisin, vain 17-vuotiaana. Jäljelle jäi hirvittävä tuska, jonka kanssa on välillä sietämätöntä elää. Mikään ei ole entisellään, koska meiltä otettiin niin paljon pois. Jäljelle jäi vain ahdistus ja ikävä.
Ymmärrys ei riitä hyväksymään sitä, että pikkuveljen täytyi päästä pois luotamme täältä pahasta maailmasta. Ehkä olen itsekäs, kun ajattelen omaa tuskaani tietäen, miten vaikeaa hänellä täällä oli, mutta tämän tuskan kanssa vaan on välillä niin mahdotonta elää. Hänellä on nyt hyvä olla, olen siitä aivan varma, ja se lohduttaa, mutta kun tuska valtaa mieleni ja kehoni, suru ottaa vallan eikä lohdulle jää tilaa. Ikävän määrää ei voi kuvailla...
Läheisen itsemurhasta ei toivu koskaan. Toivon, että asian kanssa oppii edes jollain tavalla elämään. Muutakaan en voi.
Ymmärrys ei riitä hyväksymään sitä, että pikkuveljen täytyi päästä pois luotamme täältä pahasta maailmasta. Ehkä olen itsekäs, kun ajattelen omaa tuskaani tietäen, miten vaikeaa hänellä täällä oli, mutta tämän tuskan kanssa vaan on välillä niin mahdotonta elää. Hänellä on nyt hyvä olla, olen siitä aivan varma, ja se lohduttaa, mutta kun tuska valtaa mieleni ja kehoni, suru ottaa vallan eikä lohdulle jää tilaa. Ikävän määrää ei voi kuvailla...
Läheisen itsemurhasta ei toivu koskaan. Toivon, että asian kanssa oppii edes jollain tavalla elämään. Muutakaan en voi.
Vastaukset 20
Vanhimmat
En voi kuin yrittää kuvitella minkälainen tuska ja ahdistus sisälläsi roihuaa! Se oli hänen valintansa, hän pyysi helpotusta tuskaansa ja nukkuu nyt rauhassa ilman kipuja. Sinun pitää jatkaa omaa elämää eteenpäin, koska ei veljesi toivonut siirtävänsä omia surujaan sinulle. Hän varmasti toivoo, että sinä jatkat elämää ja tätä raskasta taivalta maan päällä. Sinulle ja läheisillesi voimia.
Kiitos lohdutuksesta. Tänään on hiukan parempi olo, mutta ei varmasti vie kauaa, kun ahdistus valtaa taas kehon. Elämä on tasapainoilua hetki kerrallaan. Elämä on vielä yhtä vuoristorataa. Kovin korkealle en vielä pääse, mutta hetkittäin olo on jokseenkin siedettävä, pahimmillaan taas aivan sietämätön. Toivon, että monikaan ei joudu kokemaan tätä samaa. Oli elämä ennen ja elämä jälkeen... Paluuta entiseen ei ole. Olimme niin tiivis ja läheinen perhe ja toisillemme hyvin tärkeitä.
Äitini meni rikki isänsä itsemurhan vuoksi ollessani 4-vuotias.Muistan yhä rakkauden tunteen ja lämmön pappaani kohtaan, joka minulla oli, koska pappa oli niin rakastava ja lämmin ihminen.Mutta valitettavasti skitsofreenikko,pappani oli kuin James Bond ase-epäilyineen muista ihmisistä yms.joten elin jännittäviä aikoja hänen kanssaan, en tajunnut, ettei hän ollut terve.
Äidiltäni meni 10 vuotta toipua ja kaiken sen ajan hän oli henkisesti tavallaan poissa elämästäni, jäässä.On yhä vieläkin jotenkin.Vasta kolme vuotta sitten tapahtui jokin herääminen minun suuntaani, sain edes jotakin lämpöä.Itse kaipaan pappaa yhä, ikävöin lapsen ikävällä, vaikka olen nyt 40-vuotias.Tiedän hyvin, että itsemurhaajan omaisten surutie on todellakin pitkä.Unissani pappa on ollut vain äärimmäisen harvoin, portaikossa, josta ei pääse eteen, eikä taakse.Muut sukuni vainajat, kuten isäni, on ilmestynyt ihanassa paikassa unissani.Vasta nyt tänä vuonna näin unen, jossa pappa olikin isäni seurassa.Kysymykset eivät koskaan mielestä lopu, aina on se miksi mutta ajan kanssa oppii elämään ja selviämään, on vain pakko.Otan todella osaa suruusi, ei sinua mikään lohduta.Itsemurhasta on äärimmäisen vaikea puhua, en ole puhunut siitä koskaan kenellekkään vieläkään, en voi.Meiltä lapsilta salattiin kuolinsyy ja se valehdeltiin.Kuulin sen vasta aikuisena ja joudun käsittelemään asiaa vasta nyt.Se auttoi kyllä minua ymmärtämään, miksi äitini oli niin tyystin erilainen ja kylmä kuin muiden äidit, kun olin lapsi.Hän oli niin syvällä surun sisässä, että energiaa ei jäänyt kuin arjen pyörittämiseen.Toivonkin, että mahdolliset tulevat tai jo olemassa olevat lapsesi (?) eivät tulisi kärsimään.
Vaikka ymmärrän, että skitsofrenia tappoi pappani. en voi silti oikeasti ymmärtää sitä.Sen mukana tuli hirveä skitsofrenian pelko vuosiksi eteenpäin, mutta emme kukaan onneksi saaneet sitä.
Minulle onneksi jäivät muistot, tunnetilat papan kanssa olivat aina niin vahvat.Vain aika auttaa mutta vuosien kuluessa tuska muuttuu ikäväksi.Ikävä jää, se ei poistu.Tietyllä lailla se hylätyksi tulemisen tunnekin kulkee aina mukana.Itsemurhaajat eivät tajua, miten hirvittävän surun ja tuskan jättävät.He eivät ole henkisestiterveitä kukaan,niin olen sen ajatellut.Tai sitten jokin ulkopuolinen asia, lääke-, päihde yms.syyt sekoittavat heidät.
Minä en ole nähnyt veljeäni unessa. En ole vielä valmis kohtaamaan häntä, joten luulen, ettei hän vielä näyttäydy minulle, kun nukun. Asia on vielä niin arka ja aikaa on kulunut vielä niin vähän.
Hänen päätään eivät sekoittaneet päihteet tai muut aineet. Se oli varmastikin harkittu teko. Hän oli niin hyväntuulinen ja onnellisen oloinen juuri sinä iltana. Ehkä hän antoi luvan itselleen päästää itsensä pois siitä ahdistuksesta, joka ei ehkä helpottanut enää hetkeksikään. Tätä on niin vaikea ymmärtää meidän jäljelle jäävien. Ei hyvästejä, ei viestiä ei mitään... Kukaan ei vastaa kysymyksiin, joita minulla on pää täynnä.
Skitsofrenia on vakava sairaus, aivan kuten tavallinen masennuskin. Nuoren miehen ei ole helppo puhua muille ongelmistaan. Kun ajatukset pakkautuvat liikaa, ei ehkä pysty ajattelemaan järkevästi. Ei ehkä jaksa uskoa, että kaikki selviää. Eikä ennen kaikkea pysty ajattelemaan, mitkä ovat teon seuraukset. Se tuska, mikä meille muille jäi, on sanoinkuvaamaton ja seuraa meitä loppuelämämme ajan.
Älkää hyvät ihmiset koskaan satuttako läheisiänne tällä tavalla. Kuvitelkaa itse, jos joutuisitte kohtaamaan rakastamanne ihmisen menetyksen ja itsemurhan. Koittakaa jaksaa ajatella seurauksia, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Elämä on lahja, joka on annettu nautittavaksi.
Tosin hän ei tehnyt itsemurhaa.
On vaikea ymmärtää tai hyväksyä nuoren ihmisen kuolemaa. Ei siinä oikein tarkoitusta tahdo löytyä. Hyväksyä en voi koskaan, on vaan pakko elää asian kanssa kuitenkin.
Kohta on vuosi kulunut, tänään mietin mihin se vuosi on kadonnut.
En voi sanoa että mikään olisi varsinaisesti helpottunut, mutta pystyn kuitenkin käymään töissä jo.
On vaan tehtävä itselleen selväksi, että elämä jatkuu, eikä oma elämä voi jäädä paikoilleen.
On vaikeaa kirjoittaa että elämä jatkuu, kunnei siltä tunnu. Mutta tottahan se vaan on.
Jos itse mietin että oliisn poikani asemassa, toivoisin tottakai ettei kukaan jäisi suremaan loputtomiin. Toivoisn heidän nauttivan ja iloitsevan elämästään. Näin uskon myös poikani toivovan siellä jossain.
Helppoa se ei todellakaan ole, mutta uskon ja on pakko luottaa heihin jotka ovat menettäneet rakkaansa ja jostain löytänyt pätkän elämänlankaa josta pitää kiinni.
Koskaan ei unohda, eikä mikään voi koskaan olla ihan niin kuin se oli ennen, mutta jotain sinnepäin.
Iso voimahali sinulle, ja otan osaa.
Otan osaa myös sinun suruusi. Oman lapsen menettäminen on varmasti pahin asia, jota ihmiselle voi kuvitella. Vanhempieni kanssa suruani jakaessani tiedän, mikä on isän ja äidin tuska. He ovat päättäneet jaksaa jatkaa, ja sitä samaa toivon sinullekin.
Ensimmäisinä viikkoina huomasin, miten olo parani, mutta enää tilanne ei ole muuttunut parammaksi. Nyt junnaan paikoillaan ja voin hyvin kuvitella, että vuoden päästä olen vielä tässä samassa tilanteessa. Ehkä muutamien vuosien jälkeen suru muuttaa muotoaan ja pystyn ajattelemaan muistot hyvinä ja niillä on joku muukin merkitys minulle kuin muistuttaa siitä, että veli on poissa ikuisesti.
Minä myös menetin pikkuveljeni,19v, tuossa alkukeväästä..
Se oli elämäni pahin päivä,ja toiseksi pahin päivä oli sitten ne hautajaiset.
En tiedä mikä tuli ja vei kultani,hän vaan ei enää aamulla herännytkään töihin.
oli edellisenä iltana kaverilleen valittanut että nyt ei ole kaikki hyvin ja on voimaton olo..mutta eihän sitä osannut arvata että oisi kiire sairaalaan..
Rukoilen joka hetki,että saisin nähdä edes hänet että saisin siitä voimaa jatkaa vielä omaa elämääni.olen hänen kanss ajutellut unessa kahteen kertaan ja eka kerralla kertasimme hänen kuolemaansa ja hän kertoi että tahtoisi tulla takaisin,kun siellä toisessa valtakunnassa on niin tylsää kun ei voi tehdä samoja asioita kuin täällä.
Tuo uni helpotti vähän mieltäni ja kun se oli niin todentuntuista..
en tosin tiedä kannattaako nuita unia niin tosissaan ottaa,mutta tämmöisessä tuskassa se antaa vähän voimia jatkaa eteenpäin..
Ennen en tiennyt mitä on tuska,nyt sen tiedän.Ja kukaan ei voi tietää miltä tuntuu jos ei ole sitä itse joutunut kokemaan..
Minä olen sinua muutaman vuoden vanhempi ja veljeni oli sinun veljeäsi pari vuotta nuorempi. Tilanteemme on hyvin samanlainen, vaikka sinun veljesi ei halunnutkaan täältä pois.
Ehkä joku päivä olen itsekin valmis kohtaamaan veljeni unessa, mutta vielä en halua kohdata häntä. En vain pysty vielä siihen.
Tätä tunnetta ei tosiaan voi kuvitella ennen kuin on itse kohdannut tämän. Olen nähnyt läheltä kuolemaa ja elänyt sellaisten ihmisten lähellä, jotka ovat menettäneet läheisiään, mutta silti tätä tuskaa ei olisi voinut edes kuvitella. Se kun on läsnä koko ajan. Välillä, aina epätasaisen säännöllisin väliajoin, menee yli sietorajan, mutta välillä ahdistus on enemmän taustalla. Ajatuksissa se on kuitenkin koko ajan, kiristävänä pantana päässä tai ahdistuksena sydämessä, keuhkoissa, ihan missä jäsenessä tai elimessä tahansa. Joka hetki on elettävä tuskan kanssa, mutta onneksi suru ei ota koko ajan valtaa, koska ei ihminen muuten kestäisi...
Voimia sinulle! Pikkuveljemme ovat vapaita maailman murheista eikä siellä jossain tunneta kipua, tuskaa, ahdistusta tai minkäänlaista pahaaoloa. Aivan varmasti, kun itse sinne joku päivä pääsemme, emme vaihtaisi paikkaamme takaisin tänne. Jaksetaan me vielä vähän matkaa, puoli vuosisataa tai jonkin verran enemmän ehkä, kuka tietää, ja sen jälkeen meillä on ikuisuus aikaa nauttia pikkuveljen ja muiden rakkaidemme läsnäolosta.
Suosittelen sinulle Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Luin sen itse tässä hiljattain enkä kokenut sen lisäävän ahdistusta vaan pikemminkin kirja toimi vertaistukena ja auttoi.
Vaikka läheisen itsemurha on varmasti kova paikka, niin muista, että veljesi ei varmasti tehnyt sitä hetken mielijohteesta. Mun mielestä jos elämä on todella rankkaa maan päällä, niin ihmisellä täytyy olla oikeus oman elämän lopettamiseen. Itse muistan isäni kuollessa (ei itsemurha), että tunsin helpotusta, koska pitkä sairaus ja sen aiheuttama tuska oli ohitse. Kuoleman voi nähdä myös vapautuksena, vaikka itsemurha on tietysti läheisille raju tapahtuma, koska ihmiset helposti syyllistävät itseään, vaikka siihen ei ole mitään aihetta.
Tiedän, että hänellä oli täällä vaikeaa. Tai voin yrittää kuviella. Itse en ole koskaan kärsinyt masennuksesta, joten täysin en voi tietää, mutta siitä olen vakuuttunut, että hänellä on ollut todella paha olo. Olisin halunnut auttaa, mutta hän halusi suojella meitä kaikkia eikä kertonut, miten paljon hän kärsii. Pahinta on se, etten tiedä, miten jaksan ehkä vuosikymmenet ilman häntä. Ei isosiskon tehtävänä ole saattaa nuorta pikkuveljeä hautaan! En saa seurata hänen aikuistumistaan, hänen elämänsävaiheitaan tai tutustua hänen tulevaan perheeseensä. Kaikki hänen suuret haaveensa jäävät toteutumatta. Hän jää mieleeni 17-vuotiaana eikä koskaan vanhene. Koskee tavattoman paljon, kun hän jätti meidät tänne yksin. Joka päivä minua ahdistaa. Aivan kuin olisin menettänyt jonkin ruumiinjäsenen itsestäni ja sen tilalla olisi vain tyhjä tuska.
tuska on luonani koko ajan,välillä se helpottaa ja antaa minun levähtää..välillä tuntuu niin kamalan epätoivoiselta,ja tekisi mieli huutaa ja riehua pahaolo pois..mutta eihän se auta..
kamalaa on kun tietää,ettei voi seurata rakkaan aikuistumista,olla mukana jakamassa kaikkia sisarusten välisiä asioita..
olimme vähintään kerran päivässä yhteyksissä,ja nyt tuntuu ettei minulla ole enää mitään,on niin tyhjää..
mutta vielä me näemme rakas pikkuveli
Tunnen aivan samalla tavalla kuin sinä. Välillä saan hiukan levähtää tuskalta, mutta välillä repii niin ettei meinaa ehjänä pysyä.
Minäkin näin veljeäni vähintään kerran päivässä. Myös minä uskon siihen, että vielä kohtaamme. Se on ainoa toivo ja lohtu tässä järjettömässä tilanteessa.
veljeni täynnä elämän intoa ja suunnitelmia.meitä oli 3 sisarusta ja meidän ainoa pikkuveljemme.aamulla elämänintoa täynnä ja suunnitelmia..niin työpäivä oli loppumasa ja elämän tavat olivat todella hyvät töitä teki kyllä enemmän kuin ois tarvinnut.mutta se oli saamassa kyseistä yritystä itselle ja halusi et siellä on hyvät työn tekijät ym.ja sitte vasta perustaa perheen kun on aikaa antaa kunnon perhe elämän.ja koko ajan se autto ja joka päivä hoiti meijän 90 v mummoa joka asui kotona ja toista jonka ehti ottaa omaan kotiin ja hoitaa 2viikkoa ennen kuin yhtäkkiä sai keuhkokuumeen ja meni siihen....ja vuotta aiemmin menetti 60v kummitätin terveen niin yhtäkkiä meni..helmikuussa meni veljeni ja edelleen tuntuu ettei tästä selviä..vaikka olen alkanut saamaan trauma terapiaa ja normaali terapiaa.mut on nyt tullut keuhkokuumeet ym sairaudet mitä ei koskaan ennen ole sairastanut.tämä on niin vaikeaa.mutta yritetään yhdessä kaikki selvitä jotenki,vaikka tuntuu epätoivoselta....yritetään
Voimia teille kaikille ja lohtua surussanne! Minäkin menetin helmikuussa 19-vuotiaan pikkuveljeni täysin yllättäen... Yritimme soittaa hänelle, emme voineet edes kuvitella mitä oli tapahtunut... Suru ja rakkaus ovat läsnä jatkuvasti, päivästä, hetkestä ja mielialasta riippuu kumpi tunteista on päällimmäisenä...
Minulta on poika poissa itsemurhan kautta.
Ja tyttäreltäni rakas ja ainut isoveli. Ollut vähän yli vuoden.
Elämme samaa tuskaa ja surua kanssasi.
Yritetään yhdessä jaksaa. Joka päivä, joka hetki, joku jossakin itkee kanssasi, suree kanssasi ja on rinnallasi. Emme ole yksin, vaikka se siltä tuntuukin. Surusiskoja keskenämme.
Kiitos lohdutuksesta. Tiedän etten ole yksin suruni kanssa. Täytyy jaksaa, kun muutkin ovat jaksaneet. Hetki kerrallaan.
Heippa
Myös mun veljeni päätti yllättäen elämänsä 17-vuotiaana. Ei päivääkään ole mennyt ilman sen ajattelemista, ikävöimistä. Joka aamu se tuntuu eiliseltä. Kamala tuska vaihtui kaipaukseen, mutta muisti ei petä. Aina hieman helpottaa tieto siitä että teitä on muitakin jotka käytte samaa läpi ja jatkatte silti elämäänne. Juhlitte Joulujanne... Tämän kanssa on välillä niin yksin ja hukassa. Huono ja voimaton.
Toivottavasti löydät korvia ja olkapäitä ympärillesi ja pidät kiinni elämästä vaikkei se enää ajoittain niin tärkeältä tunnukaan. Uuden elämän kanssa on vaan opeteltava elämään...
Mitä te sanotte uusille ihmisille jotka kysyy että onko teillä sisaruksia? Mitä niille pitää sanoa?
[email protected]
Hei Heli,
Meitä pikkuveljen menettäneitä isosiskoja on näköjään paljon. Meillä kaikilla on sama kohtalo. Jokainen meistä elämme omaa vaihettamme surutyössä. Yhteistä on ikävä ja kaipuu. Toiset meistä taistelevat vielä valtaisaa tuskaa vastaan, toiset ovat ehkä jo pystyneet antamaan enemmän tilaa ikävälle.
Sinun veljesi kuolemasta on ilmeisesti jo joitain vuosia aikaa. En tiedä, helpottaako kuulla, että käyt yhä läpi joka päivä samaa surua, mutta tiedänhän sen itsekin, että tämä asia kulkee mukanani loppuelämäni ajan.
Kysyit, mitä sanon ihmisille, jos he kysyvät, onko minulla sisaruksia. Minulle veljen poismeno on vielä niin tuore asia, että kerron vielä lähes jokaiselle, jonka kanssa juttelen, mitä meille on tapahtunut. En vielä osaa sanoa, miten suhtaudun tuollaiseen kysymykseen myöhemmin. Uskon, että kerron, että meitä on oli neljä, mutta nyt meitä on enää kolme.
Toivon sulle voimia!!
itse menetin pikkusiskoni 4 vuotta sitten, 19-vuotias. Elämä edessä, muttei nähnyt huomiseen. Puolet sydämestä pirstaleena..enää elämä kuoleman jälkeen. Suru ei ole hellittänyt..ikävä on loputon. Pahin takana, mutta ikävä ei lopu koskaan. Mietin tänään Raisa oli 23 vuotta. Tähän tottuu, mutta aina pikkusisko säilyy aatoksissa. Toivon sulle voimia huomiseen!
Näitä lukiessa ei tule mieleen kun yksi ajatus; Voi kun ne veljet olis ollu näitä tekstejä lukemassa. Lukis edes ne veljet jotka lähtöä mietivät. Mutta niinhän se ei mene. Ei ehdi edes isosisko joka hetki koppia ottamaan, vaikka kaikkensa tekis. Lehdestä luin alkukesällä, että itsemurhatilastot on laskussa :) Eiköhän pidetä sama linja jatkossakin.