Meillä myös näyttäisi olevan se tavallinen tarina: äitini (en epäile vaimoni kertomaa, ja osan nähnyt itsekin) jo alusta asti suhtautui vaimooni nuivasti - ennen kuin edes tutustui.
Kihlausuutinen sai aikaan vaivautuneen hiljaisuuden onnittelujen sijaa (siinä parikymppisen iässä jo kuitenkin).
Alkuajasta anoppi vaimolleni vihjaili, että vaimoni on varmaan uskoton (ilman mitään järkevää syytä - vietämme vieläkin lähes kaiken vapaa-ajan yhdessä), ja ensimmäisen lapsen syntyessä oli käynyt kahden kesken kysymässä, että kukahan mahtaa olla isä...
Jne. Nyt homma on kärjistynyt niin, että vaimo vakavissaan ajattelee, että anoppi vaanii hänen henkeään - mulkoilee edelleen kuulemma niin rumasti. (Muiden läsnäollessa on silleen ulkoisesti hyvää pataa).
Ongelmana hommassa on se, että tietysti olisi mukava lasten kanssa vierailla vanhempieni luona (tilanne on etenkin isäni kannalta ikävä - vaimollani ei häntä vastaan ole mitään). Vaimo kun pitää äitiäni suorastaan psykopaattina, niin sitten ei ole kovin helppoa käyttää heitä esim. tarvittaessa lapsenvahteina tms.
Välimatka on sen verran pitkä, että tapaamme parisen kertaa vuodessa.
Siinä mielessä lasten kommenteista on jännä havaita, että he ovat luoneet henkilökohtaisen suhteen isääni, kun taas äitini on jäänyt heille suhteellisen etäiseksi. Minä eikä vaimo ei tietenkään puhu näistä ongelmista lapsille.
Onko kukaan kuullut, että miniää hyväksymätön anoppi olisi vaaraksi lapsille? Esim. henkisesti (mustamaalaamalla heidän äitiään) tai jopa fyysisesti? Homma on sikäli hankala, kun vaimo ei enää hyväksy lasten vierailua äitini läsnäollessa, ellen ole itse mukana - ja mieluusti käyttäisin heitäkin tarvittaessa lapsenvahtina. Isäni suhteen tiedän, että hän tulee heidän kanssa mainiosti toimeen.
Omakin suhteeni äitiini on hieman etäinen - minulla on tunne, että hän ei ehkäpä ole koskaan tutustunut minuun ihmisenä, vaan että hänen "kuvansa" siitä, millainen perhe yms. minulla pitäisi olla, on minullekin hyvin vieras. Totta kai tämä tilanne on entisestään etäännyttänyt minua etenkin äidistäni. Isääni minulla on oikein mukavat välit (eikä suoraan huonoja äitiinkään), mutta näen, että isä kärsii tilanteesta.
Homman esille ottamista vaikeuttanee se, että uskon äitini kieltävän kaiken, mikäli kysyn häneltä suoraan asiaa. Olen parissa muussa tilanteessa nähnyt, että äitini ei osaa sanoa olevansa väärässä missään asiassa. Siksipä omat evääni mitenkään puuttua tilanteeseen ovat vähissä.
Onkohan muilla kokemuksia siitä, voiko tämmöinen tilanne muuttua muuten kuin sitten ajan myötä viikatemiehen korjatessa tämmöiset asiat pois päiväjärjestyksestä?
Kihlausuutinen sai aikaan vaivautuneen hiljaisuuden onnittelujen sijaa (siinä parikymppisen iässä jo kuitenkin).
Alkuajasta anoppi vaimolleni vihjaili, että vaimoni on varmaan uskoton (ilman mitään järkevää syytä - vietämme vieläkin lähes kaiken vapaa-ajan yhdessä), ja ensimmäisen lapsen syntyessä oli käynyt kahden kesken kysymässä, että kukahan mahtaa olla isä...
Jne. Nyt homma on kärjistynyt niin, että vaimo vakavissaan ajattelee, että anoppi vaanii hänen henkeään - mulkoilee edelleen kuulemma niin rumasti. (Muiden läsnäollessa on silleen ulkoisesti hyvää pataa).
Ongelmana hommassa on se, että tietysti olisi mukava lasten kanssa vierailla vanhempieni luona (tilanne on etenkin isäni kannalta ikävä - vaimollani ei häntä vastaan ole mitään). Vaimo kun pitää äitiäni suorastaan psykopaattina, niin sitten ei ole kovin helppoa käyttää heitä esim. tarvittaessa lapsenvahteina tms.
Välimatka on sen verran pitkä, että tapaamme parisen kertaa vuodessa.
Siinä mielessä lasten kommenteista on jännä havaita, että he ovat luoneet henkilökohtaisen suhteen isääni, kun taas äitini on jäänyt heille suhteellisen etäiseksi. Minä eikä vaimo ei tietenkään puhu näistä ongelmista lapsille.
Onko kukaan kuullut, että miniää hyväksymätön anoppi olisi vaaraksi lapsille? Esim. henkisesti (mustamaalaamalla heidän äitiään) tai jopa fyysisesti? Homma on sikäli hankala, kun vaimo ei enää hyväksy lasten vierailua äitini läsnäollessa, ellen ole itse mukana - ja mieluusti käyttäisin heitäkin tarvittaessa lapsenvahtina. Isäni suhteen tiedän, että hän tulee heidän kanssa mainiosti toimeen.
Omakin suhteeni äitiini on hieman etäinen - minulla on tunne, että hän ei ehkäpä ole koskaan tutustunut minuun ihmisenä, vaan että hänen "kuvansa" siitä, millainen perhe yms. minulla pitäisi olla, on minullekin hyvin vieras. Totta kai tämä tilanne on entisestään etäännyttänyt minua etenkin äidistäni. Isääni minulla on oikein mukavat välit (eikä suoraan huonoja äitiinkään), mutta näen, että isä kärsii tilanteesta.
Homman esille ottamista vaikeuttanee se, että uskon äitini kieltävän kaiken, mikäli kysyn häneltä suoraan asiaa. Olen parissa muussa tilanteessa nähnyt, että äitini ei osaa sanoa olevansa väärässä missään asiassa. Siksipä omat evääni mitenkään puuttua tilanteeseen ovat vähissä.
Onkohan muilla kokemuksia siitä, voiko tämmöinen tilanne muuttua muuten kuin sitten ajan myötä viikatemiehen korjatessa tämmöiset asiat pois päiväjärjestyksestä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
kannattaa sanoa jotain, silläkin uhalla, että tilanne huononee.
En nyt ole aivan samassa tilassa kuin sinä, mutta kuitenkin. Kun mainitsit, ettei äitisi pysty myöntämään olevansa joskus myös väärässä, tuli mieleeni oma äitini. Vasta reilusti yli kaksikymppisenä minä ja siskoni uskalsimme kyseenalaistaa äidin mielipiteitä ja tuossa muutama vuosi heitimme vitsiä, sarkasmia "kyllä-äiti-titää-aina"-tyylistä. Ja luulemme, että taisi hieman ymmärtää. Enää ohjeita ei tule ihan yhtä suurella auktoriteetillä ja minä-tiedolla. Ei se siinä tilanteessa "vittuilusta" tykännyt vaikka vähän naureskelikin. Mutta kun palautteen antajina oli omat tytöt ja siinä ei ollut meidän miehiä eikä muitakaan ihmisiä niin emme nolanneet todellisuudessa mitenkään.
En tiedä äitisi huumorintajua, mutta tarinasi mukaan hän tuskin osaisi suhtautua yhtä jouhevasti kuin oma äiteeni. Mutta jotain kannattaa koettaa. Ota asia esille kahden kesken, pyydä kuuntelemaan loppuun vaikka kuinka keskeýttäisi tai alkaisi itkemään. Jos hän ei ole aikuinen, ole sinä. Lohduta, mutta älä luovuta, vaadi saada puhua. Jos muutosta ei tapahdu, niin voithan esittää, että mitäs jos sinun isäsi tulisi sitten yksin ilman anoppia luoksenne lapsia katsomaan? Tai ainakin, jos anoppi lähtee ruskaretkelle tai jotain, niin käytä tilaisuus hyväksi ja pyydä isäsi paikalla tai menkää sinne. Kerro syy kauniisti myös isällesi.
Ennenkaikkea, jos sinusta tuntuu, että anoppi saattaa olla lapsillesi vaaraksi ja olet ihan varma ettet kuitenkaan liiottele niin asiahan on päivänselvä - sinne eivät lapset mene. Mielestäni vaimosi esitys siitä, että lapset eivät mene sinne ilman sinua on täysin kohtuullinen.
Enpä tiedä oliko tässä mitään, mutta koetin sijoittua osaasi ajatellen omaa anoppisuhdettani (ei nyt samanmoinen, mutta samoja piirteitä - kausittaisia mielenterveysongelmia). Toivottavasti sait jotain ajatuksia.
Tsemiä.
Tulipa mieleen, että meillä ei ole vanhempieni luona juuri tilannetta, että äitini ei olisi siellä paikalla. Hän on sikäli täysin mökkiintynyt, että tuskin poistuisi minnekään, elleivät he isäni aloitteesta lähde yhdessä. Käsittääkseni äidillä ei ole kovin sosiaalista tuo elämä noin omasta aloitteestaan - syytä asiaan en tiedä.
Käsittääkseni mitään diagnooseja ei ole tehty, mutta jotenkin uskon vaimoni "aavisteluissa" olevan jotakin tottakin.
Perhekulttuuriin totta kai kuuluu, että ongelmia ei koskaan ole oikein suoraan käsitelty tai puhuttu "ääneen". Tiedä sitten, voiko tuota enää heiltä reiluilta kuusikymppisiltä odottaa, että oppisivat siinä iässä?
Sitä pohdin, että voisikohan asian hoitaa vaikka kirjeellä - siihen saisi keskeytymättä kirjoittaa ajatuksen kera sanottavansa - ja toivoa kirjettä takaisin?
Puhut vahvoilla ilmauksilla: viikatemies, psykoottinen, epäilet lasten hengen puolesta, uskot vaimosi puheesi vuorenvarmasti.
Jokin jäi kaihertamaan mieleni pohjassa.
Kun välit isän kanssa on hyvät, voisit tehdä näin: Jonain sopivan rauhallisena hetkenä puhu isäsi kanssa. Puhu kaikki tämä, minkä tänne kirjoitit. Parasta olisi, että vaimosi ja lapsesi eivät olisi tilanteessa mukana. Lähde kalaan tms. isäsi kanssa ja nosta kissa pöydälle - tai kala veneeseen ;)
Voi olla, siis voi olla, että kuvio ei olekaan ihan se, mistä puhut. Tai yhtä hyvin isäsi voi paljastaa jonkin salatun asian, esim. äitisi sairauden.
Minusta molemmat vaihtoehdot ovat yhtä vahvoja tässä vaiheessa: joko liioittelet syystä tai toisesta ( vaimosi osuus) tai sitten äidissäsi on jokin ns. vika.
Siispä ottamaan asia esiin!
Ilmaisut, joita käytän, ovat pääosin vaimoni kertomaa. (Tuo viikatemies oli nyt noin yleensä, kun olen nähnyt muualla suhteita, joita ei ole käsitelty).
Isän kanssa kerran yritin avata keskustelua, hän vastasi vain vaikenemalla asiasta - sitä kautta tiedän (hänet tuntien), ettei kykyä keskusteluun tuosta asiasta ole. Sen verran sain hänestä irti, kiertoilmaisuna, että hänkin on tajunnut, ettei äitini oikein koe tulevansa toimeen vaimoni kanssa. Syytä asiaan en tiedä (enkä itse pidä vaimoani mitenkään epäkohteliaana henkilönä, mm. sillä perusteella, mitä hänestä olen nähnyt).
Eli käsittääkseni homma pitäisi ottaa sitten äiteen kanssa esille... Pitää miettiä.
Minä en itse epäile lasteni hengen tms. puolesta, pidän asiaa ennemminkin vaimon reaktiona vuosikausia jatkuneeseen tilanteeseen (hän on ollut sanomansa mukaan sinä "vastaanottavana" osapuolena monta vuotta - ilman, että on sanonut koskaan takaisin).
Mielestäni vaimoni jotenkin väistää tilannetta, eikä ole itse nostanut kissaa pöydälle. Siksi pohdin, että auttaako se, jos sitä tästä sivusta jotenkin nostaa? Tosin uskon, että äitini tosiaan kiistäisi asian, jos hän nostaisikin... eli sitten se selitys asiaan olisi, että vaimo olisi se "vainoharhainen".
Mutta - isäukon kanssa yritin kerran, jotenkin sain semmoisen olon, että hän ei ollut kovin halukas keskustelemaan. Voisin tietty yrittää joku toinenkin kerta.
Olen asiaa pohtinut kyllä, ja noin omien ihan havaintojen pohjalta olen taipuvainen uskomaan enemmän vaimoani, kuin äitiäni. Samaten esim. on jännä, että lapset ovat jääneet mummolleen hyvin etäisiksi, kun taas isälläni on heihin hyvin lämmin suhde.
Käsittääkseni kahdella muulla miniällä on äitiini suht ok. suhde - kaikki asuvat suht kaukana anoppilasta tosin.
Pakko kai tässä olisi jotakin kehittää.
Tiedätkö, että se ei ole vaimosi asia puhua asiasta äidillesi? Hän on sinun äitisi ja sinä olet se ihminen, jolla pitää olla rohkeutta puuttua asiaan. Tajuathan itsekin, ainakin esimerkeistä ymmärtäen, että äitisi on ollut todella ja inhottavan ilkeä vaimollesi. Kukapa ei loukkaantuisi kun ruvetaan lapsen isää kyselemään, vaikka on onnellisessa liitossa?! Kai sinä olet asiasta jo sanonut äidillesi? Ei noin voi käyttäytyä, se sinun tulee tehdä hänelle selväksi.
Minulla oli tuollainen anoppi, häiriintynyt omalla tavallaan. Exälläni kesti kauan ennen kuin uskoi millainen äitinsä oli. Pari kertaa kun hän sattui kuulemaan jutut, niin silmänsä aukenivat. Minä sitten oma-aloitteisena otin itse asiat anopin kanssa puheeksi. Siitä tilanne paheni. Hänhän ei ollut tehnyt mitään ja minä olin se hullu. Vetosi exäänkin, että kun ei se ole mitään sanonut... Pakkohan siinä oli sitten ottaa miehenkin lusikka käteen jossain vaiheessa. Tosin ei se heti auttanut, kun hänen se olisi heti ja tiukasti alunperinkin pitänyt laittaa rajat äidin käytökselle. Kävimme aiheesta parisuhdeterapeutilla, kun tilanne oli todella paha jossain välissä.Hänen tiukka kantansa oli, että miehen pitää laittaa rajat äitinsä käytökselle.
Välillä tilanteemme anopin kanssa oli parempi, välillä pahempi. Koskaan ei anoppi kohdellut minua niin kuin ihmistä tulisi kohdella. Välistä hän sentään oppi pitämään mielipiteensä huonoudestani ominaan vaikka tutuille ja sukulaisille haukkuikin selän takana. Lapsiin hänellä oli kyllä ihan suhteellisen hyvä suhde. Tosin vanhempaa poikaa hän on vahingoittanut, sillä on udellut häneltä avioliiton aikana asioitamme sekä eron jälkeen myös mustamaalannut minua. Nyt poika on jo niin iso, että ymmärtää mummun erikoisuuden. Olenkin neuvonut häntä menemään heti isän luo, jos mummo alkaa käyttäytymään huonosti.
Ota se lusikka käteen. Meille tuli ero muista syistä, mutta voin sanoa ihan avoimesti, että en pystynyt kunnioittamaan miestäni, koska hän antoi äitinsä kohdella minua huonosti (vastaavia, pahempia tapahtumia kuin teillä). Joten voisi sanoa, että osasyy siihen, että meidän liitto kaatui oli miehen kyvyttömyys puolustaa omaa pesäänsä.
Tsemppiä, rohkeutta! Vanhempi-lapsi suhteen kasvaminen aikuinen-aikuinen suhteeksi vaatii joskus enemmän vaivannäköä. Sinä olet vaimosi valinnut, ei sinun äitisi hänen kanssaan elä. Tee selväksi äidillesi, että loukkaamalla vaimoasi, hän loukkaa myös sinua.
Tässä viestissäsi mielenkiintoista oli se, että tilanne ei ilmeisesti kuitenkaan parantunut miehesi asiaan liittymisestä huolimatta - eli ainut syy käsittääkseni tuosta tarinasta olisi sitten se, että nainen haluaa enemmän jonkinlaista "tukea" mieheltään. Meidän osaltamme on selvä, että uskon vaimoani asiassa.
Esimerkkejä semmoisesta etsin, jossa asiaan puuttuminen olisi oikeasti parantanut tuota suhdetta (muutenhan siihen sekaantuminen on yhtä tyhjän kanssa).
Jostain syystä kuitenkin pidän vaimoanikin aikuisena ihmisenä siinä missä äitiänikin - ts. olettaisin, että he hoitavat keskinäisen ihmissuhteensa pääosin itse.... Ainut motiivi sekaantua asiaan olisi toive, että homma jotenkin paranisi. Jos se kaikilla on suht pysynyt ennallaan, niin se ei vielä ole sinänsä mikään motivaatio.
Jäi soimaan mieleeni, kun sanot, että äidilläsi on kahteen muuhun miniäänsä ok välit. Eikö tämä pohdituta sinua?
Älä nyt suutu (netti on tällainen, ettei toisen reagointia pääse näkemään eikä näin ollen osaa aina asetella sanojaan viisaasti)... Siis: Älä nyt loukkaannu, kun ehdotan, että kyselet itseltäsi MYÖS sitä, missä määrin vaimo on ymmärtänyt oikein äitisi sanat. Eikö mieleen tule, että JOKIN syy äitisi käytökseen täytyy olla (vrt. ne kaksi muuta miniää).
Onko vaimosi, jota rakastat ja kunnioitat, jonkinlainen pettymys äidillesi? Keksitkö yhtään syytä?
Vaikutat asialliselta ja fiksulta mieheltä, siksi uskalsin kysellä näin rohkeita. Tutkaile itseltäsi, älä rasita vaimoasi tällä minun loukkaavaksikin kenties koettavalla puheella.
Ystävällisesti KK
Miun mieheni tiesi alusta alkaen hyvin äippänsä luonteen ja arvasi että edessä on monta mutkaa (tiivis äiti-poika suhde jossa äiti ei ollut tutustunut poikaansa vaan ajatteli että pojan ja hänen mielipiteensä ovat aina samanlaiset jne.).. nyt kun poika (eli aikuinen mies) lopultakin alkoi suhteen myötä elämään selvemmin omaa erilaista elämäänsä, keksi anoppi tietenkin, että minä ajattelen nykyään pienen kultamussukankin puolesta ym.
Kun näistä anoppini ajatuksista kuulin, niin olisi tehnyt mieli puuttua asiaan, mutta pysyin kuitenkin sivussa.. Kyseessä oli äidin ja pojan väliset suhteet, niiden muuttuminen tekee monesti kipeää. Jos siinä vieras ihminen alkaa mielipiteitään esittämään niin paksumpi soppa siitä vain syntyy. On äidin asia antaa aikuiselle lapselleen tarpeeksi tilaa rakentaa elämäänsä sellaiseksi kuin haluaa ja kenen kanssa haluaa. Ja näitä päätöksiä äidin tulisi kunnioittaa.
Etkö voisi aloittaa keskustelua kohteliaasti ja rakentavasti.. esim: "olet kasvattanut minut niin hyvin ja antanut niin paljon hyviä eväitä elämään, ettei sinun tarvitse huolehtia kuinka pärjään" ja sitten vaikka kehua vaimosi hyviä puolia jne.
En varmaan olisi jaksanut elää suhteessa jossa anoppi saa kertoa miehelle päättömiä asioita ja mies vain kuuntelee.. Jos joku toinen ihminen kuin äitisi, käyttäytyisi samalla tavalla vaimoasi kohtaan, mitä tekisit? Jos puutut asiaan mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Entä, jos asiat jatkuvat entisellään? Voivatko sinun ja vaimosi välit olla vaarassa?
Meillä on anopin kanssa nyt ihan toimivat välit, tosin hän kyllä halusi tietoisesti heti alusta asti minut hyväksyä, vaikka käyttäytyikin niin, että olisin voinut monta kertaa hermostua kun rivien välistä sain lukea etten kaikessa ole niin kuin pitäisi. Nyt kuitenkin mieheni on selvitellyt äitinsä kanssa väärinkásitykset ja vilkkaan mielikuvituksen tuotokset ja pystymme elämään kaikinpuolin toisiamme kunnioittaen vaikkakaan emme aina toisiamme ymmärrä. Mutta jos tuo asioiden setviminen olisi minulle jäänyt, niin ei oltaisi tässä nyt. Ei kukaan voi omaa hyvyyttään vakuutta puoli-tutulle henkilölle, jolla on jo vahvasti käsitys, että toinen osaa valehdella...
Toivotan siulle viisautta ja rohkeutta toimia :)
..sekä sinulle, että tuossa yllä "kissasta puhujalle" turinoista.
Tässä tapauksessa on jo sen verran ikää, eikä enää niin tiiviitkään suhteet kotiin, että ehkä hieman teennäistä olisi nyt kertoa lopulta pärjäävänsä.
Samaten äitini ei käsittääkseni puhu vaimostani pahaa, kuin suoraan hänelle - sinänsä tilanne on siis ihan jees. Siksikin pohdin sitä, miksi siihen pitäisi mennä "väliin", kun asiaa ei ole mielestäni tuotu muiden tietoon. Vaimo kokee vain anoppinsa (ja ihan syystä, mikäli sanoihinsa on uskomista) varsin vihamielisenä. Mutta onneksi tässä ei ole sotkettu sitten juoruilua tms. tuosta laajemmalle.
Samaten suoraan minulle ei ole tuotu tiettäväksi vanhempieni taholta vaimon ei-toivottavuutta - se on hänen oma kokemuksensa. Siksikin tuntuu jotenkin omituiselta ja hankalalta alkaa "nostella kissaa pöydälle" noin omalta osaltani.
Joka tapauksessa vaimo on päättänyt, ettei enää vieraile vanhempieni luona - eniten tietysti minua harmittaa lasteni osalta, kun homma varmasti haittaa heidän suhdetta minun puoleni isovanhempiin. (tosin äitini ei ole koskaan ollut niin innokas isovanhempi, kuin esim. isäni).
Tyypillisesti näemme vain pari kertaa vuodessa, joten jatkuvasti homma ei suinkaan hankaa - mutta niinä loma-aikoina asia nousee sitten pinnalle minunkin mielessäni.
Ts. siinä mielessä minulle ei ole ollut koskaan vaikeuksia "ottaa omaa tilaa" tms. - eikä minulle ole asioista koskaan vanhempieni taholta puhuttukaan. Siinä mielessä tämä keskustelu selvitti kyllä tämän asian, että homma on oikeasti vaimoni ja äitini välinen asia, josta ei ole sen kummemmin minulle edes puhuttu - ennen kuin vaimoni vuosien perästä otti asian esiin.
Mutta kiitokset turinoista.
Hyviä kysymyksiä, etenkin kun minulle asiat tulevat ikään kuin "mutkan kautta" vaimoni kertomana, miten hän anoppinsa kokee, ja mitä äitini on hänelle kahden kesken (hänen sanojensa mukaan) "sähissyt".
Olen itse ajatellut, että ilmeisesti äiteen ensivaikutelma on voinut olla erilainen, mitä hän olisi vaimostani noin ulkoisesti kuvitellut, ja sitten suhtautunut jäljestä päin tietyllä tavoin vaimoni mielestä nuivasti - tai sitten näiden naisten kemiat eivät vain käy yksiin.
Hankalaa tässä se, että vaimo kokee jopa henkensä uhatuksi meillä (kuulemma anoppinsa vilkuilee häntä vihamielisesti) - olen kyllä pohtinut sitäkin, olisiko vaimolla jotakin ongelmia itsellään - ts. tietynlaista "yliherkkää naisen vaistoa". Minun tms. läsnäollessani ei ole nähdäkseni äitini taholta avointa vihamielisyyttä osoitettu - muutoin varmasti "junttia" käytöstä on vaimoni mielestä voinut olla (heillä on hyvin erioloinen perhe noin muutenkin, joihin minulla taas meni aikaa tottua alkuvaiheessa - mutta mukavia ihmisiä ovat).
Minulle suurin hankaluuden syy on nyt se, että vaimo haluaa rajoittaa lasten oleilua vanhempieni luona - minua se ei suoranaisesti haittaa, että hän ei halua siellä käydä (en ole itse ottanut vaimoani vanhempiani varten jne.). Ainut haitta siinä on se, että olisin mieluusti lomilla myös vaimoni seurassa enemmän, joka tietysti vähenee siltä osin, mitä käyn vanhempiani tapaamassa.
Naisten elon dynamiikka tuntuu kyllä aika ihmeelliseltä tämänkin tapauksen nähtyäni nyt.