Tämä on hieman hankala aihe, mutta yritän kertoa siitä niin hyvin kuin osaan...
Minulla on kaksi lasta, 9-vuotias poika ja 7-vuotias tyttö, miehestäni erosin kun lapset olivat ihan pieniä. Poika on lihonut hirveästi nyt parin vuoden aikana - myönnän olevani osasyyllinen mutta toisaalta poika menee itse ottamaan jääkaapista ruokaa koska kiinnostaa eikä liiku ollenkaan. Tyttö taas on normaalipainoinen, koko ajan menossa ja liikkuu vilkkaasti. Ruokapöydässä on usein ongelmatilanteita: poika hotkii ruokansa ennätysvauhtia ja pyytää lisää kun me muut vielä syömme ensimmäistä annostamme. Kun yritän toppuutella että eikö se yksikin annos riittäisi tällä kertaa niin hän suuttuu ja alkaa huutaa siskolleen. Sitten hän huutaa minulle että "siskokin tossa syö!!" Ja jos en sitten lopultakaan anna lisää ruokaa niin hän valittaa koko illan nälkää ja menee jääkaapille (jos yritän estellä niin hän alkaa taas raivota tai menee syömään silloin kun en näe).
Olen yrittänyt keskustella aiheesta mutta hän loukkaantuu (vaikka miten hienovaraisesti yrittäisin ottaa asian esille). Olen myös yrittänyt järjestää jotain yhteistä kivaa liikuntaa esim. pihalla mutta hän sanoo että "ei muo kiinnosta" ja lähtee tietokoneelle. Jos siihen yrittää sanoa jotain niin voin kertoa että mistään ei tule sen jälkeen mitään...
Aihe taitaa siis olla pojalle arempi kuin olin ensin tajunnut. Tilanne vain mutkistuu eikä poika näytä tajuavan että tätä menoa hän painaa pian 100 kg ja ylikin! Ehkä ei todellakaan ole mitään tehtävissä - sehän on tunnetusti mahdotonta yrittää saada jotakuta laihduttamaan jos se ei kiinnosta häntä itseään - mutta tiedän että lihavan teinivuosista tulee helposti painajaista... Ja onhan siinä terveyskin suuressa vaarassa.
Minulla on kaksi lasta, 9-vuotias poika ja 7-vuotias tyttö, miehestäni erosin kun lapset olivat ihan pieniä. Poika on lihonut hirveästi nyt parin vuoden aikana - myönnän olevani osasyyllinen mutta toisaalta poika menee itse ottamaan jääkaapista ruokaa koska kiinnostaa eikä liiku ollenkaan. Tyttö taas on normaalipainoinen, koko ajan menossa ja liikkuu vilkkaasti. Ruokapöydässä on usein ongelmatilanteita: poika hotkii ruokansa ennätysvauhtia ja pyytää lisää kun me muut vielä syömme ensimmäistä annostamme. Kun yritän toppuutella että eikö se yksikin annos riittäisi tällä kertaa niin hän suuttuu ja alkaa huutaa siskolleen. Sitten hän huutaa minulle että "siskokin tossa syö!!" Ja jos en sitten lopultakaan anna lisää ruokaa niin hän valittaa koko illan nälkää ja menee jääkaapille (jos yritän estellä niin hän alkaa taas raivota tai menee syömään silloin kun en näe).
Olen yrittänyt keskustella aiheesta mutta hän loukkaantuu (vaikka miten hienovaraisesti yrittäisin ottaa asian esille). Olen myös yrittänyt järjestää jotain yhteistä kivaa liikuntaa esim. pihalla mutta hän sanoo että "ei muo kiinnosta" ja lähtee tietokoneelle. Jos siihen yrittää sanoa jotain niin voin kertoa että mistään ei tule sen jälkeen mitään...
Aihe taitaa siis olla pojalle arempi kuin olin ensin tajunnut. Tilanne vain mutkistuu eikä poika näytä tajuavan että tätä menoa hän painaa pian 100 kg ja ylikin! Ehkä ei todellakaan ole mitään tehtävissä - sehän on tunnetusti mahdotonta yrittää saada jotakuta laihduttamaan jos se ei kiinnosta häntä itseään - mutta tiedän että lihavan teinivuosista tulee helposti painajaista... Ja onhan siinä terveyskin suuressa vaarassa.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Pystyisikö jääkaappiin laittaa jonkinlaisen lukon niin, ettei poika pääsisi ihan kokoajan ottamaan itsekseen ruokaa..? Ja ruokaillessa jos vaikka antaisi ensin pienemmän annoksen ja jälkeenpäin lisää jos pyytää/on tarve. Poika tykkää istua tietokoneella, jos siihenkin kehittelisi tietyt ajat milloin hän saisi olla siellä koneella. Ja jotenkin sitten laittaa se kone kiinni niin, ettei siihen pääsisi ihan tuosta vain pelailemaan...
Mitenköhän sitten pojan saisi viihtymään ulkona.. leikkiikö hän kavereiden kanssa ulkona/sisällä? Onko käytössä minkäänlaisia rangaistuksia tottelemattomuudesta vai saako poika helpolla kaiken periksi..?
Ostat sinne jääkaappiin ja muihin kaappeihin vain laihaa ruokaa, kaalia ja sellaista. Muut ruuat ostat päivä kerrallaan vain sen verran kuin kolme ihmistä tarvitsee. Tympeää, mutta mikäs auttaa.
Ongelmahan tuossa on se, ettet sinä pysty 9-vuotiaalle sanomaan, miten teillä toimitaan. Miksi sinä annat sille periksi, jos se raivoaa? Miksi se saa raivota ylipäätään? Miksi tuon ikäisen lapsen ei tarvitse totella sinua? Jne. Kuka teillä perheessä on pomo? Jutustasi päätellen poikasi! Ja sehän ei ole oikein! Sinun aikuisena pitää olla perheen pää ja sinun tehtäväsi on asettaa lapsillesi rajat - myös syömisen suhteen. Älä anna oman pelkosi hallita päätöksiäsi.
Heippa.
Onpa sinulla kinkkinen tilanne. Oletko yrittänyt kekustella lapsesi kanssa MIKSI hän haluaa koko ajan syödä..?Nälkäänsä hän tuskin syö, olisikohan syy henkisellä pahalla ololla? Mielestäni terve lapsi suuntautuu ulos kasvuympäristöstään ja etsii uusia kokemuksia, eikä linnottaudu kotisohvalle mutustamaan. Toki herkut saa maistua, mutta lapsihan on terve kun se leikkii. Ei ole tarkoitus huolestuttaa tai loukata, mutta keskustele lapsesi kanssa ja selvitä miksi on paha olla mutta älä aloita keskustelua puhumalla syöpöttelystä, sillä se taitaa olla lapsellesi arka aihe..
Tsemppiä!Ja pahoittelen jos olen aivan hakoteillä, tässä vain yksi vaihtoehto..
Se yks 4D dokumentti missä oli lapsia joilta puuttui aivoista se toiminto mikä ilmottaa että on kylläinen eikä tarvitse ruokaa. Kannattaiskohan sun viedä poika ihan lääkärille ja sieltä kysyy neuvoa jos on jo pahasti ylipainonen?
kouluterveydenhoitajaan. Asia ei varmasti ole hänelle uusi, eikä poikasi ensimmäinen ylipainosta kärsivä lapsi hänen asiakkaistaan.
Terveydenhoitaja voisi ohjata sinut ja poikasi jatkohoitoon. Poikasi ei ehkä kiitä sinua, että joutuu "syyniin", paitsi että hän ihan taatusti tekee sen sitten kun on parikymppinen ja normaalipainoinen. Tsemiä! :)
Ehdottomasti kannattaa selittää pojalle että liika syöminen on epäterveellistä ja että sinä varaat ajat lääkärille ja psykologille tuon ongelman takia ja menette sinne yhdessä puhumaan asiasta.
Syitä käytökseen voi olla monia. Huomion tarve, ettei tunne kylläisyyttä, joku muu täyttämätön tarve tai joku muu fyysinen juttu joka ajaa syömään. Kannattaa konsultoida asiantuntijoita!
Voimia!
itselläni oli lapsena sama ongelma kuin pojallasi, ei ollut kavereita joiden kanssa ulkona liikkua, oli tylsää ja söin huvikseni ja tietysti siksi että ruoka oli hyvää. Äitini yritti myös toppuutella minua ruuan suhteen mutta turhaan,reagoin samalla tavalla kuin poikasi koska se oli niin noloa ja muutenkin arka paikka. Osta tästälähtien vain kevyitä ruokia,rasvatonta maitoa ym. Aterialle teet ruokaa niin vähän että sitä ei voi ottaa lisää ainakaan isoa annosta.Ainoa mitä voi enemmänkin syödä on salaatti. Jätä karkit ym pois ja koita saada hänet innostumaan jostain liikunta lajista,esim uimisesta tai pyöräilystä. Netin käyttöä tulisi rajoittaa, suuttukoot, kun hän joskus on vanhempi niin kiittää sinua vaikka nyt raivoisikin. Pyydä tukea lapsesi isältä ja juttele lääkärin kanssa. Kaikki on kuitenkin lapsen hyväksi vaikka hän ei sitä nyt heti tajuaisikaan. Tsemppiä! :)
Luin kaikki vastaukset, kiitos. Tiedän että teen väärin kun "hyväksyn" poikani raivoamisen, toisaalta mitä hyväksymistä siinä on - hän tekee sen kuitenkin. Olen yrittänyt sanoa hyvällä ja pahalla. Ensiksi yritin keskutella että miksi hän aina suuttuu niin hirveästi ja alkaa huutaa ja eikö asioita voisi selvittää puhumalla mutta silloin hän alkoi mykkäkoulun eikä vastannut. Jos taas alan huutaa hänelle takaisin niin tulos on lähes sama - eikä aikuinen kuulemma saisi "alentua" huutamaan, välillä tosin niinkin käy :/
Pojallani ei ole oikein kavereita joiden kanssa leikkiä ja hän on lähes aina kotona...
Ehkä pitää antaa ajan näyttää pojalle miten kamalaa lihavana on - itse olen sen kokenut. Muuten ei näytä uskovan.
Luulen voivani kuvitella poikasi tilanteen, olen nimittäin ollut koko ikäni reilusti ylipainoinen, ja olen sitä vieläkin. Muistan kun pienenä minua yritettiin laihduttaa keinolla millä hyvänsä (olen nyt aikuisena, lähes kolmekymppisenä nauranutkin löytämilleni vanhoille lapsuuden dieettiohjeilleni, että on ohjeet vähän muuttuneet näköjään). Seurauksena tuosta "pakkolaihdutuksesta" oli se, että murrosiässä lihoin vain lisää. Ja lapsen laihduttaminen vaatii aina koko perheen ruokatapojen muuttamista, ei osteta kotiin liikaa herkkuja jne.
Suosittelisin että yritä keskittyä siihen, että poikasi paino ei nouse. Hän varmaan kasvaa pituutta vielä ja paino tasoittuu sillä. Lisäksi yksi tärkeä vinkki on, että lopeta asiasta huutaminen, vaikka poikasi sinulle huutaisikin. Laihdutus ei ole sellainen asia jossa huutaminen auttaa yhtään, päinvastoin. Muistan itse nuorempana suuttuneeni todella aina, kun joku (yleensä isä) huomautteli painostani. Pakottamalla saa aikaan vain lisää vastustusta.
Sitten jossain vaiheessa (olin jo aikuinen) sain jostain "kipinän" että nyt laihdutan ne kilot pois järkevästi, ja sitä teen nyt. 12 kiloa on takana ja vielä 20 edessä, mutta luulen nyt löytäneeni keinon jolla saan ne järkevästi pois ilman turhaa hammastenkiristystä, ja syömällä järkevästi ja riittävästi koko ajan. Jos saat lapsesi painon pysymään nyt samassa, uskonpa että hänellekin tuollainen "kipinä" jossain vaiheessa syttyy.
Oletko kokeillut tarjota pojallesi kasviksia jossain muussa muodossa kuin salaattina? Niistähän saa tehtyä vaikka minkälaisia ruokia. Minulle eivät kasvikset aiemmin maistuneet, ennenkuin oivalsin että ei niitä tarvitse aina samassa muodossa syödä. Kokeile tehdä jotain lämmintä ruokaa (pataa, laatikkoa, wokkia tms.) johon laitat paljon kasviksia joukkoon. Itsellenikään ei maistu keitetyt kasvikset porkkanaa lukuunottamatta, siksipä sekoitankin kasviksia ruokiin.
Tsemppiä sinulle ja pojallesi!
vallan kokonaan 9-vuotiaalle pojalle teidän perheessänne. Vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, ei lapsi hajoa jos hänelle sanoo ei. Jokainen lapsi loukkaantuu kun ei saa tahtoaan läpi ja vanhemman tehtävä on ottaa se vastaan. Poikasi saa siis itse valita paljonko hän syö ja mitä hän tekee, tietokoneella saa istua vaikka ei ole ollut ulkona jne. Miten luulet hänen toimivan murrosiässä, kuvitteletko saavasi hänelle rajat siinä vaiheessa?
Voit joko luovuttaa tai viedä pojan kasvatus- ja perheneuvolaan, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta jos et itse muuta toimintaasi.
Onpa älytöntä puhua että aikuisten pitää tuottaa pettymyksiä lapsille. Ei se noin ole. Ihan sama jos käskisi lyödä ja käyttää hyväksi yms tai käskisi myydä lapsen joka ei toimi niin kuin aikuinen toivoo.. :-(
Ei tässä ole kyse vallasta vaan siitä että pojalla on joku sellainen tarve jota ei olla täysin pystytty tyydyttämään ja hänen syöminen vaikuttaa lähinnä hätähuudolta. Hän tarvitsee apua mutta ei mitään valtataistelua tai 'piiskaa' vaan ymmärrystä ja aikaa, aikaa ja aikaa. Ammattilaisen puoleen on syytä kääntyä mutta millään rankaisemilla ei päästä tuloksiin vaan on löydettävä se syy lapsen käyttäytymiseen. Ehkä se on avioero, että lapsi ottaa syyn niskoilleen jotenkin ja kompensoi pahaa oloaan syömällä?
Kiitos taas teille vastanneille. Ja niin, olen itsekin huomannut että poika tarvitsee aikaa, ei huutoa tai kuria (niitäkin olen yrittänyt mutta ei auta). Luuletteko tosiaan, että joku saisi teidät itsenne laihduttamaan huutamalla? Ehei...
Hän ei kuitenkaan selvästikään halua istua alas ja puhua asioista - varsinkaan painostaan. Olen kertonut hänelle että tiedän miltä se tuntuu (siis ylipainoisena oleminen) sillä olin itsekin lapsena lihava (24-vuotiaana aloin laihduttaa ja ihan mukavasti karisi, nyt olen hieman lihonut takaisin). Kun minäkin olen pullukka niin olen yrittänyt hänelle ehdotella että jos vaikka koitettaisiin laihduttaa yhdessä, keksittäisiin jotain kivaa liikuntaa ja syötäisiin kevyemmin. Mutta mikään puhe ei tunnu kiinnostavan häntä pätkääkään...
sulta puuttuu MÄÄRÄTIETOISUUS. sanot että nyt ei ruokaa tiou, vaikka poika huutas millä volyymillä tahansa.
laitat pojan liikkumaan, asetat vakinaiset ruokailuajat ja et pidä ylimääräisiä jääkaapissa tai missään muuallakaan..ainakaan kovin paljoa.
kova kuri se on toiminu ennekin ja toimii vieläkin.
Kiitos sinullekin. Enhän minä sitä ruokaa annakaan mutta sitten tämä ottaa itse väkisin! Niin, onhan se hyvä idea että ei pidä ylimääräisiä jääkaapissa... Mitään lukkoa en siihen kyllä ole hankkimassa kuten joku ehdotti, eikö se mene silloin jo vähän hankalaksi?
Mutta sinä edellinen kirjoittaja sanoi että "pistät pojan liikkumaan." Miten minä sen teen väkisin? Liikutan itse pojan jalkoja, vai? Olen yrittänyt tomerasti ehdottaa että "nyt mennään pyöräilemään!" niin mitä tämä yksi tekee: huutaa, paiskoo ovia ja lopulta lukitsee itsensä vessaan tai jotain. Kun sitten sanon että tällainen peli ei vetele niin uskoo pitkin hampain - mutta pyöräilemään ei kyllä lähde. Tai jos lähtee (joka on jo aikamoinen ihme) niin sitten tätä ei saakaan enää pitkään aikaan pois töllön äärestä. Säännöllistä liikuntaa olen yritellyt ehdotella ja viritellä mutta on se vain niin helkkarin hankalaa vastahakoisen lapsen kanssa... :)
selvästikään et ole asettanut rajoja. nyt on siis korkea aika asettaa ne, tai poikasi tulee koko ikänsä olemaan samanlainen jossain määrin. pysyt tiukkana kaikessa, etkä anna periksi. ota vaikka jotain kannustimia käyttöön esim. käydäämpä jäätelöllä tms. pitkä lenkki ja vaikka se jätski ja sitten kotiin samaa reittiä. ja sama toistetaan vaikka joka päivä.
luonnetta ja kärsivällisyyttä ja sisua ja kaikkea muuta se vaatii mutta niinhän se aina.
En tajua mitä vallanhimoisia sadisteja täällä mkirjoittelee kurista ja rajoista kun lapsi on aivan selvästi hädässä ja tarvitsee apua ja aikuisia jotka kuuntelevat ja tukevat sen sijaan että asioita selvittämättä määräilevät.
Sinä äiti, ole ensisijaisesti äiti ja se turvallinen ja kuunteleva vanhempi. Tilanne vain pahenee jos alat määräilemään ja asettamaan niitä ns rajoja ja pettymyksiä. Ei lyötyö saa lyödä, varsinkaan lasta muttei äitiäkään.
Hei!
Yksi syy jatkuvaan syömiseen on yksinkertaisesti hyvänolon tunteen hakeminen.
On yleisempää kuin osataan arvatakkaan lasten masennus, ja lapsethan eivät osaa aina sanoiksi pukea pahaa oloaan, vaan se näkyy sitten toiminnassa.
Uskoisin että pääseet jo pitkälle kun asetat pojalle selkeät rajat, mitä teillä saa tehdä ja mitä ei.
En syyllistä sinua mitenkään, usein eron jälkeen saattaa tulla itselle sellainen tilanne ettei jaksa pitää ohjia niin tiukasti käsissä kuin pitäisi.
Ja toisaalta taas yrittää ehkä korvata sitä puuttuvaa vanhempaa sillä että löysää niitä jo olemassa olleita rajoja.
Ota yhteyttä vaikka paikkakuntasi perhe- ja kasvatusneuvolaan ja juttele siellä näistä asioista, pyydä saada poikasi sinne terapiaan koska aivan ilmeisesti pojalla on nyt pallo hukassa, liian paljon valtaa pienellä miehellä ja saattaa myös syyllistää itseään teidän erosta.
Kyseisessä paikassa poika saa purkaa pahaaoloaan aivan tuntemattomille ihmisille ja se tapahtuu aivan muuten kuin keskustelemalla, toki sitäkin jonkin verran käytetään, mutta lasten kohdalla ei niin hyvä konsti.
Saat myös itse sieltä tukea vanhemmuuteesi ja jaksat sitten paremmin pitää niitä rajoja kiukuttelevalle ja raivoavalle pojalle.
Tee asialle mahdollisimman pian jotain, koska muuten ongelmat tulevat vain pahenemaan ja sitten on aina vaikeampaa saada asioita kuntoon.
Sinä olet kuitenkin aikuinen teidän perheessä ja sinun tulee ne rajat asettaa, jos et nyt niitä pysty asettamaan voit olla varma että parin vuoden kuluttua olet vielä enemmän altavastaaja.
Tämä on nyt aika suoraa tekstiä, mutta totta.
Niinkuin jo aikaisemmin kirjoitin en syyllistä sinua, jokaiselle meistä voi tulla elämässä eteen tilanne ettemme jaksa pitää ohjia tiukasti kädessä ja se tilanne syntyy usein pikku hiljaa, oikeastaan ihan huomaamattaan, ennenkuin siihen havahtuu.
Voimia sulle ja yritä saada apua mahdollisimman pian.
Siis rajojen asettamisessahan ei ole kyse sadistisuudesta vaan rakkaudesta. Kukaan ei käske ketään hakkaamaan lastaan, vaan osoittamaan suunnan tämän elämälle. Lapsille pitää asettaa tietyt, kohtuulliset rajat jotta he oppivat mikä on heille hyväksi ja mikä ei. On aina tärkeää perustella miksei jotain nyt voi tehdä. Kokemuksesta voin sanoa, että rajojen asettaminen itse asiassa osoittaa lapselle että hänestä välitetään, sen vuoksihan niitä asetetaan. Olen työskennellyt perheessä jossa lapsi sai pelata jalkapalloa ruokapöydässä (kuvitelkaas, pojalla ikää 6 vuotta), ja olin ainoa, joka sanoi hänelle mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Lopettaessani työt perheessä poika, joka aina kapinoi minua vastaan, rutisti minua kunnolla ja kysyi, että tulenhan minä käymään heillä vielä aina kun olen lähistöllä.
Alku on takuulla vaikeaa jos lapsi ei ole tottunut rajoituksiin, hän tulee testaamaan sinua pitkän aikaa, missä vaiheessa annat periksi. On vain tehtävä päätös ettet anna periksi vaikka mikä olisi, koska tarkoituksesi on kuitenkin hyvä ja ajaa lapsesi etua. Periksi antaminen heittää sinut saman tien takaisin lähtöruutuun.
Olen samaa mieltä, että jääkaappi uusiksi saman tien, syököön poika kasviksia vaikka kuinka paljon, ne eivät kyllä lihota. Kevyttä ruokaa ja terveellisiä rasvoja! Ei lasta tarvitse kieltää syömästä, pidä jääkaapissa helppoa naposteltavaa vihannesta, porkkanoita, viinirypäleitä, tomaattia, omenaa ..
Mitä tulee tietokoneeseen ja televisioon, asettaisin käyttöajat koneelle ja pistäisin television vaikka kesälomalle. Oletteko huomanneet kuinka paljon aikaa kuluu hukkaan kun jumittaa television ääressä vaikkei sieltä tule mitään? Jos kotona on tarpeeksi tylsää, alkaa lapsi keksimään ajankulua. On kamalaa kuinka nykyajan lapset eivät osaa enää leikkiä ilman pelikonsoleita ja tietokoneita. Et ole sadisti jos rajoitat sähkövempainten käyttöä, kyllä lapsi keksii tekemistä jos sitä ei muuten saa. Se myös kehittää lasta huomattavasti, kun huomaa että osaa ja keksii kaikkea hauskaa ja uutta ilman muiden apua.
Mitä tulee syömisen peruskysymykseen, pohdin omaa lapsuuttani joka oli hyvin onneton koulukiusaamisen ja vanhempien eron vuoksi. Jatkuva haukkuminen koulussa aiheutti sen etten edelleenkään luota itseeni riittävästi ja minäkuvani on vääristynyt. Tiedostan sen nyt, mutta oman sisimmän muuttaminen vuosien henkisen potkimisen jälkeen on erittäin vaikeaa. Oletko ajatellut, että poikasi todennäköisesti jo on koulukiusattu? Se on erittäin yleistä, lasten pahoinvointi, kuten joku täällä mainitsikin, on hälyyttävän korkealla. Ne jotka kiusaavat, voivat pahoin ja purkavat sen muihin, ne joita kiusataan, voivat pahoin ja purkavat sen vaikkapa ruokaan tai perheenjäseniin. Itse aloin kiusaamaan muita ja syömään enemmän, koska en osannut käsitellä oloani tuon ikäisenä.
En välttämättä tekisi painosta pojalle isoa asiaa. Jos hän kysyy miksi ei ole enää herkkuja kaapissa, voit sanoa, että ajattelit ostaa jotain muuta ja nyt syödään sitä mitä kaapista löytyy. Jos otat television pois (huom. tällöin et siis sinä eikä tyttäresikään sitä katso kotona), jää aikaa leikeille joissa lapsi jossain vaiheessa siirtyy seinien ulkopuolelle. Hanki pihallenne vaikka trampoliini tms., anna lapsillesi erilaisia vaihtoehtoja mistä voisit hankkia yhden lelun pihalle, jokin joka heitä kiinnostaa ja innostaa huomaamattakin leikkimään ja kehittää lasten motoriikkaa.
Osoita pojallesi että sinä olet ainakin ihminen, joka ei arvostele häntä vaan rakastat häntä sellaisena kuin hän on. Työskentele enemmänkin taka-alalla, vaihda perheen ruokailutottumuksia vaikka vähitellen, keskustele poikasi opettajan kanssa näkeekö hän koulussa jotain mistä sinun tulisi tietää jne. Jossain vaiheessa voisin kuvitella että poikasi ottaisi sen ensimmäisen askeleen kommunikoidakseen sinun kanssasi. Pakottamalla se ei tule tapahtumaan, pikemminkin hiljentää häntä entisestään.
Tämä on taas yhden ihmisen mielipide, mutta pyrin miettimään omaa lapsuuttani ja mitä toivoisin omien vanhempieni tehneen toisin. Syvällisemmät pohdinnat jäivät tästä viestistä nyt pois, koska aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään, toivottavasti pystyin tarjoamaan edes jotain näkökulmaa tilanteeseesi.
Toivon koko perheellenne parasta!
"Siis rajojen asettamisessahan ei ole kyse sadistisuudesta vaan rakkaudesta."
Aikaisemmat viestit täällä olivat kyllä sen suuntaisia että sadistisuus ekana tuli mieleen. Rajoista vouhotetaan niin paljon että se kuunteleminen ja lapsen kohteleminen ajattelevana ihmisenä usein unohtuu.
Kuten sanoin aikaisemassa viestissäni, olen tietenkin kohtuullisten rajojen asettamisen kannalla. Kun luin jälkeenpäin joidenkin mielipiteitä uudestaan, ne todella olivat jyrkkiä, toisaalta varmaan vähän liioiteltujakin jotta oma kanta tuotaisiin esille. Olen silti sitä mieltä, että pelkkä paapominen ei auta tilanteessa jossa lapsi johtaa perhettä. Se ei ole terveellistä etenkään lapselle. Tämän vuoksi olen siis rajojen kannalla, mutta kohtuus kaikessa. Sehän se vaikeaa onkin kun jokaisen vanhemman on itse päätettävä missä se kohtuus menee.
Itse olen kokenut isäni puolelta aina jyrkkää kuria nykyaikaan rinnastettuna, enkä ole suurimmilta osin hänen kanssaan samaa mieltä kasvatusmetodeista. Silti koen että minusta tuli kypsempi ja empaattisempi ihminen kuin olisi tullut jos olisin saanut tehdä mitä vain. Kovaa kuria en toivo kenellekään mutta kuinka saada lapsi ikään kuin "ruotuun" näin jyrkästi sanottuna, kun on tähän mennessä saanut päättää asioista?
Jännää kun tuollaisia ääripäitä aina otetaan esille. Todella harvinaista on että 'lapset saa tehdä mitä vain', mutta toisaalta ymmärrän jos joku itse kuritettu ja lapsuuden traumoista kärsivä ihminen kokee että tarvitsee itsensä takia kauhistella nykyajan lempeämpiä kasvatusmetodeja ja siksi puhuu ikäänkuin lapset eläisivät pellossa.
Kirjoitan oman mielipiteeni perustuen omiin kokemuksiini sekä kysyjän kuvailemaan käyttäytymiseen perustuen. Olen työskennellyt lastensuojeluliitolla ja useissa perheissä lastenvahtina, ja tiedän etteivät kaikki lapset elä pellossa tehden mitä huvittaa. Siitäkin huolimatta mielipiteeni on että kuvaillulle käyttäytymiselle on tehtävä jotain, etkö itse ole sitä mieltä?
Lapsuusajan kurittaminen ei minulle ole tuottanut traumoja joita nyt heijastaisin moderniin kasvatusoppiin, olen pelkästään eri mieltä osasta niistä metodeista joita minuun on käytetty. Mitä voin sanoa omasta kokemuksestani nykyajan lasten kanssa, olen huomannut että useat (ei tietenkään kaikki eikä edes suurin osa) vanhemmat antavat lapsen johtaa perhettä eikä tämä yksinkertaisesti ole oikein eikä tervettä lapsen psyykeelle. En kuulu koulukuntaan joka tahtoo nostaa omanarvon tunnettaan alentamalla lapsia tai pitämällä heitä kykenemättöminä ajattelemaan omilla aivoillaan, olen sen kannalla että aikuisen kuuluu "johdattaa" lasta oikeaan suuntaan jotta tämä itse oppii mikä hänelle on hyväksi ja kasvaa turvalliseen suuntaan. Lapsi on kuitenkin lapsi eikä hänen ajattelunsa ole yhtä monipuolista ja pitkäkatseista kuin aikuisen. Uskotko itse että olisit 9-vuotiaana voinut tehdä itsenäisesti onnistuneita päätöksiä tulevaisuuttasi koskien?
Ei nyt ole kysymys siitä että lasten pitäisi tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä 9-vuotiaana vaan siitä kuunnellaanko lasta ja keskustellaanko hänen kanssaan. Eli karfkeasti sanottuna käsitelläänkö häntä ihmisenä vai kotieläimenä.
enhän minä olekaan kehoittamassa ketään kohtelemaan lastaan kotieläimenä, hyvänen aika. Tottakai lapsen mielipidettä täytyy kuunnella, ja antaa hänen ajatuksilleen arvo. Mutta sehän on täysin eri asia kuin se että mennään sitä tahtia mitä lapsi sanoo, syödään sitä ruokaa mistä tämä pitää vaikka se olisi kuraa lätäköstä.
Tottakai lapset haluaa niitä sipsejä ja karkkeja, haluanhan minäkin. On kuitenkin aikuisen tehtävä kertoa lapselle esim. mikä ruoka on terveellistä ja mikä ei, voi pitää karkkipäiviä ja muita herkuttelupäiviä ja silti olla se päättäjä kotona. Aikuisen tehtävä on varmistaa lapselleen turvallinen ja terveellinen lapsuus ja tulevaisuus. Voihan terveellisestäkin ruoasta valmistaa aterioita lasten mieltymysten mukaan.
Kuinka minulla nyt on ihmiskäsitys hukassa, en vain ymmärrä ...
"Tottakai lapset haluaa niitä sipsejä ja karkkeja,"
Tuo kertoo siitä ihmiskäsityksestä. Ei ne lapset halua mitään 'tottakai' jos heille annetaan riittävästi informaatiota siitä mikä on heille hyväksi. Kyllä he osaavat valita itsekin sen hyvän huonosta, mutta jos ylhäältäpäin sanellaan selittämättä mitä pitää ja jos aikuiset vielä itsekin syövät niitä karkkeja ja sipsejä niin on ihan selvä että lapsillakin on juttu hukassa.
Jos lukisit aikaisempia tekstejäni, huomaisit että olen itsekin sanonut että perustelematta on turha alkaa lapsia rajoittamaan missään mielessä. Mitä tarkoitin, oli se, että herkut on herkkuja ja kyllä sinäkin mielelläsi varmasti maistelet jäätelöä/karkkia/sipsejä/pikaruokaa silloin tällöin. Runsaasti rasvaa sisältävät pikaruoat on todettu riippuvaisuutta aiheuttaviksi, ja sokeririippuvaisuus on yleisesti tunnettu asia. JOS lapselle ei aseteta kohtuuden rajoja tällaisten syömisessä, ei lapsi takuulla osaa itse pistää sille stoppia JOS hänelle ei ole opetettu ruuan haittavaikutuksista ja terveellisen ja epäterveellisen ruuan asioita.
Ja tottakai on turha selittää "älä tee niin kuin minä teen vaan nin kuin minä käsken", sehän on selvää. Aikuinen antaa itse esimerkin lapsen ruokailutottumuksille, ja mitä tahansa sääntöä täytyy perheessä lapsen noudattaa, sitä noudattaa myös vanhemmat.
Mieti nyt ihan rehellisesti: jos tarjoat normaalille lapselle kaalia tai karkkia, kumman suurin osa lapsista valitsee?
En todellakaan pidä lapsia idiootteina, enemmänkin vanhempia. On isän ja äidin vastuulla opettaa lapselle ravintoasiat ja on törkeää että useat laiminlyövät tämän velvollisuuden täysin. Katso vaikka tilastoja, se on tosiasia. Lapset oppivat sen mikä heille opetetaan. Opeta lapsellesi terveellisen ruuan perustat, ja hän syö sitä mukisematta. Anna hänelle köyhäravinteista (pikaruoka, einekset, prosessoitu-mikä-tahansa) ruokaa ensimmäiset kymmenen vuotta, niin hänellä menee vuosikausia oppia pääsemään eroon huonoista ruokatottumuksista.
Lapset oppivat käsittämätöntä vauhtia uusia asioita ja ovat hakoja sopeutumaan uusiin tilanteisiin, mutta aikuiset ovat paljon jäykempiä ja jääräpäisempiä. Valitettavasti tämä ongelma on lähtöisin aikuisista, ei lapsista. En ole missään vaiheessa väittänyt muuta.
Mielestäni ajattelu että kyllä lapsi pärjää koska on viisas ja osaa valita hyvän huonosta ruuasta, on järkyttävän naiivia. Lapsi on kehittyvä ihminen joka tarvitsee apua, kannustusta, ohjausta ja tukea vuosikausia. Kukaan ei syntyjään tiedä kaikkea, ja siihen nojautuen mitä tämän keskustelun aloittaja on kertonut, olen sitä mieltä että juuri tässä tapauksessa on menty mitä luultavimmin ihan metsään ruokailutottumusten opettamisessa.
Näytä lapselle että liikunta voi olla hauskaa. Vie hänet vaikka keilaamaan, maastopyörailemään (tarkoitan metsään), sekä katsomaan eri urheilulajeja jos hän vaikka innostuisi jostain. Ei väkinäinen pakottaminen auta, mutta kun keksit hauskoja asioita niin hän liikkuu ilman että edes huomaa sitä itse. Menkää pelamaan pingistä, sukapalloa tai mitä tahansa mistä hän pitää. Pää asia että saat hänet ulos ja pois tietokoneen äärestä ilman että sanot että nyt lähdetään kuntoilemaan.