En tiedä mitä tekisin äitini kanssa. Tuntuu siltä kuin hän asuisi ulkomailla, koska tapaan hänet hyvällä onnella kerran vuodessa eikä hän silloinkaan ole juuri kiinnostunut lapsistaan. Äitini on suht tuoreessa parisuhteessa, viisikymppinen, käyttäytyy kuin teini. Koko elämä keskittyy uuden miehen ympärille, MILLÄÄN muulla ei tunnu olevan mitään väliä.
Takana perheellämme on tuskaisa avioero, jonka seurauksena perheemme ei koskaan enää tule viettämään hetkeäkään yhdessä. Tämä ei minua niinkään ahdista, lähinnä vain se, että äitini ei ymmärrä sitä, kuinka hän tällä käytöksellään vielä tulee menettämään lapsensa. Uuden miehen kanssa hän näyttäisi tekevän täsmälleen samat virheet kuin isämme kanssa. Minkäänlainen järkipuhe ei mene läpi, koska maailmassa ei ole muuta kuin kaikkivoipa uusi mies, joka taas on selvästi tyytyväinen siihen, että on saanut äitimme vieraannutettua perheestään.
Oma oloni on lähinnä loukkaantunut äitiäni kohtaan, vihainen uutta miestä kohtaan. Olen turhaan yrittänyt asiallisesti keskustella asiasta puhelimessa. Silloinkin mies tuntuu olevan kuuntelemassa taustalla.
Osaako kukaan antaa mitään neuvoa? Nyt tuntuu siltä, etten enää kovin kauan jaksa yrittää, vaan vastaan äitini ajattelemattomuuteen samalla mitalla katkaisemalla omankin yhteydenpitoni.
Surullista.
Takana perheellämme on tuskaisa avioero, jonka seurauksena perheemme ei koskaan enää tule viettämään hetkeäkään yhdessä. Tämä ei minua niinkään ahdista, lähinnä vain se, että äitini ei ymmärrä sitä, kuinka hän tällä käytöksellään vielä tulee menettämään lapsensa. Uuden miehen kanssa hän näyttäisi tekevän täsmälleen samat virheet kuin isämme kanssa. Minkäänlainen järkipuhe ei mene läpi, koska maailmassa ei ole muuta kuin kaikkivoipa uusi mies, joka taas on selvästi tyytyväinen siihen, että on saanut äitimme vieraannutettua perheestään.
Oma oloni on lähinnä loukkaantunut äitiäni kohtaan, vihainen uutta miestä kohtaan. Olen turhaan yrittänyt asiallisesti keskustella asiasta puhelimessa. Silloinkin mies tuntuu olevan kuuntelemassa taustalla.
Osaako kukaan antaa mitään neuvoa? Nyt tuntuu siltä, etten enää kovin kauan jaksa yrittää, vaan vastaan äitini ajattelemattomuuteen samalla mitalla katkaisemalla omankin yhteydenpitoni.
Surullista.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ehkä se mies on mustasukkainen lapsille (ehkä turhaan), sellaisia miehiä riittää paljon. Tuskin äiti tahallaan. Voisitko ehdottaa tapaamista joskus ja positiivisessa hengessä olla aina. Ei äidilläsi ole paljoa muuta kuin mies, joka todella ehkä välittää arjessa. Onhan se hyvä että on joku, eikä yksin ole suruissaan ja hyvlättynä. Miehellä voi olla vaan ehdottomuutensa, mutta koita nyt jotain sopia tapaamisista.
Eli mielummin kuin valitat aiheesta, niin suoraan kysyt aina tapaamiseen vaikka -kummankin ehdoilla (jotain kivaa)? Älä mieti miestä, vaan enemmän teidän juttujanne. Yksi mustasukkainen olisi varmaan liikaa, jos äidin mieskin on jo.
Minun äidilläni taas ei ole miestä. Eikä tule. Ja se on aika surullista tavallaan että jokin ihminen aina yksin. :( Eikä hänkään ole vuosien aikana muuttunut (ehkä vähän vain jossain). Silloin nuorena katkaisin välejä, ei se auttanut, eikä muuttanut.
No toisaalta olen itsekin yksin elävä nyt ollut pitkään. Miehet on joskus mahdottomia eikä sopivaa löydy. :)
Ymmärrän että tulee paha mieli kyllä, kun noin toimii äitisi ja mies. Ja ei kaikkea tarvitse sietää. Toisaalta vaan tuntuu ettei ihmiset aina muutu... tai ehkä en ole tavannut sellaisia. Itse koitan taas että toimisin oikein... onnistuuko siinä
minulla on taas toisin. Lapset ovat etääntymässä ja vain oikeastaan arvostelevat. Viimeksi ovat moittineet siitä, kun soitan vaikka ei ole mitään asiaakaan, nuorempi tytöistäni on soitellut huvipuheluita, mutta minä en ilm. saa niitä puheluita heille tehdä.Niinpä en soittele enää vaan olen lähetellyt tekstiviestejä ja vain jos on joku asia. Nyt ei ole nuorempikaan sitten enää soitellu edes huvipuheluita.
Lapsenlastani hoidan niin paljon, kuin vanhempi tyttäreni häntä minulle tuo hoitoon.
Tasan ei mene onnenlahjat. Mitä sitä tekisi, jotta olisi hyvä äiti, mieluisa äiti.
Nuorempaa lastani suututtaa sekin, kun minä olen ilman miestä ja mökötän vain kotona enkä ns. elä ja ole niin kuin muutkin mummoihmiset.
En tiedä mitä tekisin, ihmissuhteissa olen saanut takkiini niin paljon, etten edes uskalla haaveilla uusista ystävistä.
Nyt vanhimman tyttäreni luona on minun kolme sisarusta. Toissapäivänä he kävivät tuossa ovella ja pyysivät minua oluselle tuohon lähikioskille, mutta kieltäydyin, koska olisin sitten taas jäänyt yksin heidän siitä lähdettyä, heillä oli auto täynnä ja muksut mukana, niin ihan sama vaikka jatkoin ja jatkan tätä yksin oloa tässä näin. Olisin oitis lähtenyt, jos hän olisi pyytänyt minuakin heille kylään, yökylään ja oleskelemaan siskojeni ja heidän kanssaan, mutta sitä kutsua ei tullut.
Voit uskoa että minä kärsin.
Koita vielä hakea jostain ystäviä, parempiakin voi olla. Huonot voi antaa olla.
Parempi yrittää, ja ehkä pettyä, ja ehkä joskus löytää kivoja ihmisiä lopulta. Kyllä "nuoremmatkin" pettyy kovasti toisiin ihmisiin aina välillä.
Ymmärrän tunteitasi täysin , itselläni vastaavanlainen tilanne. Olin alle kouluikäinen kun vanhempani erosivat, ja jäimme siskoni kanssa isän luokse asumaan. äitini elämässä oli tärkeintä meneminen, viina ja miehet. saattoi kulua vuosikin kun pääsimme äidin luokse viikonlopuksi ja voit uskoa kuinka pienet lapset voivat ikävöidä äitiään. useasti oli sovittu että äiti tulee hakemaan ja kun me ikkunassa odotimme niin tulikin puhelu ettei pääsekkään.... muutaman vuoden lennon jälkeen äitini meni toisiin naimisiin ja tuli pari sisarusta lisää. niinä aikoina kävimme äidin luona säännöllisesti n.2 vkl:na kuukaudessa. ja se tuntui todella kivalta. humalapäissään äitini ja uusi mies aina puhuivat menisimmekö sinne asumaan. muutama vuosi kesti tätä "onnea", äitini halusi jälleen erota ja otti toisen lapsista mukaansa. jälleen alkoivat villit vuodet. siinä vaiheessa kävimme edelleen äitiniluona noin pari kertaa kuussa ja vastuukin kasvoi melkoisesti. meistähän oli kasvanut oivia lapsenvahteja n.1,5v. sisarukselle. isältämme tietysti halusimme salata millaisia siellä viikonloput ovat, koska eihän hän olisi laskenut enää meitä äidillemme jos olisi kuviot tiennyt. ja sinne halusimme mennä vaikka usein sai olla vain pettynyt. koska emmehän äitiä paljoakaan kotona nähneet, hän vietti aikaa ystävien seurassa kapakoissa. kun lähestyin täysi ikää asuinkin äitini luona noin 1,5v., mutta se oli kaikkea muuta kuin ruusuista silloisen alkoholisti miehen kanssa, joten heti täysi-iän lähestyttyä muutin omaan asuntoon. äitini kanssa olin silloin vielä lähes päivittäin tekemisissä. äidilläni miehet vaihtuivat ja aina toivoin että löytäisi/haluaisi itselleen kunnon miehen :töissä käyvän, alkoholia harvoin nauttivan. kahdeksan vuotta sitten hän alkoi olla paljon itseään nuoremman kanssa joka useasti pahoinpiteli äitiäni, ja puolisoani yritti myös satuttaa tämän viedessä äitiäni sairaalalle. silloin tuli tunne etten voi sietää sellaista käytöstä, enkä sen koommin ole juuri äidilläni käynyt koska sain pettyä niin useasti sinne mennessäni, mm.krapulassa makaavaa oksettavaa ukkoa. olen äitini kanssa edelleen väleissä, hän käy lapsieni syntymäpäivillä, mutta minulle ei vain se riittäisi, haluaisin olla enemmän tekemisissä, mutten pysty koska äitini ei koskaan kasva aikuiseksi, luulee olevansa teinityttö, ei soittele lapsilleen koskaan huvikseen, enne soitti ja kysyi vaikka rahaa lainaksi, mutta jos ei lapsiltaan sellaista saa niin mihinkäs sitä lapsiaan äiti tarvitsee...................
Toivon kaikkea hyvää, on hienoa kuitenkin että te lapset välitätte äidistänne, olispa minullakin tuollaiset lapset.
En oikein jaksa enää hakea ja parempi olla toivomattakaan, jospa se jokin hyvä astuisi elämääni silloin, kun en osaa sitä odottaa.
Hyvää kesää!
Tuli mieleeni, että jospa olisitkin hänestä erossa jonkin aikaa niin, ettet ota yhteyttä millään tavalla, katso mitä tapahtuu.
Ja ajattelin lukiessani korjoitustani, että olisitpa tyttäreni tai olisipa tyttäreni yhtä innokas pitämään äitiinsä yhteyttä.
Olen itsekin ajatellut juuri tuota, että lopettaisin oman yrittämiseni ainakin toistaiseksi ja antaisin äitini huomata kantapään kautta, miltä tuntuu kun alan käyttäytyä kuin hän itse. Toisaalta se tuntuu lapselliselta - en haluaisi olla yhtä ajattelematon. Enpä kyllä enää muutakaan keksi, lopetan siis yhteydenpidon.
Onneksi minulla on maailman ihanimmat sisko ja veli, jotka käyvät läpi tätä ihan samaa asiaa. Kun ajattelen perhettä, tarkoitan juuri heitä. Olemme saaneet kokea yhdessä kamalat perheriidat, ja uskon että siksi haluamme olla tiivis perhe keskenämme ja oikeasti panostaa suhteisiimme, olla fiksumpia kuin vanhempamme.
Välillä vain tuntuu niin pahalta se, ettei äitimme halua kuulua elämäämme enää. Ei pelkät satunnaiset puhelinsoitot voi pitää yllä äidin ja tyttären suhdetta.
"...että olisitpa tyttäreni tai olisipa tyttäreni yhtä innokas pitämään äitiinsä yhteyttä." Kiitos näistä sanoistasi! =)
Ikävää tietysti sinun kannaltasi, jos haluaisit pitää yhteyttä äitiisi, mutta äitisi elämä on äitisi elämää, ei sinun. Sinun kannattaa rakentaa omasta elämästäsi juuri niin hyvä kuin haluat, ilman äitiäkin. On niitä monia muitakin, joiden elämästä äiti on poissa, ja elämä on silti hyvää. Sinun elämäsi on sinun elämääsi, älä anna äitisi viedä sitäkin sinulta.
omani ei ole koskaan ollut minulle äiti, ei edes silloin kun olin lapsi. On hän ruuat laittanut ja on minulla aina vaatteet olleet, mutta sitä henkistä äitiä minulla ei ole koskaan ollut. Kun sairastuin lapsena vakavasti ja jouduin puoleksi vuodeksi sairaalaan hänellä ei ollut aikaa tulla katsomaan minua kuin kaksi kertaa. Ei edes viikonloppuna, jolloin hänellä aina oli vapaata töistä. Sairaala ei ollut lainkaan hankalan matkan päässä, itse mm. kuntouduttuani kävelin sairaalasta hänen työpaikalleen ja siitä meni monta kulkuvälinettäkin, jolla matkan olisi voinut tehdä. Nyt kun hän on jäänyt eläkkeelle ja hänellä on yksinäistä päivät pitkät hän odottaa, että minä kävisin joka päivä. Hän on hyväkuntoinen ja voisi hyvin osallistua kaikenlaiseen harrastetoimintaa, mutta mikään ei hänelle käy. Tunteeni ovat kuolleet enkä osaa häntä edes sääliä. Pidän harvakseltaan yhteyttä. Taitaa tässä olla kostoakin joukossa, mutta totuuden nimissä minun on sanottava, että en tunne häntä kohtaan enää mitään.
teidän äitinne ovat vielä elossa, kohtalaisissa sielun voimissa...
En itsekään tullut äitini kanssa aina hyvin toimeen. Murrosiässä oikein vihasin häntä. Äidilläni oli taipumusta dramaattisuuteen: jos en ollut hänen mielestään tarpeeksi tottelevainen, hän aina vetosi kyynelehtien lähettävänsä minut koulukotiin. Olinkin enemmän isän tyttö. Äitini itsekin sanoi, että hän ei pitänyt minusta, koska en ollut tarpeeksi kaunis. Nuorin sisareni oli äitini toiveiden täyttymys, kaunis, miesten suosima ja kirjallisesti suuntautunut. Häntä äitini tuki kouluttautumaan pitkälle.
Aikuisempana taas äitini oli oikea henkireikä miehen sukulaisten aiheuttamia ongelmia pohtiessani.
Isän kuoleman jälkeen äiti vietti vilkasta elämää, joka teki hänelle hyvää. Vilkaskin elämä hiljenee iän myötä, kuulo ja näkö alkoi reistailla, sitten alkoi muistissa olla ongelmia, ja äiti eristäytyi.
Ei voi olla surullisempaa, kuin menettää ensin äitinsä henkisesti dementian vuoksi (dementia aiheutui syövästä, joka heikensi yleiskuntoa, mutta en sitä silloin tiennyt).
Silloin täytyi vain yrittää taiteilla myötämielisen "valheellisen" tarinoinnin keskellä ja yrittää pitää kiinni niistä aikaisemmista hyvistä muistoista. Syövän aiheuttamat viime hetket olivat tosi kauheat, odotan vain, että pystyn ne unohtamaan - joskus.
Olen vain yrittänyt miettiä, että ne asiat, joista en pitänyt omassa äidissäni, yrittäisin välttää omassa elämässäni lasteni kanssa. Tiedän, etten aina onnistu, mutta yrittämästähän ei kukaan kiellä.
Mieheni sisar joskus pyysi minua ottamaan kantaa heidän perhe-elämäänsä, ja jouduin toteamaan, etten ole elänyt hänen kanssaan saman katon alla päivääkään, joten en pysty arvostelemaan hänen käytöstään omia lapsiaan kohtaan, kuten en myöskään hänen lastensa käytöstä häntä kohtaan. Olen aina nähnyt hänestä vain "sunnuntai"puolen.
Toisen elämään ei voi antaa hyviä neuvoja, koska ulkopuolinen ei voi käsittää niitä pieniä vivahteita, joita perhe-elämä pitää sisällään niin hyvässä kuin huonossakin vaihtoehdossa. Rakentavia neuvoja kyllä, ne voivat auttaa avaamaan oven ja löytämään toisen vaihtoehdon, kun omat voimat jo ovat uupuneet pulman ratkaisemiseksi.