Tämä ei varsinaisesti ole virallinen avoero, mutta mieheni asui lähes vuoden minun ja lapseni kanssa meillä. Elettiin yhteistä elämää ja suunniteltiin tulevaisuutta.. Vietettiin aivan ihana kesäloma yhdessä, käytiin mökkeilemässä jne, kaikki oli todella hyvin kunnes minä viikkoa ennen häntä aloitin työt. Tulin eräänä päivänä töistä kotiin lapsen kanssa ja kotona minua odotti lappu ja avaimet pöydällä jossa luki että on pahoillaan eikä pysty tälläiseen. Hän oli vienyt suurimman osan tavaroistaan. Pussillinen vaatteita oli jäänyt. Yritin soittaa hänelle silloin mutta puhelin oli kiinni, enkä ole kuullut hänestä sen jälkeen mitään. Hänen lähdöstään on nyt viikko ja 2 päivää.. En ole sen jälkeen yrittänyt tavoittaa häntä millään tavalla, ei luonto anna periksi vaikka kuinka mieleni tekisi kysyä MIKSI? Olen aivan rikkipoikki ja väsyksissä, en saa asiaa mielestäni hetkeksikään ja mietin kokoajan miksi, toisaalta en edes halua tietää selitystä jos se vain loukkaisi enemmän, eikä se asiaa mihinkään muuttaisi.. Kamalaa tässä on se että hän on jo kerran minut jättänyt noin vaan, oli tavallinen päivä laitoin ruokaa pöytään ja kun piti tulla syömään hän ilmoitti nuo samat sanat, on pahoillaan muttei pysty tälläiseen, pakkasi tavaransa ja lähti. Silloin oli 5 viikkoa poissa ja tuli takaisin, silloin itse en pystynyt olla itkemättä hänen peräänsä ja kyselemättä. Juuri kun hän nyt sai minut vakuuttuneeksi ettei enää lähde teki tälläisen tempun. Edellinen ero sattui joulukuulla ja nyt taas. Kamalaa on että kaikki oli hyvin, niin hyvin kun vaan voi olla.. Minulla ei ollut mitään aavistustakaan mistään tälläisestä, tuli aivan täytenä yllätyksenä. Edellisenä iltana niinkuin aina ennenkin sanoi rakastavansa minua ja aamulla tavallisesti antoi suukon ja toivotti hyvää työpäivää kullalle. En tiedä mitä ajatella, miksi hän taas teki näin? Voiko olla sama syy kuin viimeksi että häntä vaan rupesi ahdistamaan tämä kaikki? Toivonko turhaan että hän tulisi takaisin vielä? Tai että joskus voisin kuulla selityksen? Voiko kukaan lähteä noinvaan sanomatta sanaakaan? Olemme samassa työpaikassa eikä yhteentörmäyksiä voi välttää.. En tiedä mitä tekisin ja kuinka selviäisin tästä? Yksinäisyys ahdistaa eikä mikään tunnu enää miltään.. Rakastan häntä ja ikävöin hullunlailla, samoin pieni poikani. Olen ollut siitä asti sairaslomalla töistä ja nyt pelottaa ensi viikolla mennä töihin ja pelätä sitä näkemistä, tuntuu etten kestä sitä. Mikä hänelle taas tuli juuri kun kaikki oli hyvin? Ja miksei hän sanonut mitään? Miksei vieläkään sano mitään? Auttakaa..
AUTTAKAA
ennen onnellinen
61060
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tiedän, ettei ole kovin helppoa ajatella järkevästi, kun tunteen heittää häränpyllyä. Mutta kun tämä katoamistemppu on nyt käynyt jo kaksi kertaa, sinun pitää mielestäni täst edespäin todella ajatella vain ja ainoastaan itsesi ja lapsesi parasta.
Vaikka mies jälleen selvisikin ahdistuskohtauksestaan ja olisi tulossa takaisin, voitko enää koskaan luottaa siihen, ettei tee samanlaista temppua. Ehkä sinä voit vielä antaa anteeksi tuollaisen poukkoilun, mutta ymmärtääkö lapsesi, miksi joku ihminen on välillä elämässänne tiiviisti ja sitten taas ei. Yhtäkkiä onkin taas kuvioissa, kunnes jälleen häviää ilman selityksiä.
Taitaa olla nyt parasta, ettet enää ole häneen yhteydessä. Työkuvio tietysti vaikeuttaa sitä, mutta jos ei ole ihan pakko hänen kanssaan päivittäin työn merkeissä nähdä, välttele häntä ja jatka elämääsi.
kontaktia,anna sydämesi parantua rauhassa.Hänen kanssaan yhteiselo ei onnistunut eikä tulisi onnistumaan.Sinua varten on varattuna jotain parempaa!
Tuo oli törkeän raukkamainen temppu mieheltäsi, hänen sitäisi hävetä silmät päästään. Kukaan ei saisi tehdä noin toiselle.
Muista, että syy miehesi lähtöön ei ole sinussa, vaan hänessä itsessään. Hän ei jostain syystä pysty olemaan rehellinen itselleen ja sinulle käsitelläkseen tunteensa. Hän ei osaa kuin paeta sen sijaan, että katsoisi asioita ja ihmisiä silmiin. Sellaisen miehenkö haluaisit malliksi pojallesi?
Sinä et ole tehnyt mitään väärää, sillä miehesi ei yksinkertaisesti ole osannut ja pystynyt elämään aikuisten elämää, jossa kahden ihmisen väliset asiat käsitellään yhdessä. Syy siihen on todennäköisesti hänen lapsuudessaan ja elämänhistoriassaan. Miehesi pitäisi mennä terapiaan, jotta hän voisi muuttua. Mikäli hän tulee takaisin ja suostuu menemään terapiaan, voit miettiä, oletko valmis antamaan hänelle anteeksi ja luottamaan häneen uudestaan. Joka tapauksessa miehesi on tehnyt väärin ja sinulla on kaikki syy olla hänelle vihainen ja olla luottamatta häneen.
Älä murehdi yksin. Tarvitset tukea.
Kyseessä on todennäköisesti ahdistuneisuus jostakin syystä, mielestäni ainoa vaihtoehto on terapia jossa sankari voisi selvitellä sitä, "mitä pelkäät".
Fisher Jälleenrakennus- eli eroseminaari auttaa, olen itse aikanaan sen käynyt, opiskellut vetäjäksi ja vetänyt 2 kurssia/vuosi keväisin ja syksyisin. Seuraava kurssini alkaa ke 26.9. kestää 3 h/ilta/10 viikkoa, hinta 195 €/10 viikkoa. Kurssin vertaistuki on uskomaton eikä erotuskat mene hukkaan vaan ne voi kääntää kasvuprosessin käyttövoimaksi. Kurssin aiheita; sopeutuminen, suru, viha, itsetunto, muutos, avoimuus, suhteet, rakkaus ja seksi. Monet osallistujat ovat harmitelleet etteivät käyneet kurssia jo ennen parisuhteeseen ryhtymistä, niin paljon se opettaa itsestä, menneistä ja nykyisistä ihmissuhteista. Se antaa tarvitsemasi tuen ja mahdollisesti myös työkalut rakentavaan keskusteluun! Älä jää hädissäsi yksin, hae apua mistä tahansa! Lapsesi tarvitsee hyvinvoivan äidin ja Sinä saat itsesi kuntoon!
Hei
Siskosisko vastasi hyvin sinulle. Minulla itselläni on sellainen tapaus, että yhtenä iltana seitsemän avoliiton jälkeen, kaksi lasta jo tehtynä, tuli minulle lähtö avomieheni käskystä, tuosta noin vain hän pyysi: "etsí asunto". Minä olin mustasukkainen nainen. Myös tuona iltana. Hänen oli talo ja talon ovessa ei lukenut minun nimeä. Nyt yli neljän vuoden jälkeen olen ymmärtänyt millainen olin ja millainen en ollut. Olen tutustunut itseeni. Kyllähän se on niin, että neljän seinän sisällä käytyjä asioita ei voi ulkopuolinen arvostella. Mieheni oli mitä ihanin seuraihminen ja niin ehkä minäkin. Meistä ulkopuoliset luulivat, että olemme onnellisin perhe. Loppujen lopuksi, minä olin se paska, ja koko elämämme 7-vuotta oli avomieheni mielestä kidutusta. En ole päässyt vieläkään henkisesti irti tuosta ihmisestä. Voimakastahtoinen kun oli. Kävin eroseminaarin, ei merkittävää helpotusta. Jätetty on aina jätetty. Lapset muistuttavat jatkuvasti olemassaolevasta isästä. Olenkin näin 45-vuotiaana ajatellut, että kävin tekemässä lapset hänen kanssa ja thats it. Exäni seurustelee, muttei asu, saman naisen, entisen työkaverinsa kanssa, jonka kanssa aloitti viikon päästä erostamme seurustella. Kaikella oma tarkoitus.