Uskon vakaasti, että joillekin on osunut aivan tavattoman hankala anoppi tai miniä. Ymmärrän, että tämmöinen palsta voi toimia tukalassa tilanteessa elävälle anopille/miniälle terapiana ja lohtuna, mutta haluaisin, että mietittäisiin, missä kohdissa palstan sisältö kääntyy itseään vastaan.
Täällä lietsotaan tarmokkaasti sellaista mentaliteettia, että anopin ja miniän on vihattava toisiaan. Tasapuolisuuteen ja maltillisuuteen sekä molemminpuoliseen hyvään käytökseen kehottavat puheenvuorot jäävät aika usein ilman kommenttia. Ymmärrän toki, että ne, joilla on ihan ok anoppi/miniä -suhde, eivät tänne kovin usein kirjoittele, mutta ei kenenkään huonoja välejä toiseen ihmiseen paranna "vihaa"- , "älä mene kylään"-, "katkaise välit"- kannustushuudot. Ei niin ihmissuhteita hoideta, rauhallisella suoralla puheella kylläkin.
Suurimmalla osalla uhoajista on ilmiselvästi hukassa se, että vähintään yhtä paljon kuin vävystä/miniästä on kyse nuoren parin jälkeläisistä. Lapset tarvitsevat isovanhempiaan ja useimmiten nauttivat heidän seurastaan, mikäli nyt ei ole kyse juopoista, henkisesti sairaista tai täysin tunnevammaisista yksilöistä. Jos syytä välirikkoon pitää vääntää siitä, että anoppi käy joskus pubissa eikä suostu automaattisesti lapsenvahdiksi, niin peiliin olisi hyvä vilkaista.
Tiedän omasta kokemuksestani, että etenkin poikien äidit voivat olla melkomoisia päsmäreitä. Tässä taas on anopeilla itsekritiikin paikka. Vaikka miniän kotona olisi pölyä, niin ei siihen kukaan ole koskaan kuollut. Suurin osa nykypäivän pikkulasten äideistä käy töissä viitenä päivänä viikossa, jolloin on toki järkevämpää pistää vapaa-aika lasten kanssa olemiseen kuin huushollin nuolemiseen.
Miksi juuri kukaan kirjoittajista, miniöistä ja anopeista, ei kerro, mitä tekosiaan katuu, milloin on havainnut olleensa ikävä ihminen, miksi itselle on niin vaikeaa vinoilun sijasta puhua rauhallisesti ja suoraan? Ja onko aloitettua sotaa ihan mahdotonta lopettaa? Olen vakuuttunut, että ns. itseensä meneminen lievittäisi monia niitä pulmia, joita täälläkin käsitellään.
Täällä lietsotaan tarmokkaasti sellaista mentaliteettia, että anopin ja miniän on vihattava toisiaan. Tasapuolisuuteen ja maltillisuuteen sekä molemminpuoliseen hyvään käytökseen kehottavat puheenvuorot jäävät aika usein ilman kommenttia. Ymmärrän toki, että ne, joilla on ihan ok anoppi/miniä -suhde, eivät tänne kovin usein kirjoittele, mutta ei kenenkään huonoja välejä toiseen ihmiseen paranna "vihaa"- , "älä mene kylään"-, "katkaise välit"- kannustushuudot. Ei niin ihmissuhteita hoideta, rauhallisella suoralla puheella kylläkin.
Suurimmalla osalla uhoajista on ilmiselvästi hukassa se, että vähintään yhtä paljon kuin vävystä/miniästä on kyse nuoren parin jälkeläisistä. Lapset tarvitsevat isovanhempiaan ja useimmiten nauttivat heidän seurastaan, mikäli nyt ei ole kyse juopoista, henkisesti sairaista tai täysin tunnevammaisista yksilöistä. Jos syytä välirikkoon pitää vääntää siitä, että anoppi käy joskus pubissa eikä suostu automaattisesti lapsenvahdiksi, niin peiliin olisi hyvä vilkaista.
Tiedän omasta kokemuksestani, että etenkin poikien äidit voivat olla melkomoisia päsmäreitä. Tässä taas on anopeilla itsekritiikin paikka. Vaikka miniän kotona olisi pölyä, niin ei siihen kukaan ole koskaan kuollut. Suurin osa nykypäivän pikkulasten äideistä käy töissä viitenä päivänä viikossa, jolloin on toki järkevämpää pistää vapaa-aika lasten kanssa olemiseen kuin huushollin nuolemiseen.
Miksi juuri kukaan kirjoittajista, miniöistä ja anopeista, ei kerro, mitä tekosiaan katuu, milloin on havainnut olleensa ikävä ihminen, miksi itselle on niin vaikeaa vinoilun sijasta puhua rauhallisesti ja suoraan? Ja onko aloitettua sotaa ihan mahdotonta lopettaa? Olen vakuuttunut, että ns. itseensä meneminen lievittäisi monia niitä pulmia, joita täälläkin käsitellään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hyvä puheenvuoro. Olen masentuneena lukenut tämän palstan tekstejä. Sitten olen ajatellut, että kenties kuitenkin on hyvä, että ahdistunut miniä/ anoppi pääsee palstalle höyryämään.
Lasten osaa olen minäkin miettinyt. Millaisia heistä kasvaa sellaisessa aggressiivisessa ilmapiirissä, jota muutamien kirjoittajien kirjoitukset kuvastavat?
Toisinaan olen itsekseni tekstejä lukiessani arvaillut, mistäpäin ja kuinka vanhoja kirjoittajat mahtavat olla. Sekin olisi kiva tietää.
Mutta kaiken kaikkiaan: kenenkään mielenterveydelle ei tee hyvää oleskella usein näin ahdistuneen vihaisessa kirjoittamisympäristössä. En sitä usein teekään, vaikka periaatteessa olen oikealla palstalla. Olen sekä miniä että anoppi.
Olen samaa mieltä. Täällä kirjoittavat eniten sellaiset, joilla miniän tai anopin rooli sujuu huonosti. Joskus olen yrittänyt kertoa oman positiivisen kokemukseni, mutta en saa yhteyttä näihin palstalaisiin. Ajatukseni ongelmienratkaisuun ja suhtautumiseni niihin on selvästi hyvin erilainen ja en voi keskustella heidän kanssaan. koska nämä kirjoittelut eivät ole keskusteluja, sillä näissä on hyvin harvoin vuorovaikutus mukana.
ihmiset eivät näytä ymmärtävän, mitä sana keskustelu tarkoittaa. Usein tehdään oma aloitus aiheesta, vaikka asian olisi voinut aivan hyvin kirjoittaa alla olevaan aloitukseen vastaukseksi. Olen nähnyt tähän käyttäytymiseen selityksiä, jotka pääasiallisesti ovat itsekkäitä "kun teen uuden aloituksen, oma kirjoitukseni näkyy paremmin". Jo tästäkin huomaa, että se itsekkyys istuu niin vahvassa. Ehkä se on myös yksi selitys sille, miksi niitä asioita ei elävässä elämässäkään osata keskustella
Kirjoitin tuonne alemmas yhteen vastausketjuun omasta anopistani. Meillä oli hyvä suhde. Saan kiittää häntä monesta kodinhoitoon liittyvästä asiasta, jotka hän on minulle opettanut. Keskusteluketjun aloittajalla taas oli erittäin negatiivinen asenne omaan anoppiinsa. Nähtäväksi jää saanko häneltä vastausta.
...aloittajan ajatuksia. Olen seuraillut palstaa jo jonkin aikaa koskaan kirjoittamatta. Monesti minua on helpottanut omassa ahdistuksessani, että muillakin tuntuu olevan se käsitys, että anoppi-miniä -suhde voi olla vaikea. Niin se on minullakin, mutta haluan olla lojaali anopilleni, enkä puhu suhteemme vaikeista paikoista muille kuin miehelleni (joka kokee äitinsä vielä vaikeammaksi henkilöksi kuin minä) ja parille luotettavalle ystävälle.
Eräs työtoverini sanoi kerran fiksusti, että "omia ja appivanhempia ei voi muuttaa, ainoa mihin voi vaikuttaa, on käyntitiheys". Yritämme olla mieheni kanssa kummankin vanhemmille kohteliaita ja ystävällisiä ja päästää heidät mahdollisuuksien mukaan osallistumaan lastemme elämään isovanhempina. Kumpikin meistä on tavallaan, eri syiden takia, joutunut lapsesta lähtien olemaan vanhempana vanhemmilleen, joten siksi emme tietenkään ole mikään hyvä esimerkkiperhe mihinkään. Yritämme tulla toimeen ihmisten kanssa, joiden kanssa on erittäin vaikea tulla toimeen. Emme ole itsekään mitenkään erityisen helppoja ihmisiä - kun on lapsesta lähtien joutunut olemaan omillaan, on oma tilantarve aika suuri, eikä helposti suostu nyt keski-ikäisenä siihen, että vanhemmat haluaisivat päästä päättämään milloin mistäkin elämässämme.
Olen yrittänyt ymmärtää anoppiani, jonka on ollut hyvin vaikea luopua ja päästää irti pojastaan, jonka on ilmeisesti katsonut omistaneensa. Minun on vain pakko yrittää tasapainoilla siinä, että pyrkii täyttämään toisten toiveet rikkomatta tyystin omaa omanarvontuntoaan tai itsenäisyyttään vastaan. Olen ainakin aina antanut anopille mahdollisuuksia tavata poikaansa ilman minua, kannustanut miestäni huomioimaan äitiään ja itse tukenut anoppia, missä hän nyt tukeani on tarvinnutkaan. En usko välien katkaisemiseen minään ratkaisuna. Sen tiedän hyvin, että ajoittain taas toisen todella ajattelemattomat tölväisyt satuttavat pahasti, ja joskus on otettava pieni aikalisä ja nuoltava taas haavansa rauhassa kotonaan.
Miestäni rakastan valtavasti (ja päinvastoin) ja lukuisia kertoja olen kiittänyt anoppia hyvästä kasvatuksesta. Vaikka anoppi (ja appi) ei pääsekään päsmäröimään elämäämme niin kuin haluaisi ja niin kuin päsmäröi tyttäriensä elämässä (mutta näiden toivomuksesta tai sen salliessa), niin tiedän hänen kunnioittavan minua ja pitävän minua hyvänä vaimona, äitinä ja ihmisenä. Pikkuhiljaa, viidentoista vuoden avioliittomme jälkeen, anoppi alkaa sopeutua siihen, että hänen osansa meidän elämässämme on vierailla siinä toivottuna ja rakkaana mummuna, mutta hän ei ole perheemme pomo. Luulen, että suhteeni häneen kehittyy ihan hyvään suuntaan. Olen ajatellut, että jos hän vain tarvitsee minua (omat tyttäret ovat tietysti paljon läheisempiä ja tärkeämpiä hänelle), yritän autella ja tukea häntä, kun hän tässä nyt ikääntyy.
Ymmärrän hyvin kuohuvia tunteita tällä palstalla. Monesti ajattelen, että on hyvä, että ihmiset pääsevät ainakin täällä purkamaan mieltään, koska se voi taas helpottaa sitä arkielämää. Miniän ei ole minun kokemukseni mukaan helppo kritisoida anoppia mitenkään. Minulla on ainakin luontainen kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan, eikä anoppi kuitenkaan ole minun sukulaiseni. Eri perheissä on erilaiset tavat riidellä tai ilmaista kritiikkiä toisille, joten siksi anoppi saattaa loukata minua syvästi sanomisillaan, joilla ei ehkä tarkoittanut niin kovin pahaa (pieniä piikkejä hän tuntuu kylvävän varsin usein, se on hänen tapansa kommunikoida), enkä minä pysty mitenkään asettamaan kriittisiä, sinällään täysin tarpeellisia ja ansaittuja sanojani hänelle niin, etteikö anoppi löytäisi niistä ties mitä kummallisia piilomerkityksiä. Kohtelias, ystävällinen ja hieman etäinen suhde on siksi minun mielestäni ollut meille sopiva. Silti arvostan anoppiani mummuna todella suuresti enkä koskaan puhu hänestä pahaa sanaa lapsilleni tai kenellekään anopin tai omalle sukulaiselle.
Tämmöisiä mietteitä siis täällä. Kestäkää, anopit ja miniät, jospa ne särmät hioutuvat ja pystytte yhdessä rakastamaan sitä miniän miestä eli anopin poikaa ja miniän lapsia eli anopin lapsenlapsia!
Puhut kypsän ihmisen äänellä. Enpä tiedä, onko kukaan meistä loppujen lopuksi kovin helppo ihminen; jokainen koettaa omine eväineen tallustaa elämän polkua, ja matkalla tulee vastaan kaikenlaista. Oleellista on tuntea itsensä, mikä ei tarkoita suinkaan vuorenvarmaa uskoa siihen, että minä olen oikeassa, toisinajattelevat taas ärsyttäviä, mielenvikaisia tai pahoja.
Jokaisen anopin ja miniän omalaatuisiin reaktioihin on olemassa syy, joka useimmissa tapauksissa tuntuu löytyvän itse asiassa jostain taustalta, sen "hankalan ihmisen" omista kokemuksista ja suhteesta maailmaan. Ihmisillä on ikävä mutta sangen yleinen tapa pistää pahojen kokemusten aiheuttama vahinko kiertämään edes itse sitä tiedostamatta. Juuri tämän vuoksi se peili on tärkeä. Millainen minä olen? Miksi minusta on tullut se mikä on tullut? Miten voisin kehittyä viisaammaksi ihmiseksi? Ennen kuin asettuu siilipuolustukseen anoppiinsa tai miniäänsä nähden, voisi käydä näitä asioita itsensä kanssa läpi.
Ei tietenkään mihin tahansa pidä suostua, mutta suoruudella, lempeydellä ja rauhallisuudella saa elämästään paljon miellyttävämmän vaikeissakin tilanteissa. Joskus se merkitsee sitä, että joutuu jokun ihmisen suhteen pitämään pitkää välimatkaa, mutta senkin voi tehdä korrektisti.
Ja joskus kannattaa loukkaukseksi luulemansa tai kokemansa asian mennä ohi silmien ja korvien. "Tyhmäksi" tekeytymällä - ajoittain - pääsee pitkälle.
Melkein kaikilla on syynsä toimia niin kuin toimii. Kaikki me olemme joskus aika vaikeita kestettäviä. Sekin kannattaa muistaa.
jonka on vaikea luopua aikamiespojastaan?! Varjele..
Minä olen nähnyt vierestä tämänkaltaista "tuskaa" ja kun mitta oli lopultakin täynnä, sanoin anopilleni suoraan, että pidän hänen ylläpitämäänsä suhdetta poikaansa kieroutuneena. Kyllä terveet vanhemmat osaavat päästää lapsestaan irti, vaikkeivat valinnat olisikaan mieluisat(lue:miniä olisikaan mieluisa).
Omasta puolestani voin sanoa, että jos tiedän tarpeeksi paljon taustoja esimerkiksi tällaisesta anopista, voin YMMÄRTÄÄ, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, mutta se ei tarkoita, että HYVÄKSYISIN hänen käytöksensä. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.
Omaa oloa auttaa kuitenkin kummasti se, kun tajuaa syitä siihen, miksi joku toinen on niin sanotusti mahdoton: sitä pysyy tyynempänä ja harkitsee omia reaktioitaan syvällisemmin. Totta kai voi myös sanoa, ettei pidä anopin käytöstä asiallisena, mutta suoraan, avoimesti, rauhallisesti, perustellen. Jos tästä seuraa välirikko, niin sekin on ikään kuin helpompi kestää vihoittelematta, kun tajuaa, että syitä löytyy jostain kaukaa aikojen takaa. Omasta puolestani olen hoitanut tällaisen tilanteen pitämällä korrektin mutta selvän välimatkan vaikeaan ihmiseen. Mies on ollut täysin tukenani, eli anopilla ei ole ollut otetta meistä kummastakaan. Asiat ovat sujuneet ihan hyvin.
Kiitos palautteesta! Niin, en sanonut tekstissäni ymmärtäväni, vaan YRITTÄVÄNI ymmärtää poikaansa
takertuvaa anoppia. Näen sen näin: anopin on pakostakin itse käytävä läpi luopumiskriisi, kun hänen ydinperheensä hajoaa lasten kasvettua aikuisiksi, lähdettyä lapsuudenkodistaan ja hankittua puolisot, saatua lapset ja perustettua omat ydinperheensä. Tämä luopuminen on ollut anopilleni ehkä kipeämpää kuin joillekin muille voisi olla, koska hän on aika voimakkaasti perhekeskeinen ja on nauttinut asemastaan nimenomaan oman perheensä tärkeänä henkilönä. Mitään ei sille kukaan mahda, että elämä menee näin ja anopin on kriisinsä käytävä. Nyt alkaa olla jo onnistuneesti ohi. Olen katsellut sitä myötätuntoisena vierestä. En ole suostunut jatkamaan kuviota, mm. että minä ja mieheni olisimme jääneet asumaan anopin ja apen kanssa (tätäkin toivoivat epätoivoisimpina hetkinään...) tms., vaan olemme molemmat, mies ja minä, yrittäneet ystävällisesti mutta lujasti tehdä selväksi oman perhe-elämämme olemassaolon ja sen rajat, joita muut ihmiset eivät voi ylittää. Tätä rajojen asettamista olemme joutuneet tekemään jopa enemmän omille vanhemmilleni kuin appivanhemmilleni. Olemme enemmän tekemisissä appivanhempien kuin minun vanhempieni kanssa.
Ei minulla ole tarvetta pahoittaa anopin mieltä. Luopuminen on ollut hänelle vaikeaa, on sitten ollut tervettä tai ei, se on hänen asiansa. Minullakin on jossain vaiheessa edessä luopuminen ydinperheestä, kun lapseni kasvavat aikuisiksi ja lähtevät. Se on elämän laki. Olen kyllä jo asennoitunut siihen valmiiksi ja juttelemme silloin tällöin miehen kanssa, mitä teemme "sitten, kun tenavat ovat lähteneet omille teilleen...". Kriisi se on sitten minullekin, ehkä ei aivan kamala, kun en luultavasti ole kovin omistushaluinen ihminen ja osaan jo etukäteen tiedostaa, että näin tulee käymään.
Tämmöistä siis tästä asiasta ajattelen. Hah, tulipa kirjoitettua jo toinen kirjoitukseni palstalle. Menenpä sen kunniaksi syömään mansikoita.
Monesti olen ollut huomaavinani, että kun joku meistä kirjoittaa myöntäsukaisen mielipiteen miniästä/anopista, niin hyvin pian hänelle huudahdetaan: Odotas vaan, kun saat lapsia/muutat kauemmas/alat opiskella/jäät eläkkeelle jne. Vaikeudet odottavat ehdottomasti kulman takana, sillä suhde on täynnä salakuoppia.
Olen ajatellut vakavasti työpaikallani olevia ihmisiä, kaikenikäisiä. En ole huomannut mitään kaunaa syntyvän eri sukupolven naisten välille pelkästään siitä syystä, että ollaan eri-ikäiset.
Olen ihmetellyt, miten nämä naimisissa olevat naiset tulevat työpaikan ihmisten kanssa toimeen, mutta eivät sukunsa piirissä olevien samanikäisten naisten kansa. Työpaikalla kuitenkin tavataan päivittäin.
Tuntuu siltä, että vanhat anoppivitsit yhä muovaavat käsityksiämme anopeista. Heihin asennoidutaan aivan eri tavalla kuin muihin ihmisiin. Epäillään ensi töiksi, että hän ei halua "päästää irti" pojastaan.
Viisas äiti kuitenkin kasvattaa lapsensa itsenäisksi ja itseensä luottavaisiksi ihmisiksi. Tyhmähän hän olisi, jos yrittäisi aikuisen poikansa elämää hämmentää ikuisilla neuvoilla. Voisi hyvin kuvitella, että siten äiti-tytär ennemminkin toimisi.
Kuitenkin harvemmin tyttäret valittavat äidin liikaa puuttuvan elämäänsä. Onko äiti sitten helpompi kestää?
Muutenkin ajattelen, että suomalainen nainen itse on itsenäinen, omiin kykyihinsä luottava. Ei hän riipu miehensä ja poikansa mielipiteissä. Miksi hän kasvattaisi lapsistaan ja varsinkin pojistaan tahdottoman äidinpojan, jonka elämään pitää puuttua joka hetki?
"Anoppini on oma itsensä eli suorasanainen,pomoileva,rehellinen,manipuloiva,kontrollifriikki,tarkka,siisti, pinnallinen,ivallinen,ilkeä,sarkastinen, puuttuva,hössöttävä ja hiukan tunteeton. Hyväksyn hänet sellaisena kun hän on."
Edellä oleva on mielestäni hyvä esimerkki pohdintaasi. Analyysi anopista on eräästä toisesta ketjusta. On ehkä vaikea ihminen tämä anoppi, mutta onko miniä sen helpompi, kun hän on näin tarkkaan anoppinsa tutkinut?
Pärjäsikö yksikään miniä tällaisen henkilön kanssa? Pärjäisikö kukaan aviomies? Entä poika?
Onko tässä liioittelun makua, vai näenkö asian vain anopin kannalta?
Edellä oleva on mielestäni hyvä esimerkki pohdintaasi. Analyysi anopista on eräästä toisesta ketjusta. On ehkä vaikea ihminen tämä anoppi, mutta onko miniä sen helpompi, kun hän on näin tarkkaan anoppinsa tutkinut?
Jos hän on halunnut jotenkin tulkita anoppinsa käytöstä ja tullut näihin johtopäätöksiin, ei sentään haukkunut hulluksi.
Pärjäsikö yksikään miniä tällaisen henkilön kanssa? Pärjäisikö kukaan aviomies? Entä poika?
Onko tässä liioittelun makua, vai näenkö asian vain anopin kannalta?
Jos mies on samanlainen ja lapsethan muokkautuu vanhempiensa kanssa ja muuttuu kaltaisiksiin.
--------------------------------------------------------------------------------