Erosin entisestä puolisostani noin kymmenen vuotta sitten. Jätin vanhempieni ja sisarusteni mielestä täydellisen miehen. Löysin uuden miehen ja menimme naimisiin. Tämä mies ei yli 80-vuotiaille vanhemmilleni eikä sisaruksilleni kelvannut, vaan hänestä hakemalla haettiin vikoja. Minä pidän hänestä, tunnen, että olen keski-iässä ensimmäistä kertaa tehnyt oman valintani. En löydä miehestäni, joka on tavattoman ahkera ja työteliäs mitään sen kaltaista vikaa, kuin mitä sukulaiseni löytävät. Tämä hyväksymättömyys johti lopulta jopa siihen, että äitini haukkui minut ja mieheni pahemmin kuin ikinä kukaan ja minulla ei ole enää vanhempieni luokse menemistä. Muun muassa lukot on vaihdettu ja minulle ei ole annettu avainta. Sisarukseni ovat juonimassa samassa, asia liittynee myös siihen, että näin saavat paremmat perinnöt, kun yksi on saatu pois jakamasta - lakiosahan jokaiselle kuuluu.
Olen jäänyt suvustani täysin eroon ja viime vuonna miltei väkisin tungin itseni yhden sukulaistytön häihin, joissa häissä pahoitin mieleni taas uudelleen: Häissä nimittäin istuin muiden kuin omien sukulaisteni kanssa, jotka sukulaiseni eivät edes minua vilkaiseet. Olin kuin mikä tahansa kaukainen vieras, vaikkapa sulhasen puolelta. Morsian ja sulhanen toki tervehtivät ja kiittivät häälahjasta. Mieheni ei suostunut noihin häihin edes tulemaan.
Miten yksin voi olla jos on 50 vuotta ollut sukua ja nyt ei ole enää oikein ketään?
Omiin lapsiini olen tosin yhteydessä ja heiltä aina tulee viestiä, että siellä muu suku tekee sitä ja sitä ja kuulemma useimmiten kun ovat koolla, jos minusta tulee puhe, minua haukkuvat -omien lasteni kuullen. Lapseni eivät uskalla sanoa sanaakaan puolustuksekseni. Tai lapseni voivat olla muiden kanssa samaa mieltä miesvalinnastani, mutta ovat liian hienotunteisia sitä sanoakseen. Ex-puolisoani sukulaiseni kutsuvat kylään, eivät koskaan minua ja nykyistä puolisoani.
Elämässä on muutenkin kaikenlaista, tätä ei olisi enää tarvittu. En kuitenkaan aio erota, vaikka tätä sukuni varmaan salaa toivoo, mutta minun ja puolisoni suhdetta tämä rasittaa tavattomasti.
Olen jäänyt suvustani täysin eroon ja viime vuonna miltei väkisin tungin itseni yhden sukulaistytön häihin, joissa häissä pahoitin mieleni taas uudelleen: Häissä nimittäin istuin muiden kuin omien sukulaisteni kanssa, jotka sukulaiseni eivät edes minua vilkaiseet. Olin kuin mikä tahansa kaukainen vieras, vaikkapa sulhasen puolelta. Morsian ja sulhanen toki tervehtivät ja kiittivät häälahjasta. Mieheni ei suostunut noihin häihin edes tulemaan.
Miten yksin voi olla jos on 50 vuotta ollut sukua ja nyt ei ole enää oikein ketään?
Omiin lapsiini olen tosin yhteydessä ja heiltä aina tulee viestiä, että siellä muu suku tekee sitä ja sitä ja kuulemma useimmiten kun ovat koolla, jos minusta tulee puhe, minua haukkuvat -omien lasteni kuullen. Lapseni eivät uskalla sanoa sanaakaan puolustuksekseni. Tai lapseni voivat olla muiden kanssa samaa mieltä miesvalinnastani, mutta ovat liian hienotunteisia sitä sanoakseen. Ex-puolisoani sukulaiseni kutsuvat kylään, eivät koskaan minua ja nykyistä puolisoani.
Elämässä on muutenkin kaikenlaista, tätä ei olisi enää tarvittu. En kuitenkaan aio erota, vaikka tätä sukuni varmaan salaa toivoo, mutta minun ja puolisoni suhdetta tämä rasittaa tavattomasti.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minun läheiseni ovat tavallaan hyljänneet minut vaikka tekemisissä jotenkin ollaankin.
Toivottavasti pystyt joidenkin kanssa puhumaan tästä asiasta ääneen, jonkun sellaisen ihmisen kanssa joka jaksaa kuunnella ja ottaa kantaakin. Tiedän, ettei pelkkä kirjoittaminen auta. Toivon, että edes lastesi kanssa tai jonkin läheisen kanssa puhuminen onnistusi, sillä siitä asiasta täytyy saada puhua kyllästymiseen saakka, kunnes sillä asialla ei ole enää merkitystä, kunnes sisäistä tuskaa ei enää ole olemassakaan sen asian vuoksi.
Olet aikanasi valintasi tarkkaan miettinyt ja tosiaan kymmenen vuoden aikana ollut valintaasi tyytyväinen.
Onneksi ovat suhteesi lapsiisi kunnossa. Ymmärrän hyvin, että sielusi on kipeä, koska et voi olla sukulaistesi kanssa väleissä.
Itselläni kävi samoin , mutta vain yhden sisaruksen kanssa, hän katkaisi välinsä meihin muihin sisaruksiin täysin. Olemme yrittäneet luoda yhteyttä siinä onnistumatta ja viimein hyväksyneet hänen ratkaisunsa ja kunnioitamme sitä.
Silti joka sukujuhlassa tuntuu kuin yksi pöytä sukulaisia puuttuisi (siis mielessäni). Osa lapsistani kelpaa tälle sisarelleni, ja saan tätä kautta tietoa hänen elämästään. Olen kuitenkin miettinyt, että jos käy jotain vakavaa (sairastuminen,onnettomuus), on sisareni kovin yksin.
Olen samaa mieltä Mummelin kanssa, yritä purkaa puhelemalla asia pois mielestäsi ja yritä hyväksyä sukusi ratkaisu. Säästät itseäsi, kun et enää yritä muuttaa sitä.
Keskity nauttimaan elämästä uuden miehesi kanssa täysin siemauksin, koska et tiedä kuitenkaan, kuinka paljon yhteistä aikaa teillä on jäljellä!
Kiitos paljon kannustuksesta! Mukavia viestejä. Olen toki puhunut asiasta muutamalle vanhimmalle ystävälleni, jotka ovat minut tunteneet nuoresta asti ja olen saanut tukea. Parilla muullakin on kokemusta jostakin vastaavasta, yhdelle hylkäämistempun on tehnyt miniä - tämä nainen ei saa tavata miniää ja lapsenlapsia.
Mieheni suku on onneksi ottanut minut todella hyvin vastaan. Samoin kaikki hänen vanhat kaverinsa. Mieheni lapsiin välit ovat todella hyvät, tosin eivät lapset asu samalla paikkakunnalla. Ja kun ollaan mm. kesäisin käyty miehen tätejä ja serkkuja tapaamassa: Sen parempaa vastaanottoa ei voisi toivoa. Minua ihan nolottaa ja ei ole voinut mieheni välttyä sanomasta, että siinä näet, sinun sukusi ei hyväksy minua, mutta oma sukuni on ottanut sinut erittäin hyvin vastaan.Toivon vaan että tämä välirikko ei pilaa mieheni ja minun välejä. Ja ajattelen, että mitähän tuleman pitää, kun elämässä voi tulla vaikka sairautta ja kuolemantapauksia eteen. Pitäisi edes säilyttää jollain tavalla normaalit välit. Kun välit on kokonaan poikki, on vaikea niitä korjata enää. Olen myös ajatellut, että minun pitäisi yrittää sovitella ja soitella, mutta en mielestäni ole kenellekään tehnyt mitään pahaa ja aloite ei ole minun. En kerjää kenenkään ystävyyttä. Elämä on lyhyt ja välien rikkoja myös menettää paljon, vaikka ei sitä itse ilmeisesti tajua.
Kuulostaa kamalalta! Minulla ei ole kokemusta tuollaisesta, joten voin vaan toivoa että jaksat kaikesta huolimatta nauttia uudesta elämästäsi. Joskus ihmiset ovat kovin julmia ajattelemattomuudessaan. Ovatkohan välit uuden miehesi perheeseen hyvät? Ehkät voisit alkaa luoda läheisempiä välejä heihin. En tarkoita, että he voisivat korvata oman sukusi, mutta ei ehkä olisi niin yksinäinen olo.
Äläkä missään nimessä luovuta! Olet varmasti onnesi ansainnut ja suvullasi ei ole oikeutta pilata sitä.
Unohda typerykset!
Sullahan on mitä paras tilanne Ei sukulaisia änkeämässä joka viikonloppu ja pyhä kylään.
Lapsetkin voi sanoa sielä sukujuhlissa että up yours!
Ruudinkeksijät voi miettiä siellä juhlissa sitten kauniitten ja rohkeiden uusia kuvioita.
Jokainen eläköön omaa elämäänsä ja jos riittää aikaa sotkeutua muidenkin elämään sellaiset voi jättää omaan arvoon...
Et ole yksin samanlaisesa tilanteessa.Minulla oli muinoin iso suku enkä lapsuudessa tiennyt,että isovanhempien kuoltua ,jäljellejääneiden lasten kesken tuli paha perintöriita. Näennäiset välit kuitenkin pysyivät. Isäni olisi ollut valmiina siihen,että perintö katsottaisiin uudelleen.Siihen aikaan pojille jätettiin kiinteää omaisuutta esim. metsät ja tytöt saivat osuutensa rahana. Se sai suuren särön aikaan lasten kesken.
Olin siis autuaan tietämätön em tapahtumista,kunnes tajusin asian isäni kuoltua. Isän sisaret alkoivat kiusata henkisesti äitiäni,joka ei kuulunut mitenkään riitaan,mutta me olimme siinä hetkessä isän perikunta eli metsät ym. omaisuus siirtyi meille. Sitä katkerat sisarukset kai eivät kestäneet. Äitini kärsi kovasti suvun selänkääntämisestä,sillä hänellä ei ole koskaan ollut sisaruksia. Eräänä päivänä kiusaaminen meni niin pitkälle,että soitin eräälle näistä isän sisaruksista.Hän kertoi vain,että niinhän raamatussakin sanotaan: isien pahat teot kostautuu vielä kuudenteen sukupolveen". Olin ällikällä lyöty,mutta siitä lähtien en itse ole ollut missään tekemisissä sukulaisteni kanssa ja onneksi äitinikin pääsi heistä eroon henkisestikin viimeisiksi vuosiksiin ennen kuolemaansa.
Olen siis menettänyt molemmat vanhempani ja edelleen teen surutyötä,vaikka äitini kuolemastakin on neljä vuotta.
Äidin kuolemani aikoihin myös avioliittoni loppui ja näiden summana koin burnoutin töissäni. Halusin pois paikkakunnalta,jossa olin kokenut niin paljon tuskaa ja surua.
Koska itse halusin erota monen vuoden harkinnan vuoksi, sisareni ja veljeni "suuttuivat" asiasta .Sisareni mielestä en olisi saanut rikkoa perhettäni ja veli oli ja on edelleen hyvä ystävä ex-mieheni kanssa. Minulla on hienot välit ex-mieheeni,mutta aviopuolisoina olimme liian erilaiset jatkaaksemme, emme eronneet hetken mielijohteesta vaan tosiaan pitkän harkinnan tuloksena.
Tästä johtuen, sisareni eivät pidä enää yhteyttä minuun.Olen kokenut sen tosi kovana ja usein kysyn, että miksi, mutta olen alkanut pikkuhiljaa hyväksymään asian.
Iso sukuni on kutistunut nykyiseen mieheeni,jonka kanssa koen sitä rakkautta ja kunnioitusta,mitä ei edellisessä avioliitossani ollut sekä 3 ihanaan lapseeni,joita luotsaan nyt murrosiän myllerryksissä. Muita ei enää ole.
Ajoittain minut valtaa suru ja asia tekee kipeää, mutta en voi asiaa muuttaa,vaikka olen yrittänyt jutella varsinkin veljeni kanssa.
Vanhempien aikainen poismeno tuntuu pahalta, olisin heitä tarvinnut vielä kauan, mutta olen hyväksynyt tilanteen.
Olen onnekas kuitenkin,että minulla on ihana mies ja ihanat lapset sekä hyviä ystäviä.