Minun anoppini teki alusta asti selväksi, että hän ei hyväksy minua, koska en ole riittävän rikkaasta suvusta. Olen ihan tavallisen keskiluokkaisen perheen keskimmäinen lapsi. Koulutukseltani olen opettaja. Mieheni perhe on yrittäjiä. Ovat eläneet vain työlle ja ilmeisesti hyvin pärjänneet. Ainakin anopin puheiden mukaan. Elelevät pienessä kunnassa, jossa ovat ainakin mielestään jonkinsortin eliittiä.
Menimme mieheni kanssa naimisiin ja saimme esikoisen. Niihin koliikkiöihin sitten homma repesi ja näin miehestäni sen puolen, joka pitäisi olla anopin mielestä visusti varjeltu salaisuus. Miehestäni tuli stressin keskellä erittäin väkivaltainen sekä fyysisesti että henkisesti. Sairaalaan asti olen paikattavaksi joutunut. Kun sain kerättyä voimia riittävästi, muutin tyttäreni kanssa pois mieheni luota. Tyttö oli silloin alle vuoden. Siitäkös se sota lopullisesti alkoi. Anoppi nimitteli ja huoritteli minua jopa omalle äidilleni ja tietysti omaa poikaansa yllytti käymään kimppuuni. No minä sain oman elämäni hallintaan kaikesta huolimatta. Tein itselleni ja tytölle kauniin kodin ja muutenkin mukavat puitteet.
Isä alkoi vaatia tapaamisoikeutta tytön ollessa kaksi vuotta ja tietysti sen myös sai. Ja ymmärtääkseni kaikki on mennyt ihan hyvin. Mutta anoppihan päätti, että kääntää tyttäreni minua vastaan hinnalla millä hyvänsä. Tyttöraukka joutui kuuntelemaan monta vuotta mumminsa kertomuksia hullusta ja huoraavasta äidistä. Voitte kuvitella kuinka raskasta se on tytölle ollut. Jossain vaiheessa tyttö ilmoitti, että hän ei halua enää mennä isille, koska mummi on siellä, mutta minä en tietenkään asialle mitään voinut. No, nyt tyttö on 12 vuotta ja hänen sanaansakin on jo alettu uskoa. Hänen ei ole enää pakko mennä mummin luo, jos ei halua. Ja hän ei halua. Isäänsä toki haluaa ja saa nähdä. Tässä vain tarina siitä, kuinka mummit kääntävät lapsenlapset itse itseään vastaan, jos alkavat lapsen rakkaasta äidistä pahaa puhumaan.
Minä en koskaan puhunut pahaa miehestäni tai hänen äidistään tyttärelle, mutta ei näköjään tarvinnutkaan. Anoppi osoitti itse millainen hän on!
Menimme mieheni kanssa naimisiin ja saimme esikoisen. Niihin koliikkiöihin sitten homma repesi ja näin miehestäni sen puolen, joka pitäisi olla anopin mielestä visusti varjeltu salaisuus. Miehestäni tuli stressin keskellä erittäin väkivaltainen sekä fyysisesti että henkisesti. Sairaalaan asti olen paikattavaksi joutunut. Kun sain kerättyä voimia riittävästi, muutin tyttäreni kanssa pois mieheni luota. Tyttö oli silloin alle vuoden. Siitäkös se sota lopullisesti alkoi. Anoppi nimitteli ja huoritteli minua jopa omalle äidilleni ja tietysti omaa poikaansa yllytti käymään kimppuuni. No minä sain oman elämäni hallintaan kaikesta huolimatta. Tein itselleni ja tytölle kauniin kodin ja muutenkin mukavat puitteet.
Isä alkoi vaatia tapaamisoikeutta tytön ollessa kaksi vuotta ja tietysti sen myös sai. Ja ymmärtääkseni kaikki on mennyt ihan hyvin. Mutta anoppihan päätti, että kääntää tyttäreni minua vastaan hinnalla millä hyvänsä. Tyttöraukka joutui kuuntelemaan monta vuotta mumminsa kertomuksia hullusta ja huoraavasta äidistä. Voitte kuvitella kuinka raskasta se on tytölle ollut. Jossain vaiheessa tyttö ilmoitti, että hän ei halua enää mennä isille, koska mummi on siellä, mutta minä en tietenkään asialle mitään voinut. No, nyt tyttö on 12 vuotta ja hänen sanaansakin on jo alettu uskoa. Hänen ei ole enää pakko mennä mummin luo, jos ei halua. Ja hän ei halua. Isäänsä toki haluaa ja saa nähdä. Tässä vain tarina siitä, kuinka mummit kääntävät lapsenlapset itse itseään vastaan, jos alkavat lapsen rakkaasta äidistä pahaa puhumaan.
Minä en koskaan puhunut pahaa miehestäni tai hänen äidistään tyttärelle, mutta ei näköjään tarvinnutkaan. Anoppi osoitti itse millainen hän on!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Meinaan itse tehdä juuri sámoin. Lapsesi itse näkee mitä he ovat ja he ei saa tyttöäsi sinua vastaan. Tietysti saat sanoa takaisin ja puolustaa itseäsi lapsesi kuullen mutta se on oikeuteuttua ja tyttösi kyllä ymmärtää sen . Olet varmasti hyvä äiti lapsellesi ja älä kuuntele noita "hienostoihmisiä". Mieheni suku on juuri samanlaista, aina jos ero tulee niin sen sukulaisen puoliso haukutaan maanrakoon.
Juuri näin! Minusta se kertoo paljon ihmisestä, jos alkaa pienelle lapselle äitiä haukkumaan. Mutta raha ja sivistyshän ei aina kulje käsi kädessä. Mieheni suku saa minun puolestani pitää synkän salaisuutensa väkivaltaisesta pojastaan, mutta lapsellani tulee olla oikeus kasvaa ja kehittyä ilman, että hänen niskaansa kaadetaan aikuisten ihmisten vihaa ja katkeruutta.
Kiva kuulla, että on kohtalotovereita... Vaikka se ei asiaa miksikään muuta, niin lohduttavaa se silti on.
Saanen tiedustella, miksiköhän menit naimisiin väkivaltaisen miehen kanssa?
Et vain alkanut siitä ns. alapääkulttuurista eli lapsi oli tulossa, ennenkuin vihittiin?
Etkö malttanut odottaa rauhassa seurustelun etenemistä ja etko todellakaan huomannut mitään väkivaltaan viittaavaa?
Kiinnostaisi tietää...todella...
Tuo asiahan ei varsinaisesti liity minun ja anopin väleihin, joka on tämän palstan aihe, mutta väkivaltaa ei todellakaan ollut ennen avioliittoa. Tietysti, jos menneitä jauhaa, voi sieltä löytää pieniä viitteitä esim. todella kiivas tempperamentti. Ja tuohon sinun näkemykseesi siitä, että vauva oli jo tulossa - ei ollut. Ja kosinta sekä ehdotus perheen perustamisesta tuli mieheltä. Kurjaa, että sinäkin olet niitä ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikki naiset haluavat vain huijata miehen naimisiin hankkiutumalla raskaaksi. Se ei kyllä todellakaan pidä paikkaansa.
Mutta kertomukseni pointtiin eli siihen, että anopit itse pilaavat omat suhteensa lapsenlapsiinsa nimittelemällä lapsen äitiä, ei tuolla asialla, mihin sinä takerruit, ollut mitään tekemistä.
voineet sietää minua, olihan poika juuri eronnut heidän ihanneminiästään. Mutta vasta 15 vuoden liiton (ja hirviöapen kuoleman) jälkeen sai anoppini viimein kakaistua, ettei minua ikinä toivottu taloon.
Jo täysi-ikäinen esikoinen on sanonut pelänneensä mummoaan aina. Meidän 4 mukulaamme eivät ole olleet tosiaankaan missään erityisasemassa mieheni puoleisille isovanhemmille, onneksi miehenni sisko "älysi" avioitua papin kanssa ja heidän poikansa on tietenkin arvostettu ja rakastettu.
Emme ole missään tekemisissä anoppini tai sen puolen suvun kanssa, minusta ei ollut mitään syytä pitää yhteyttä, kun tuli ilmi, kuinka vastenmielinen valinta olinkaan. Nykyään anoppini on varsinainen marttyyri pienellä asuinpaikkakunnallaan, saahan hän paljon myötätuntoa, kun on joutunut tekemään niin paljon "surutyötä", kun ei ole päässyt tapaamaan lapsenlapsiaan. Tosin viimeksi viime kesänä hän sai henk.koht.kutsun pojaltamme rippijuhliin, mutta eipä kuningatar suvainnut tulla eikä edes ilmoittanut ettei tule.
Mieheni nykyään vastaa kyllä, kun äitinsä soittaa ja se siitä. Minun vanhempiini on koko ajan ollut ihan luonnolliset, hyvät välit meillä kaikilla. Ja nyttemmin on jo pystytty nauramaan anopin suvun pikkusieluisuudelle, kauan ne asiat surettivat ja itkettivätkin.
kun 'tämmöinen' anoppi ei näe itsessään koskaan mitään vikaa tms. Miten ihminen voikin olla niin täydellinen,että voi sanoa toisesta,ettet ole toivottu tms.??? Tälläinen ihminen on tosiaan niin pikkusieluinen,ettei näe elämässään kuin itsensä,ei tosiaan nenäänsä pidemmälle. Itse olen vielä nuori ihminen,mutta tervettä itsetuntemusta on sen verran,etten pelkää myöntää virheitäni eikä se edes ole vaikeaa minulle enkä tyrmää heti itselleni vastaan tulevia uusia tuttavuuksia.
Kyllä semmonen ihminen joka ei näe vikaa itsessään on epävarma ja narsisistinen personallisuus joka kuvittelee olevansa muita parempi ja muiden yläpuolella
Anoppini sanoi kerran suoraan että hän muita parempi kun hän on töissä,raitis, ei omaa rikosrekisteriä eikä ole maksuhäiriöitä. Minusta kaikki ihmiset ovat samanarvoisia lähtökohdista,asemasta,ammatista tai rahasta riippumatta.