Olen todellä väsynyt vaimon mielentrveysongelmiin, itysemurhauhkauksiin ja yrityksiin. Viimeksi vappuaattona. Joo, apua on haettu, ollut trapiassa jne. olen yrittänyt kestää. Nyt luitenkin en enään jaksa sitä helvettiä. Enkä halua että 3v. poikamme joutuu siitä kärsimään. Jo nyt vaimoni on raivokohtauksien aiakan nimittänyt poikaansa "saatanan kakaraksi" ja tehnyt selväksi ettei rakasta häntä. Aion tänään hakea eropaperit!
En enään usko että ikinä pystyn elämään hänen kanssa turvallista elämää. Haluan kuitenkin pojalleni edottomasti antaa turvallisen lapsuuden.
En enään usko että ikinä pystyn elämään hänen kanssa turvallista elämää. Haluan kuitenkin pojalleni edottomasti antaa turvallisen lapsuuden.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ihan ekaks: Mua pidetään tällä palstalla sitten ihan aivottomana idioottina, mut suurin osa niistä on väärinkäsityksiä (mun nimimerkkiä on käyttänyt aika moni ja jauhanut paskaa täällä mun nimellä) Mä asun tällä hetkellä poikani kanssa....alle vuosi sitten oltiin vielä onnellinen perhe, mut kuinka ollakkaan musta tuli yh. Mä en tosiaan ollu sillon valmis isäks ja vastuun ottamiseen, mutt se oli vaan pakko sopeutua. Lapsen äiti on erittäin nuori ja tasapainoton ihminen ja poika kärsi tosi paljon meiän riidoista....kun asus välillä mun äidin luona yms. Nyt poika on asunut mun kanssa puolisen vuotta ja ihan kivasti menee. Pojan äitiin en ole paljon yhteyksissä, sillä on jo uus mies ja vauva....Olen tullu siihen tulokseen että näin on varmaan parasta pojan kannalta (vaikka tällä palstalla mut on leimattu ihan kamalaks isäks) Mut meillä menee ihan hyvin, ja tilanne oli tätä ennen aika samankaltainen kun sulla tuntuu olevan. Enemmän lapsi kärsii jos vanhemmilla menee huonosti, parempi erota.
kerrankin saan lukea että MIES tunnustaa ettei ole valmis mutta kantaa vastuunsa. nostan hattua sinulle. kun on matkani kohdalla törmännyt vain miehiin jotka häipyvät kun vastuun aika koittaa. niinkuin jo 3.s kerta toden sanoo, yksin ootan kolmattani ( 2 edellisen kanssa)ja taistelen poikani elämästä joka nyt on 3v. olet rohkea mies ja toivon että sinun kaltaisia olisi enemmän.
ikävä kuulla tollasista tilanteista, mutta kaikkea tänne maailmaan mahtuu. Oon pahoillani sun puolesta mutta kyllä sun (sun ja pojan) on parempi olla sitten kahdestaan. Ihailen tollasta isää joka tosiaan haluaa lapsen parasta ja tekee asioille jotain! Tsemppiä!
Tuo mun nimim. ja otsikko on nyt aika provosoiva, mutta tarkennusta: sulla on tosi ikävä tilanne ja ero taitaa olla paras ratkaisu, siis ainakin sinun mielestäsi, ja itsekin olen eronnut jopa kaksi kertaa, molemmat liitot pitkiä, ja parempaan on mennyt sen jälkeen. Se itsensä että lasten kanssa.
Mutta minä olin sellainen hullu nainen, hullu äiti. Sain raivareita, no itsemurhalla en uhkaillut mutta muuten vaikutin hyvin tasapainottomalta ja äidiltä, joka vain komentelee ja huutaa ja on se vittumaisempi ja hankalampi osapuoli parisuhteessa.
Eron jälkeen helpotti. Ahdistava suhde oli ohi, mies moitteineen ja vaatimukseen ei tullut enää edes viikonloppuisin kotiin vittuilemaan, vaatimaan, haukkumaan, passuuttamaan itseään...
Rakensin itseni ja elämäni kuntoon, olin onnellinen, löytyi uusi mies, uusi parisuhde. Kaikki onnellisesti. Mutta minulla oli jotakin. Raivarit jatkui. Syytin aina muita niistä. Kunnes vuosien kuluttua miehen kommentista havahduin, aloin hakea apua. Aloin muuttua. Mies ei huomannut muutosta. Hän ei myöskään hyväksynyt huonoja päiviä, huonotuulisuutta. AIna olisi pitänyt olla vain hyväntuulinen ja iloinen ja kiitollinen (koska hän parempituloisena takasi elintasomme, lapseni huomioiden, "eivät ne minun lapsia ole, ei olisi muuten pakko...")Niin minun kuin lastenikin. Hän ei siis huomannut minussa mitään muutosta. Tunnen ja koen aika voimakkaasti, se näkyy, olen aika temperamenttinen... hän taas hillitympi.
Erosimme. Terapiani oli siis jo käynnissä ja jatkui kriisiterapiana ja sitten "selviytymisterapiana", kunnes kävi tarpeettomaksi.
Terapia oli hyväksi. Nyt olen kuin eri ihminen. Se, mikä on sisälläni ja on ollut aina, nyt se näkyy myös käytöksessä ja tavassa tomia. En saa raivareita samalla tavalla. En edes karju samalla tavalla. Olen tasapainoinen ja toivon, että tämä olotila jatkuu ja pysyy. Temperamenttini ei ole mihinkään muuttunut, olen edelleenkin hyvin spontaani ja voimakkaasti kokeva, reagoiva.
Sain kuulla, että hillittömät raivokohtaukset ovat masennuksen merkki.
Vaimosi on masentunut, itsemurhauhkaukset kertovat että aika paljonkin masentunut. Hänellä on valtava hätä, epätoivo eikä kukaan kuule, mitä hän yrittää sanoa. Kukaan äiti ei vihaa lastaan, vaan aina haluaa lapsensa parasta. AINA äiti rakastaan lastaan. Lapseen kohdistuva nimittely sattuu itseenkin, ja silloin on hätähuuto jo suuri.
En väitä, että sinun pitäisi jaksaa ja jatkaa. Toivon vain, että vaimosi saa apua, että jaksat pojan huoltajana toimia AINA niin, ettet mollaa lapsen äitiä, lapsen kuullen, lapsen aikana tai lapselle, myös sitten vuosien päästä jaksat.
Oma terapiani oli ihan "vain" kunnallisella puolella ja lasten ja perheneuvolassa ja psykologilla, ei psykiatrilla eikä kelan avustamana tms.
Jaksamista ja voimia sulle ja lapsellesi ja myös vaimollesi. Älä unohda, että hän on kuitenkin lapsen biologinen vanhempi, ja muutos parempaan on todellakin mahdollista.
voin sanoa että aina ei äiti rakasta lastaan. tiedän sen, itse olen niitä lapsia jotka oli mutsille se pirullinen paha joka tuli vain joskus tehtyä. sen kuulin jopa mutsin suustakin monta kertaa, lauseena: parempi kuin sua ei oiskaan tai kumpa en ois sua tehnytkään. nykyään hän häpeää tunnustaa mua omakseen. syntymäpäivänä sain tekstarin jossa rupee paasaa mulle luottamuksesta, teki mieli soittaa ja haukkua ämmä helvettiin, ja kysyä suhunko pitäis luottaa. joten ei se äiti aina rakasta lastaan. oman mutsin kohtelusta opin sen että ite ei toimi omia lapsia kohtaan samoin, niitä mulla on jo 2, ja kolmas tulossa. käyn koko ajan taistelua lapsistani, koska isä on pa... jne.
Tunnustan tyhmyyteni, en ymmärtänyt. Siis tarinasi toki, mutta se ei nyt líity minun tarinaani muutoin, kuin että hulluja huutavia naisia/äitejä on enemmänkin... Lapseni olen halunnut ja heille sen olen sanonut: ovat haluttuja, tekemällä tehtyjä, ei mitään vahinkoja.
Hyviäkin päiviä ja hetkiä ja aikoja oli, paljonkin. Naurua ja iloa ym. normaalia. Iltasatuja, halauksia. Mutta pinna paloi useiasti ja liian helposti ja mietin itsekin, mikä hitto minulla on, tarvitsen apua, en jaksa, mutta avun saanti oli helvetin vaikeaa = en saanut sitä.
No, se siitä.
Väittämä että apua saa jos hakee ei pidä paikkaansa.
Alkuperäisen kirjoittajan vaimokin saattaa tervehtyä eron jälkeen, tasapainottuu pikkuhiljaa. Toivottavasti isä huomaa muutoksen, hyväksyy sen, kannustaa, vaikka erottu olisikin. Lapsi on kuitenkin yhteinen, hän lapsen äiti.