Muutama päivä sitten suurin mahdollinen pelkoni kävi toteen. Äitini kuoli äkillisesti ja täysin yllättäen. Äidillä ei ollut mitään sairauksia tai vastaavaa, päin vastoin, hän oli todella hyvässä fyysisessä kunnossa ja elämäntavat olivat enemmän kuin kohdallaan. En voi ymmärtää, että äitini on yhtäkkiä poissa. Hän oli vasta 55 vuotias ja minä 25...äiti joutui lähtemään aivan liian aikaisin.
Äitini oli minulle rakkain kaikista. Hän oli niin iloinen ja onnellinen. Hän piti meistä lapsistaan niin hyvää huolta, rakasti, oli ylpeä, kannusti...Nyt mulla ei enään oo tuota rakasta ihmistä kenelle soittaa ja jonka kanssa jatkaa elämää. Kukaan ei rakasta minua niin pyyteettömästi kuin äiti ja kenellekkään en itse voi olla niin aito kuin äidille. Tuska on sanoin kuvaamaton ja suru on valtava. En edes ehtinyt äitiä hyvästellä, kaikki kävi niin äkkiä, ja kaikenhan piti olla hyvin. Mua lohduttaa kuitenkin se, että meillä oli niin hyvät ja läheiset välit, molemmat tiesi, kuinka rakas toinen on, mutta se tuo lisänsä tähän kaipaukseen. Äidillä olisi ollut vielä niin paljon koettavaa ja elämäniloa, mutta jostain syystä hän joutui lähtemään. En voi käsittää sitä, en voi hyväksyä...Miten voin selvitä äidin menetyksestä... Nyt tuntuu, että en milloinkaan enään voi olla onnellinen...
Onko muita, jotka on menettäneet äidin äkillisesti tai jääneet nuorina ilman äitiä? Minusta vaan tuntuu, että kellekään muulle ei ole käynyt näin, vaikka varmasti on muitakin...on vain niin iso ikävä äitiä. Ja olen kyllä siinä mielessä onnekas, että ympärillä on paljon sukulaisia ja ystäviä, mutta aina välillä tunnen olevani niin yksin tämän ikävän kanssa.
Voimia kaikille rakkaansa menettäneille!
Äitini oli minulle rakkain kaikista. Hän oli niin iloinen ja onnellinen. Hän piti meistä lapsistaan niin hyvää huolta, rakasti, oli ylpeä, kannusti...Nyt mulla ei enään oo tuota rakasta ihmistä kenelle soittaa ja jonka kanssa jatkaa elämää. Kukaan ei rakasta minua niin pyyteettömästi kuin äiti ja kenellekkään en itse voi olla niin aito kuin äidille. Tuska on sanoin kuvaamaton ja suru on valtava. En edes ehtinyt äitiä hyvästellä, kaikki kävi niin äkkiä, ja kaikenhan piti olla hyvin. Mua lohduttaa kuitenkin se, että meillä oli niin hyvät ja läheiset välit, molemmat tiesi, kuinka rakas toinen on, mutta se tuo lisänsä tähän kaipaukseen. Äidillä olisi ollut vielä niin paljon koettavaa ja elämäniloa, mutta jostain syystä hän joutui lähtemään. En voi käsittää sitä, en voi hyväksyä...Miten voin selvitä äidin menetyksestä... Nyt tuntuu, että en milloinkaan enään voi olla onnellinen...
Onko muita, jotka on menettäneet äidin äkillisesti tai jääneet nuorina ilman äitiä? Minusta vaan tuntuu, että kellekään muulle ei ole käynyt näin, vaikka varmasti on muitakin...on vain niin iso ikävä äitiä. Ja olen kyllä siinä mielessä onnekas, että ympärillä on paljon sukulaisia ja ystäviä, mutta aina välillä tunnen olevani niin yksin tämän ikävän kanssa.
Voimia kaikille rakkaansa menettäneille!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Lämmin osanottoni raskaaseen suruusi. Sorry, että vastaan, vaikka hait tukea äitinsä menettäneiltä. Äitini kuoli jo vuosia sitten, pitkään sairastettuaan. Hänen kohdallaan kuolema oli armahdus, hän kärsi niin kovasti. Suru, kaipaus ja ikävä olivat tietenkin läsnä, vaikka äitini pääsi lepoon sairaudestaan.
Äitisi äkillinen kuolema muistutti minua kuukauden takaisesta poikani kuolemasta. Ennalta arvaamatta tuo energinen, elämää ja iloa täynnä oleva nuori mies sai surmansa liikenneonnettomuudessa. Jotkut päivät ovat niin raskaita, että en ole jaksanut moneen päivään tällä keskustelupalstalla käydä, vaikka vertaistuki auttaakin.
Surulla on hyvin monenlaiset kasvot. Anna itsellesi lupa surra, itke jos itkettää, ole vihainen jos siltä tuntuu. Hae tukea läheisistäsi ja puhu asiasta, jos vain kykenet.
Itselläni suru oli niin raskas taakka, että itku ei tullut. Jouduin menemääm lääkäriin ahdistuksessani ja saan kriisiapua.Ajattelen, että en ole ainoa sureva ja että tänäänkin tulee ilta.....
Ajattelen lämmöllä sinua ja voimia sinulle, että jaksat raskaan aikasi yli surun valoisammalle puolelle, josta sitten tunkee esiin niitä kauniita muistoja äidistäsi ja kaikesta mitä olette yhdessä kokeneet.
Äitiä en ole menettänyt, mutta isäni menetin myös äskettäin äkillisesti. Vielä muutama kuukausi sitten ajattelin, että ainakaan isä ei voisi kuolla. Niin pirteä, elämänhaluinen ja ihana ihminen joutui lähtemään. Ikävä on kova, mutta ei se auta kuin jaksaa. Mitä muutakaan sitä voi?
Aamuyöt menee itkiessä ikävää, ei ehtinyt sanoa kaikkia tärkeitä asioita, eikä voi uskoa että koskaan isä ei tule niitä tärkeitä sanoja kuulemaan. Pitää vaan yrittää uskoa, että kyllä isä tiesi. Ja kyllä äitisikin tiesi, ja tietää. Ja ennen kaikkea, sinun äitisi, ja minun isäni tahtoo, että me jaksetaan eteenpäin. Hyvät hetket säilyvät muistoissa. Ja kenties tapaamme joskus rakkaamme, siellä jossain muualla. Siinä toivoa on.
Minun äitini kuoli loppuvuodesta 2005, itse olin silloin 20. Kuten myös sinulla, täysin yllättäen; sairaskohtaus (aivoverenvuoto) ja ikää 51. Kotonaan kuoli, minä ja silloin vielä yläasteikäinen pikkuveljeni löysimme hänet.
"Äitini oli minulle rakkain kaikista. Hän oli niin iloinen ja onnellinen. Hän piti meistä lapsistaan niin hyvää huolta, rakasti, oli ylpeä, kannusti..."
Itsekin voisin sanoa näin. Laittoi usein lasten tarpeet ja edut omiensa edelle.
Tottakai meillä oli äidin kanssa omat kähinämme ollut, mutta aina oli hyvät ja läheiset välit. Viimeistä vuotta emme enää asuneet saman katon alla, mutta asuimme lähekkäin ja näimme useamman kerran viikossa ja jos olikin aikoja, jolloin emme ehtineet paljoa nähdä, äiti useinkin soitteli ja kyseli kuulumisia ja varmisti, että kaikki on hyvin.
Silloin sunnuntai-iltana näin äidin viimeisen kerran, eikä tullut mieleenkään, että puolitoista vuorokautta myöhemmin hän olisi poissa. Hyvästellä en minäkään ehtinyt.
Maailma romahti kyllä melko totaalisesti silloin. Ja elämä oli melkolailla täysin pysähdyksissä pitkän aikaa sen jälkeen. Koulunkäynti oli siltä lukukaudelta täysin pilalla, ei vain meinannut jaksaa. Ja sitten tuli se ensimmäinen joulu ilman äitiä... ja äitienpäivä.
Nykyään asian kanssa pystyy jo elämään, vaikka koskaan siitä tuskin täysin pääsee yli. Vaikka vielä melkein kahden vuoden jälkeenkin sitä on välillä vaikea ymmärtää; jos tapahtuu jotain hauskaa tai alkaa vaikka uusi tv-sarja, josta tiedän, että äiti pitäisi, tulee vaistomaisesti mieleen, että tästä pitääkin muistaa kertoa äitille. Mutta eihän se tietenkään enää onnistu. Tai jos tulee jotain ongelmia, joista haluaisi puhua tai saada neuvoja; isänikin on minulle rakas ja tärkeä, mutta on vain olemassa asioita, joihin niitä äidin neuvoja tarvitsisi, tai ainakin minulla oli, ja olisi edelleenkin.
"Niin äkkiä voi eron hetki tulla, hetkellä jota ei voi aavistaa. Jää muisto meille elämän, jää rakkaus, kiitollisuus."
Näin luki äitini kuolinilmoituksessa. Nuo sanat ovat tuoneet lohtua, koska ne muistot ja rakkaus elävät aina kaikkien läheisten muistoissa, vaikka ihminen itse olisikin nukkunut pois.
Tulipa melko pitkä kirjoitus. Mutta pepille todella paljon voimia! Ja tietenkin myös kaikille muillekin, jotka ovat menettäneet rakkaan ihmisen.
niin tavanomaiselta kliiseltä, niin sanon kuitenkin: Otan osaa.
Sinä menetit rakkaasi nuorena. Olen siitä todella pahoillani. Voimia ja jaksamista toivon sinulle koko sydämestäni.
Moi peppi!
Minulle kävi juuri samalla tavalla 3.6 tänä vuonna. Olen 26 vuotias ja äitini oli vasta 52. Äitini kuoli myös hyvin yllättäen kotona yksin ollessaan. Kuolinsyytäkään emme ole vielä saaneet selville. Olin vain viikon sairauslomalla ja alkuun vaikutti, että selviän hienosti, mutta nyt vajaan 2 kk kohdalla tuntuu että alan hajoamaan pirstaleiksi. Olimme hyvin läheisiä. Olen perheen ainut lapsi. Olisi kiva kuulla miten sinulla nyt menee.
Kiitos teille kaikille, jotka kirjoititte omista kokemuksistanne ja kannustitte eteenpäin. Vertaistuki on niin valtavan tärkeää. Jotenkin tuntuu, että vaikka kaikki läheiset ymmärtävät valtavan surun,jonka olen kohdannut, ja hekin surevatäitiä, moni jotenkin olettaa, että elämä pikkuhiljaa jatkuu lähes normaalina ja että suruni olisi jo hälventynyt. Mutta päin vastoin. Minulla on edelleen suunnaton suru ja ikävä. Välillä tulee kauhea vihakin. Kun ihmiset sanovat, että sinä olet nuori ja kaikki edessä, elämä jatkuu, tulee ajatus, että puhukaa vain omasta puolestanne, minun elämä ei jatku koskaan samanlaisena. Ja vaikka tiedän, että tietenkin elämän pitää jatkua, sitä äitikin toivoisi, niin välillä se tuntuu hyvin ylivoimaiselta.Ja elämä jatkuu niin erilaisena. Päivään mahtuu niin monenlaisia hetkiä ja viikkoon monenlaisia päiviä. Välillä hieman helpottaa, mutta pian taas tuska ja ikävä on valtava.
Kyselen edelleen, miksi näin piti tapahtua, tuntuu, että minulta vietiin kaikki. Tämä ehkä kuulostaa hyvin itsekkäältä, mutta välillä siltä tuntuu, vaikka elämässäni on paljon muitakin tärkeitä ihmisiä. Äiti oli kuitenkin tässä elämänvaiheessa rakkain. Minun on hyvin vaikea hyväksyä asiaa, sitä ettei äiti saanut enään elää ja etten minä saanut pitää äitiä. Myös se, etten saanut äitiä hyvästellä on mielessäni hyvin usein, vaikka niin kuin totesin aiemmin, mitään ei periaatteessa jäänyt sanomatta. Mutta kun toinen otetaan pois ikuisesti, niin tuntuu niin karulta, ettei saanut edes hyvästellä... Minäkin kuitenkin sydämestäni toivon, että vielä kerran saisin äidin tavata taivaa kodissa...
Lohduttavaa kuulla, että monilla ajan kuluessa on helpottanut...niinhän se menee, että päivä kerrallaan, pienin askelin. Mulla on ollut nyt kesälomaa tässä melkein koko kesän ja elokuun alusta jatkuu taas työt. En olisi kyllä millään heti jaksanut/pystynyt töihin meneen, mutta toisaalta kun työt ihan täysipainoisesti alkaa elokuun puolen välin kieppeis, toivon, et se tekee hyvää, kun saa tiettyä rytmiä arkeen sitä kautta. Toivon siis, että jaksan! Toki siinä ohella on sitten vielä kaikenlaisia äidin kuolemaan liittyviä asioita hoidettavana, mitkä viä surun ja ikävän lisäksi voimia.
Hautajaiset meillä olikin viime lauantaina. Se oli kyllä elämäni raskain päivä. Siunaus ja muistotilaisuudet sujui kauniisti ja olivat valtavan lämminhenkiset. Valtava joukko oli tullut saattamaan äitiä "viimeiselle matkalle" ja jotenkin se lämmitti mieltä, miten monelle äiti oli ollut tärkeä. Joka päivä olen käynyt äidin haudalla...jotenkin sinne täytyy päästä.
Jotenkin tuntuu, että on niin paljon sanottavaa ja puhuttavaa, vaikka olen yastäville ja sukulaisillekin puhunut ja puhunut...mutta täällä on ihmisiä, jotka on kokeneet saman, niin saa erilaista tukea, mikä on valtavan tärkeää.
Tämän ikävän ja surun kanssa täytyy vain koittaa pärjätä. Voimia edelleen kaikille ja erityisesti sinulle Annamanna!
En tiedä lukeeko tätä viestiketjua enään kukaan, kun se on jo täällä näin kaukana, mutta minua jäi mietityttämään, että miten ANNAMANNA nyt olet jaksanut? On varmasti raskasta, kun ei ole sisaruksia jakamassa surua, vaikka tosin sisaruksetkin kokevat surun niin eri tavoin, ettei välttämättä aina saakaan toivomaansa ja tarvitsemaansa tukea/lohdutusta. Pääasia, että on muita läheisiä!Vaikka silti surussaan kokee olevansa totaalisen yksin, ainakin mä koen.
Koitetaan jaksella, voimia huomiseen! Ja kirjoittele, jos käyt täällä ja on voimia.
Täällä menee ihan kohtuullisesti. Välillä tuntuu että taivas putoaa niskaan, mutta toisinaan on ihan hyviäkin päiviä. Sain työterveysuollon kautta lähetteen psykologille, josko se toisi vähän järkeä kaikeen tähän. Välillä sitä itsekin ihmettelee, kuinka vahva on. Että kuitenkin tulee aamulla lähdettyä töihin ja illalla pestyä pyykkiä tms, ettei kuitenkaan lamaantunut kokonaan, niinkuin pelkäsin. Ihan alussa ajattelin, etten koskaan enää voi olla onnellinen, mutta ihmeesti sitä oppii iloitsemaan ihan arkisista pikkujutuista. Jotenkin kaikki arvot menneet uusiksi. Jos haluat keskustella henk. koht, niin tässä mailini [email protected]
Laittaisitko vaikka s.posti osoitteesi? Minulla samanlainen kokemus/suru:(