Olen nyt eroamassa ensimmäisestä vakavasta suhteestani, joka on kestänyt 5 vuotta. Olen itsekin vielä nuori ja oikeastaan se nuoruun on mennytkin tässä suhteessa. Olen ajatellut eroa jo pitkään, koska haluaisin vielä mennä ja tehdä asioita ja miettiä mitä haluan.
Nyt sitten kun ollaan asiasta keskusteltu ja se ero on oikeasti edessä, aloin tuntea kamalaa pakokauhua ja tuskaa. Rakastan miestäni ja hän on paras ystäväni. Mitä jos en koskaan löydäkään samanlaista ihanaa miestä enää? Hän on erittäin kiltti. Varmaan liiankin kiltti. Ei juo, tekee kotitöitä varmaan enemmän kuin minä niin ja ei polta. JOnkin verran meillä on riitoja ja sellaista piikittelyä, joka on kuluttanut suhdettamme. Olemme molemmat itkeneet paljon ja kaikki tuntuu kovin vaikealta. Tätä asiaa on mietitty aika kauan yhdessäkin jo, kerran minulla oli jo oma asuntokin, jota en kuitenkaan ottanut. Kun en sitten muuttanutkaan niin minua alkoi harmittaa etten vienyt asiaa loppuun asti. Nyt sitten taas pelkään aloittaa saman, kun se on niin raskasta.
Mitä jos huomaan vanhana että minun olisi pitänyt jäädä tähän suhteeseen? Että tämä mies olikin se oikea?
Tämä tilanne raastaa kumpaakin, ei voi pitkittää ja miettiä loppuelämää. Sattuu!
Nyt sitten kun ollaan asiasta keskusteltu ja se ero on oikeasti edessä, aloin tuntea kamalaa pakokauhua ja tuskaa. Rakastan miestäni ja hän on paras ystäväni. Mitä jos en koskaan löydäkään samanlaista ihanaa miestä enää? Hän on erittäin kiltti. Varmaan liiankin kiltti. Ei juo, tekee kotitöitä varmaan enemmän kuin minä niin ja ei polta. JOnkin verran meillä on riitoja ja sellaista piikittelyä, joka on kuluttanut suhdettamme. Olemme molemmat itkeneet paljon ja kaikki tuntuu kovin vaikealta. Tätä asiaa on mietitty aika kauan yhdessäkin jo, kerran minulla oli jo oma asuntokin, jota en kuitenkaan ottanut. Kun en sitten muuttanutkaan niin minua alkoi harmittaa etten vienyt asiaa loppuun asti. Nyt sitten taas pelkään aloittaa saman, kun se on niin raskasta.
Mitä jos huomaan vanhana että minun olisi pitänyt jäädä tähän suhteeseen? Että tämä mies olikin se oikea?
Tämä tilanne raastaa kumpaakin, ei voi pitkittää ja miettiä loppuelämää. Sattuu!
Vastaukset 12
Vanhimmat
ajatellut asiaa pidenpään ja haikaillut vapautta, kertoo paljon. Et kuitenkaan ole täysin tyytyväinen suhteessanne.
Tietty, noinkin pitkästä suhteesta on vaikea irrotautua.
Muista, ettei mikään ole pahempaa, kuin elämättä jäänyt elämä.
Itselläni oli aikoinaan aivan samanlainen tilanne. Ero toteutui kuitenkin loppujen lopuksi. Itse olen siunaillut, että onneksi tajusin lähteä. Vasta tuon eron jälkeen koin todellisen rakkauden, kaksi kertaakin peräti, toinen noista rakkauksista on ollut jo kauan mieheni, jonka luota en ole kaivannut mihinkään muualle.
Vasta myöhemmin tajusin tuon nuoruuden suhteen olleen vain toiseen tottumista, eron jälkeen vasta aloin todella elää ja löytää itseni.
Tsempiä sinulle, mitä sitten päätätkään. Muista, että elämä heittelee mitä ihmeellisempiä asioita eteen.
Niinhän se on että asiaa olen jo kauan miettinyt. Pelottaa vaan niin kovasti. Kiitos kuitenkin rohkaisevasta viestistä. Ja pakko se on myöntää etten kovin onnellinen ole.
Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi.
Itse olin ensimmäisessä suhteessani vajaa 7 vuotta. Loppuajasta olin jo niin onneton, että minun oli vain pakko lähteä yhteisestä kodista. Eikä se tuottanut vaikeuksia. Miehen kanssa ei pystynyt koskaan keskustelemaan vakavasti asioista. Jos yritin puhua, hän käveli tilanteesta pois tai heitti kaiken ihan vitsiksi. Asiat eivät olisi enää puhumalla selvinneet.
Jälkeenpäin olen tajunnut, että en edes koskaan rakastanut tätä ihmistä. Olin ihastunut siihen rakkauden tunteeseen. Vasta vuosi eron jälkeen sain tuntea todellisen rakkauden.... ja nyt olen menettänyt sen, erosin tästä rakkaudesta kuukausi sitten. Ainakin toistaiseksi.
Edellisessä suhteessa (ja varmaan lapsuudessakin)koetut asiat ovat jättäneet jälkensä; luottaminen ihmisiin on vaikeaa, itsetuntoni- ja arvostukseni on nollassa, pelkään hylätyksi tulemista ja se näyttäytyy jonkinasteisena mustasukkaisuutena.. aika pitkälle näihin asioihin suhde kaatui.
Olenkin nyt hakemassa apua ongelmieni selvittämiseen, jotta saisin itsetuntoni kohoamaan. Uskon, että sen jälkeen meillä voisi vielä olla toiveita yhteenpaluusta tämän tosirakkauteni kanssa.. Emme heittäneet kumpikaan erossa kirvestä lopullisesti kaivoon toistemme osalta eli kaikki voi vielä olla mahdollista. Mutta aika näyttää.
Voimia kaikille, jotka painivat samojen asioiden keskellä! Nämä eivät ole koskaan helppoja asioita, mutta niillä on tapana järjestyä..tavalla taikka toisella.
Niin, itse elän myös avoeron keskellä, odottelen että mies saisi kämpän jotta voin jatkaa elämääni.
Minä en ainakaan enää jää odottelemaan, että "josko tämä tästä" ja että "kyllä me kasvetaan yhteen vielä". En usko, että maailmassa on yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi arki olla aina ihanaa, mutta ei sen kuulu aina kärsimistäkään olla. Ja jos pitää edes ajatella, että tahtoo erota, niin ei kai siinä kannata enää jatkaa.
Niinhän se minunkin nuoruus tuntuu valuneen hukkaan, kun ero tuli, mutta nyt vaan pakko yrittää uskoa tulevaan. Ja ensi kerralla olen taatusti varovaisempi aloittaessani suhdetta.
Voimia sinulle!
Tiitu, olet ison asian juurella. Olet pohtinut pitkään ratkaisuasi ja uskon sinun nukkuneen jo monenkin yön yli ennen päätöstäsi. On aivan luonnollista, että mieleen tulee entäpä jos.. Tiedä kuitenkin, että jotakin on vialla kerta mielessäsi olet asiaa pyöritellyt. Mikäli voit katsoa itseäsi peilistä ja todeta, että olet yrittänyt, silloin ei paluuta ole. Usko pois, että ikävät tunteesi haihtuvat ajallaan ja voit elää täysipainoista elämää.Jokaista suhdetta kannamme mukanamme ja opimme niistä. Voimia sinulle. Tiedän miltä tuntuu.
Musta tuntui Tiitu, että kirjoiti minun viestin. Sen verran samassa tilanteessa olen myös minä. En tosin ole vielä tehnyt päätöstä.
Mä oon myös harkinnut tätä tosi pitkän aikaa ja me molemmat myönnetään et meillä on mennyt jo tosi kauan huonosti. Mä olen myös nuori ja haluisin mennä. En haluis missään nimessä olla sinkku tai erota, mut haluisin vaan mennä yksin ja tehdä niinkuin haluun, olla itsenäinen. Tiedän, itsekästä ajatella noin. Haluisin oppia tuntemaan itseni ja saada itseluottamusta. En kuitenkaan osaa kuvitella, että mä tekisin sen päätöksen jä lähtisin pois. En haluu millään päästä irti. Ja mitkään väliaikaset järjestelyt ei tule kyseeseen, se on joko tai -päätös. Jos vain tietäisin tasan tarkkaan etten tule päätöstäni katumaan ja todellakin tietäisin mitä haluan niin se tekisi päättämisestä varmasti yksinkertaisempaa.
Mut kyse ei ole vain minun identiteettikysymyksistä, vaan siitä, että meillä ei oikeasti ole mennyt pitkään aikaan hyvin. Me tullaan toimeen ja me välitetään toisistamme ihan mielettömän paljon ja joskus meillä on vielä ihan hauskaakin, mutta ei samalla tavalla kun vaikka vuosi sitten. Meillä on 100% luottamus toisiimme jne, mut välillä vaan tuntuu et juttu ei yksinkertaisesti toimi, vaikka voimakkaasti tunnetaan toisiamme kohtaan.
mulla on aivan sama tilanne avomieheni kanssa. meillä vaan juttu on toisinpäin...meillä on kaikki hyvin, mieheni rakastaa minua ja on onnellinen kanssani mutta sanoi ihan hiljattain haluavansa kokea jotain muuta ja elää vapaammin. Juuri samoilla ajatuksilla kun sinä kirjoitit omista tunteistasi. Nuoria olemme mekin ja olemme seurustelleet noin 3 vuotta. Tämä suhde on myös miehelleni ensimmäinen "pidempi" seurustelusuhde. Mulla meni itelläni ajatukset ihan sekaisin ku mies sanoi ettei tiedä onko valmis tähän suhteeseen ja haluaako elää lopunelämäänsä kanssani. Mieheni ehdotti myös että pidettäisiin tauko, jona aikana kumpikin saisi mennä ja tehdä ilman rajoja kaikenlaista ja kattois sit myöhemmin haluaako todella sitä vapautta vai suhteeseen. Mua itteäni hirvittää ajatus siitä että sais mennä miten vaa ja sit tavallaa oisin se "vara" jonka luo tulla jos asiat ei onnistukkaan. Ite rakastan miestäni todella paljon enkä haluaisi menettää häntä, varsinkaan ilman mitään syytä!! Vaikka oletkin eri asemassa kuin minä, näet minun näkökantani asiaan ja sinä minun. Toivonkin että voisit selventää minulle omia ajatuksiasi jotta ymmärtäisin miestäni paremmin!
Asiaan on vaikuttanut tosi monet jutut. Jotenkin se ajatus on ollut jo kauan tuolla jossain päänsisällä, ei ole vaan uskaltanut sitä niin kovin miettiä. Se on sellainen ahdistava tunne. Ei tunne itseänsä onnelliseksi. On sellaisia pikku riitoja ja kinasteluja, joiden aikana sanotaan loukkaavia asioita. Tää on siis kans syövyttänyt.
Jossain vaiheessa tuli vaan sellainen viimeinen pisara että on pakko ajatella itseäänkin, vaikka kuulostaa kovin itsekkäältä. Jokainen tekee oman onnensa, omat päätöksensä. Oli ne sitten oikeita tai vääriä, päätöksiä on tehtävä. Ja ajattelin että näin on parempi nyt, katsotaan miten meidän käy. Ja mies on samaa mieltä, ei voi jatkua näin.
Kirjoittele miten jakssat, se aina vähän auttaa. Pidetään lippu korkealla:)
Miksi siis ajattelen näin? Luulen, että ainakin yksi syy mikä meillä siihen on vaikuttanut on meidän eri elämän tilanteet. Meillä ei kovin paljon ole ikäeroa mutta elämäntilanne aika erilainen. Ja se miten me halutaan järjestää aikaa toisillemme, on hyvin erilaiset. Haluisin enemmän omia juttua ja hän toistepäin. Ja sen yhteisen ajan me haluamme käyttää erilailla. Eli molemmat haluaa yhtä paljon olla toisen kanssa ja nauttii toisen seurasta, mutta eri tavalla. Ne on ne arkiset, jokapäiväiset jutut, jotka ratkaisee, miten kumpikin haluaa elää. Esim. erilaiset aktiviteeti mitä, yhdessä tehdään, seksi, oleskelu, ruoan laitto, urheilu ja kaikki noi perusjutut. Miten sen nyt sanois lyhyesti...ajankäyttö ja arkielämän asiat.
Kiitos teille kaikille näistä viesteistä. "Kiva" kuulla että on muitakin saman kokeneita. Tänään sain asunnon ja oon oikeastaan jo vähän innoissanikin:) On tätä ajateltu niin kauan että kiva kun on joku päätös. Tästä mennään päivä kerrallaan. Ja minäkin olen käynyt keskustelemassa kunnan psykologille, kun se on sellainen "puolueeton" ja tuntematon ihminen jolle voi kertoa asioita.
Ehkä elämä vielä hymyilee minullekin, pikkuhiljaa:) Onnea teille kaikille ja pidetään pää pystyssä.
Tiitu, kun luin viestisi tuntui ihan että olisin lukenut mun omasta elämästäni! Mulla on nyt aikaa kulunut parisen kuukautta erosta, olin 4 vuotta yhdessä entisen poikaystävän kanssa. Alussa juuri olin ihan pakokauhuinen, vaikka mietinkin eroa jo pari vuotta silloin tällöin. Meillä meni periaatteessa tosi mukavasti, mutta jokin vain.. haluan elää, mennä, kun vielä nuori olen. Tuo suhde olisi ollut turvallinen perussuhde, mutta silti. Haluan seikkailla! Ja jos vakavia epäilyksiä tulee, ei toista oikeasti edes rakasta, siihen olen päätynyt. Vieläkin välillä ahdistaa kun miettii, että on oikeasti "yksin" nyt, mutta usein taas on ihanan vapaa tunne. Päivä kerrallaan. Voimia sinulle ja muillekin eronneille! Uskon, että sopivampi löytyy.
Nyt mulla on oma kämppä ja olen sinne vienyt jo osan tavaroitani. Viikonloppuna hoituu huonekalut. Pelottaa ihan kamalasti ja oon mahdottoman stressaantunut. Onneksi olen kertonut asiasta jo lähes kaikille että se vähän helpottaa... Sain kivan yksiön keskustasta halvalla, siihen oon tyytyväinen. Ja tukea olen saanut enemmän kuin uskalsin toivoa. Toivon että tämä on oikea ratkaisu! Aika näyttää. Pakko olla joskus rohkea.